Marko Tikka, Oula Silvennoinen, Aapo Roselius: Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet. WSOY 2016.
Katarina Baer: He olivat natseja. Teos 2016.

Pimeässä yössä, tiheän lumipyryn keskellä taittoi yksinäinen henkilöauto vaivalloisesti matkaa Helsingistä Hämeenlinnaan.

Marko Tikan & Co:n kuvauksessa riittää vauhtia ja painavia adjektiiveja, kun toimitusjohtaja Aarne Runolinna, majuri Ragnar Gröning ja tohtori Martin Hagfors etsivät paikkaansa Mäntsälän kapinan kärjessä talvella 1932.

Auto selviytyy perille, mutta tunnelma Kaupunginhotellissa on nuutunut: tyhjiä pulloja, täysiä tuhkakuppeja, sammuneita miehiä. Muutama AKS:n ylioppilas hoilaa isänmaallisia lauluja. Vihtori Kosola ja K. M. Wallenius, Lapuan liikkeen johtajat, ovat päissään mutta eivät pöydän alla.

Runolinnan trio pelkää syrjäytyvänsä johtopaikoilta. Wallenius ja Kosola eivät viitsi heille edes puhua. Kolmikko lähtee Mäntsälään. Poliisikin on jo tulossa pidättämään lapualaisia, mutta nämä saavat varoituksen ja poistuvat hetkeksi.

 

Mäntsälässä suojeluskunnan talo on puolentuhannen miehen sotilasleiri. Runolinnan trio tavoittaa johtajat. Arne Somersalo, everstiluutnantti evp., on pöydän takana. Anton Eonsuu, jääkärikapteeni Alahärmästä, makailee vuoteella. Artturi Vuorimaa, Lapuan liikkeen aktiivi, istuu lattialla. Kukaan ei tervehdi.

”Missä on kivääri?” Somersalo lopulta kysyy. Gröning sanoo pärjäävänsä ilman ja ottavansa johtajan paikan.

Keskustelu loppuu siihen. Tyrmätty trio palaa Helsinkiin Hannes Ignatiuksen, kenraalimajurin, luo. Tämäkin haluaa johtoon. Miehet lähtevät Riihimäelle; sinne lapualaiset ovat paenneet. Siellä on myös kenttätykistörykmentti, jonka upseerien uskotaan kannattavan kapinaa.

Johtajat löytyvät Artturi Kästämän, jääkärikapteenin, kotoa. Siellä on Wallenius, siellä on Kosola, siellä on liikemies Rafael Haarla Tampereelta. Mitään suunnitelmaa ei ole.

Tympääntynyt Ignatius haukkuu Walleniuksen ja lähtee hotelliin maate. Pystyssä olevat sähköttävät presidentille: Juho Sunilan (ml.) hallituksen on erottava. P. E. Svinhufvud ei vastaa, mutta Riihimäen viestipataljoonasta soitetaan.

Sotilaat ovat saaneet käskyn vangita johtajat ja toivovat näiden poistuvan Kästämältä. Herrat siirtyvätkin kadun toiselle puolelle, Elannon (!) ravintolaan, ja seuraavat sieltä ratsiaa.

Ignatius palaa Helsinkiin ja kertoo Martti Pihkalalle ja Kai Donnerille, kahdelle aktivistille, että ei kapinasta mitään tule. ”Kaikki ovat juovuksissa.”

 

Samaan aikaan Riihimäellä Runolinna ja Gröning haukkuvat johdon ja saavat tappouhkauksia. Miehet eivät uskalla yöksi matkustajakotiin, eivät koteihinsa.

Kapina hyytyy. Kaatuneita ei ole, yksi on tehnyt itsemurhan. Lopuksi murhataan Minna Craucher, paheellisen salongin pitäjä Helsingissä. Murhan tekee Olavi Runolinna, Aarnen veli.

Jos osaisin, tekisin tästä kohelluksesta murheellisen toimintaelokuvan. Päättäisin sen Craucherin salonkiin. Siellä vierailivat kaikki, Olavi Paavolaisesta Mika Waltariin ja Kosolaan. Craucher-skandaalin jälkeen kumouksellisten etsikkoaika oli ohi.

 

Alkuvuodesta Tikka & Co. tulivat julkisuuteen kertoakseen, että Suomessa oli fasisteja. Ne joilla on edes haipuvia lapsuudenmuistoja Arvo Salon Lapualaisoopperasta (1966), eivät hätkähtäneet. Nuoremmille ei ehkä ole koulussa kerrottu.

Kiinnostavaa on kirjan vastaanotto. Yhdet sanovat, että nyt paljastetaan jo tuttua. Toiset penäävät määritelmiä: eivät kaikki isänmaan miehet ja naiset natseja olleet. Kolmannet kiistelevät, oliko kommunistien vastustus hyttysten ampumista tykeillä. Neljännet kiittävät: kirja on ensimmäinen yleiskatsaus aiheeseen. Kaikki ovat oikeassa, tietysti.

Eurooppalainen fasismi kasvoi 1. maailmansodan juoksuhaudoista. Aseveljeys loi syvän yhteishengen, vaikka ei sitä Mäntsälän tapahtumista heti havaitse. Yhtenäisyydestä tuli periaate. Siihen piti pyrkiä vaikka väkisin.

Kirjoittajat määrittelevät fasistin oikeistoradikaaliksi, joka vastustaa puolueita ja demokratiaa, uskoo väkivaltaan, on vahvasti kansallismielinen. Suomessa radikaalit vastustivat kiivaasti paitsi kommunisteja myös raittiusliikettä.

 

Tikka & Co. tarkentavat lähelle. Se on etu ja haitta. Paljon nousee unohdettuja ihmisiä esiin, mutta varsinkin alussa kirjoittajat lukevat tapahtumia niin tarkkaan että tahtomattaan saavat kohteen kasvamaan.

Vaihtoehto olisi ollut kehystää. Sitä kirja ei paljon tee, joten kehystetään tässä. Sotien välisen ajan selkeästi suurin puolue oli sosialidemokraatit. Vuoden 1929 vaaleissa maalaisliitto meni ohi. Kolmas eli kokoomus oli aina pienempi.

Äärimäisin oikeisto eli IKL oli suurimmillaan 8 prosentin pienpuolue. Äärivasemmisto oli kielletty.

Kehystyskin vie rahaan: IKL ei ollut Vihreät tai Vasemmistoliitto. Sillä oli monen upseerin, toimittajan ja teollisuusjohtajan tuki. Bertel Gripenberg, kirjailija, rakenteli iltatöinään tappolistoja. Vuoteen 1942 radikalismi oli voimissaan. Moni professorikin tuolloin kannatti.

 

Tikka & Co. eivät tutki nykyaikaa. Silti he eivät malta pidättäytyä mahtipontisesta loppunoususta, vaan päivittävät fasismin käsitteen nykyajan tarpeisiin.

Nykyfasisti ei vaadi väkivaltaa, ei puhu Suur-Suomesta, ei suuresti kiihdy edes demokratiasta. Biologisen rasismin on korvannut kulttuurirasismi, ennen kaikkea islamin vastaisuus. Samaan pinoon kirjoittajat latovat ns. miesliikkeen.

Historiassa voi korostaa jatkuvuutta tai katkoksia. Tikka & Co. ovat tässä jatkuvuuden kannalla. Ärsykkeenä ovat reaktiot maahanmuuttoon.

Oikeistoryhmät menestyvät nyt Euroopassa, mutta eivät ne aivan selity fasismikäsitteen päivityksellä. Onko näillä tukenaan sotilaita? Pääomapiirejä? Valtalehdistö, professoreita?

Valistuksen ja liberalismin perintöön kriittisesti suhtautuvia intellektuelleja luojankiitos muutamia löytyy.

Kirjoittajat kertovat reilusti kantansa, mutta sen olisi voinut perustella analyyttisesti tai jättää esittämättä. Ei riitä, että näkemyksen tukena on linjakasta historiankirjoitusta.

Mitä itse asiaan tulee, tekee mieli mukailla Paavo Haavikkoa, tuota sitaattien ehtymätöntä kultakaivosta. Kun on valittava kahdesta tolkuttomasta vaihtoehdosta, tulee helposti valinneeksi.

 

Samoihin aikoihin kuin Mäntsälässä kapinoitiin, liittyi Gerhard Baer Saksassa kansallissosialistiseen puolueeseen. Yli 80 vuotta myöhemmin Katarina Baer, toimittaja, saksalaisen isän ja suomalaisen äidin tytär, yrittää ymmärtää. Mikä teki vaarista natsin?

Asiasta ei varsinaisesti tule selkoa, ei ehkä voikaan, mutta kirja kutoo hallitusti yhteen balttilais-saksalaista sukutarinaa, natsismin historiaa sekä Tampereella varttuneen Katarina Baerin hämmennystä.

Marko Tikka & Co. korostavat, että suomalainen fasismi oli osa eurooppalaista liikettä: peruspiirteet olivat samoja. Silti historia kulki monia polkuja.

Lapuan liike pyrki valtaan kaappauksella. Tämä olikin perinteinen tapa. Yhdysvallat itsenäistyi sodalla, Ranskan vallankumouksessa demokratiaa pystytettiin terrorilla, ja verinen oli vallanvaihto Venäjälläkin (1918).

On häkellyttävää tajuta, että Adolf Hitler nousi valtaan lähes verettä ja demokraattisesti. Vuonna 1933 häntä äänesti 38 prosenttia saksalaisista. Kun Hitler oli päässyt valtakunnankansleriksi, hän ei vaaleja enää tarvinnut mutta väkivaltaa tarvitsi.

 

Baerin isoisä, papin poika ja insinööri, vaikuttaa olleen säädyllinen rauhanmies, joka ei mellastanut Berliinin kaduilla. Ei hän takinkääntäjäkään ollut; puolueeseen hän oli liittynyt jo ennen vaalivoittoa.

Selvää lienee, että ihmiset eivät vuonna 33 äänestäneet holokaustin ja maailmansodan puolesta. Juutalaisiin he ehkä suhtautuivat epäluuloisesti, mutta vaatiko Hitlerin menestys juutalaisvainoja? Vai olisiko hän ollut voittoisa, vaikka olisi jättänyt tuon pienen saksalaisvähemmistön rauhaan?

Ei aavistusta. Häijyltä tuntuu ajatella, että menestyäkseen Hitler ehdottomasti tarvitsi juutalaisensa, mutta ehkä niin oli.

Baer tarkentaa kirjeiden, arkistojen ja suvun muistikuvien avulla arkielämään, ja hän kehystää: tavanomainen, omalla tavallaan ihanteita vaaliva arki kulkee historian hirveyksien rinnalla. Tästä syntyy paradoksi ja kirjan elävä jännite.

Baerin isovanhemmat vaikuttavat lähes kaltaisiltamme, ja silti heidän elämänsä tuntuu käsittämättömältä. Omat tunteensa ja tiedonhankintansa polut sekä isänsä ajatukset ja muistot Baer rytmittää kokonaisuuteen eleettömästi. Tekstissä ei ole mitään liioittelevaa eikä vähättelevää.

 

Gerhard Baer kaatui 1945 Italiassa. Sodan jälkeen isoäiti vaikeni. Sukukin vaikeni. Koko Saksa pyrki vaikenemaan. Tikka & Co. kirjoittavat, että myös Suomessa sekä vuoden 1918 että 1945 jälkeen vallitsi omertan laki: asioista vaiettiin.

Ainakin osin tämä on totta. Toisaalta: viime sodan jälkeen Suomessa vielä oli neljä aidosti erilaista, suurta puoluetta. Viimeistään parikymmentä vuotta rauhanteon jälkeen laki murtui monin tavoin.

Julkisuus aaltoilee. Taannoin se täyttyi kommunismin rikoksista. Nyt fasismi ilmeisesti on löydetty uudelleen. Helsingin kirjastojen tietokannasta voi päätellä, että tällä vuosisadalla on fasismia käsittelevien kirjojen määrä moninkertaistunut.

 

Tikka & Co. ovat oivaltaneet kertoa tarinansa loppuun, oikeistoradikaalien kohtaloon vuoden 44 jälkeen. Jotkut näistä jatkoivat ja sopeutuivat kieltäen entisen itsensä. Monen sydän nopeasti petti. Muutama harva oli johdonmukainen.

Kesällä 44 Johan Fabritius, everstiluutnantti, kirjoitti Gripenbergille: Mitä merkitsee yksittäisen ihmisen kuolema, jos hän vain on oikealla puolella. Se myös on voitto!

Fabritius kuoli 1946 vankilassa koska oli vielä rauhanteon jälkeen järjestelemässä saksalaisten vastarintaliikettä Suomeen. Gerhard Baer kirjoitti ennen kaatumistaan 1945 vaimolleen melkein kuin Fabritius:

Uskon hyvän voittoon ja ajattelen päivittäin yhä useammin, että taistelemme oikealla puolella (– –) Maailmaan valon tuovan puolella. Voiko silloin enää ajatella luovuttavansa tai häviävänsä?

Tikka & Co. muotoilevat tämän niin, että taistelua ei käyty kilpailevien poliittisten oppien vaan pelastuksen ja kadotuksen voimien välillä. Siksi väkivalta oli automaattisesti pyhitettyä. Tähän voi lisätä, että pyhitetyltä näytti oma kuolemakin.

JARMO UUSI-RINTAKOSKI