Hannu Mäkelä: Muistan. Lapsuus. Tammi 2011.
Hannu Mäkelä: Muistan. Nuoruus. Tammi 2012.
Hannu Mäkelä: Muistan. Vapaus. Tammi 2016.
Antti Hurskainen: Tapan sut. Savukeidas 2014.
Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus. (Suom. Raija Rintamäki). Tammi 2017.
Teppo Kulmala: Radio Tuupovaara 5. Kirjokansi 2017.

Hannu Mäkelä oli nelivuotias, kun hän lastentarhassa näki punaisen kultakalan. Kala oli outo; sen saattoi ottaa käteen eikä se haissut. Hajun oli Helsingin Kalliossa asuva Mäkelä (s. 1943) jo oppinut maalla, missä hän oli kesät opettaja-äidin ja siskon kanssa. Isä oli lähtenyt Hannun syntymän aikoihin.

”Hannu syntyi ilmatorjuntatykkien jylistessä Helsingissä”, kirjoitti äiti kastekuvan taakse. Samalla oli kastettu parikymmentä muuta. Pommitusten vuoksi kaikki saivat hätäkasteen.

Tarhan kala katosi. Kukaan ei edes muistanut sitä. Asia on vaivannut Mäkelää niin, että 60 vuotta myöhemmin, kun tarhan säätiö vietti juhlavuotta, hän yhä kyseli asiasta. Muovinen – plastiikkinen, sanottiin tuolloin – kala oli Mäkelän ensimmäinen kauneuden kokemus.

Näin kai ihmiset muistavat: värejä, hajuja, tapahtumia joilla on merkitystä vain itselle. Mäkelän muisti on tarkka. Siksi pelkästä lapsuudesta kertyy 300 sivua. Ammattikirjoittaja kykenee muistin kaaoksesta luomaan ehyen kertomuksen. Hän kykenee käsittelemään myös itse muistamisen tapahtumaa, outoja mielenhäilähdyksiä kun kaikesta on jo puolivuosisataa.

Varmuutta ei silti ole. Kala saa ihmettelemään: ”Olenko sittenkin uneksinut kaiken?”

Nykyisin Kallio on trenditietoisten aluetta, missä neliöt alati kallistuvat. Muistona menneestä kaduilla vaeltaa yhä niitä, joita jostakin syystä kutsutaan laitapuolen kulkijoiksi. Lapsia ei enää juuri näy. Mennyttä ovat myös jengit ja tappelut. Niistä voi lukea Alpo Ruuthin Kämppä-romaanista (1969) ja Mäkelän Lapsuus-kirjasta. Maalla kasvaneesta tuon ajan Kallio tuntuu tutummalta kuin nykylasten elämä.

Mäkelän maailma on halki. Osa on kotona, osa kaduilla, ja kummassakin perheen iltatähti on alakynnessä. Tappelun kuvaus on tärkeä. Haapaniemen kentällä Staide, oman pihan poika, tönäisee Mäkelän vesisohjoon, ja vastoin odotuksia Hannu ei nyt ole se kohtalonsa kestävä poika, jota lyödään miten sattuu. Hän kaataa Staiden alleen, kiroaa ja lyö.

Jos Mäkelä lopettaisi tähän, kertomus olisi lattea. Merkitys syntyy, kun itkevä Staide lähtee kotiin, ja Hannu kokee tyhjyyttä, ei voittajan iloa. Tämän jälkeen häntä ei omassa jengissä lyödä. Ei häntä yhtä usein haeta leikkeihinkään. Vieläkään hän ei ole kuten muut. Tähän Lapsuus loppuu.

 

Voiko muistelmiin luottaa? Tapana on erottaa muistelmat omaelämäkerrallisista romaaneista. Jälkimmäisissä aukkoja voi tukkia mielikuvituksella. Jack Londonin Martin Eden ja kaiketi Kalle Päätalon Iijoki-sarjakin ovat tällaisia.

Muistelija on karmin ja saranan välissä. Sepittää ei sovi, muisti on harva. Muistamisen luonteestakin on kiistaa. Jäsentyykö ihmisen elämä todella kertomukseksi vai ovatko muistot vain sirpaleita, vailla aitoa yhteyttä toisiinsa?

Mäkelä kuuluu kertojiin. Ihminen on se kertomus jonka hän itse itsestään kertoo. Voi kai hän toisaalta olla myös muiden hänestä kertomaa? Voi olla jopa niin, että Mäkelän elämä on kertomus ainoastaan siksi, että hän ammattilaisena osaa kertomuksen tehdä. Me muut kokoamme loputonta palapeliä, jonka osat eivät kuulu edes samaan kuvioon?

Lukija ei voi tarkistaa tosiasioita. Tärkeintä on uskottavuus: näin asiat yleisen ymmärryksen mukaan saattoivat mennä. Pikku Hannu todella saattoi vetää isompaansa turpiin. Koska muistelija kirjoittaa itsensä, kiinnostavaa on, miten hän päähenkilöönsä suhtautuu. Paavo Haavikko (s. 1931) kirjoittaa Vuosien aurinkoisissa varjoissa (1994) perheensä sosiaali- ja taloushistoriaa. Haavikko oli Mäkelän esimies Otavassa ja kasvoi Hakaniemessä, melko lähellä Mäkelän kotia. Elämäänsä hän ottaa kunnioittavaa etäisyyttä kirjoittamalla kolmannessa persoonassa.

Paavo oli hiljainen poika joka säilyi lapsena kauan.

 

Kun Hakaniemestä ylittää Pitkänsillan, tulee Kruunuhakaan. Krunikan jengit Mäkelä muistaa pelottavimpina. Siellä asui myös Matti Klinge (s. 1936), joka tuskin jengeissä riehui sen enempää kuin Haavikko.

Muistelmissaan (Kadonnutta aikaa löytämässä, 2012) Klinge asettaa itsensä jo lapsena osaksi kulttuurihistoriaa, ja kirjoittajana hän on korostetun tietoinen elämäkertojen perinteestä. Haavikko on artistinen talousmies, Klinge korkeakulttuuria jo syntyessään. Kumpikaan ei juuri kauempana Mäkelästä voisi olla. Tarkoitukseni ei ole arvottaa.

Mäkelän lapsuus on lähempänä Erno Paasilinnan (s. 1935) kuvaamaa lapsuutta. Tähän astisen elämäni kirjaimet (1996) kertoo Petsamon evakoista, jotka kymmenen vuotta pakenivat pitkin Norjaa, Ruotsia ja Lappia. Ihme on, että perhe selvisi. Isompi ihme on, että pikku Erno selvisi hengissä omasta riehakkuudestaan.

Nyt nuo menneet ajat tuntuvat oudon kaukaisilta. Antti Hurskaisen (s. 1986) esseet tarjoavat perspektiiviä, ja varttuneemmasta lukijasta Hurskaisen lähimuistot vasta kaukaisilta tuntuvatkin. Hän nuoleskeli koulun kovia jätkiä ja ahmi sovinistisia televisiosarjoja, ja tätä mennyttä itseään hän inhoaa nyt niin, että sanoo tehneensä itsemurhan.

Kyse oli sukupuolista. Hurskaiselle kävi vähän kuin Paavalille Damaskon tiellä: hän ryhtyi ihailemaan PMMP:tä ja Ville Valoa, jota hän kutsuu ei-mieheksi. Tyttöystävältään Hurskainen sai kuulla olevansa ainut poika, joka Valoa ihailee. Kyse ei ollut kehuista.

Hurskaista lukiessa tuntuu kuin vuotta 1968 ei olisi ollut. Ainakaan sillä ei ollut merkitystä. Väkivalta ja massakulttuuri ovat tehneet kumman liiton, markkinoiden palvontamenoja kutsutaan fanikulttuuriksi. Tässä maailmassa sekä kauppa että perheet toimivat lasten ehdoilla. Mäkelän lapsuudessa ehdot tarkoittivat liki luokalle jäämistä, kesäopiskelua.

 

Haavikko, Klinge ja Paasilinna ovat myös Mäkelän elämäkerran henkilöitä. Klingen Mäkelä ohittaa olankohautuksella. Haavikko on ensin lahjakas runoilija ja nopeaälyinen talousmies, sitten rämettyvä, kaikesta loukkaantuva narsisti. Paasilinnaa, lähiystäväänsä, Mäkelä muistaa lempeällä ironialla.

Armollisesti Mäkelä ei suhtaudu juuri keneenkään, vähiten itseensä. Nöyryytykset ja häpeä antavat sävyn, mutta itseruoskinta ei ole kohtuutonta. Kolmas ja neljäs osa (Elämän oppivuodet ja Otavan aika) ovat kiinnostavia kirjallisuuden harrastajalle. Ohitan ne tässä. Vapaus keskittyy omiin töihin ja kirjailijaelämään. Hesari haukkuu, Hesari kehuu, välillä tulee Finlandia-palkinto, välillä kirja vaietaan kuoliaaksi, mutta aina tulee lisää kirjoja.

Mäkelä on sosiaalinen, mutta jokin ulkopuolisuuden kokemus kaikkia näitä muistelijoita leimaa, Klingeä myöten. Ristiriidatkin ovat osin samat. Klingen kotona puhuttiin sianlihakastikkeesta; läskisoosi oli rahvaan kieltä. Haavikko kävi samaa, Sörkan yliopistoksi kutsuttua oppikoulua kuin Mäkelä, mutta koulun nimi oli eri.

Paavo ei käytä sanaa Sörkka eikä muita rumia sanoja. Hän puhuu kirjakieltä.

 

Mäkelä kasvoi kaksikieliseksi. Ylihuolehtivan äidin kanssa hän puhui siististi, kaduilla kirosi slangiksi. Lasten ja aikuisten maailmat olivat erillään. Niin olivat tyttöjen ja poikien maailmatkin. Lihallisen rakkauden toivotonta tavoittelua Mäkelä kuvaa pitkään. Voi olettaa, että myös Klinge ja Haavikko kokivat poikuuden tuskat, mutta heidän elämäkertoihinsa nämä tuskat eivät kuulu.

Tästä jo ymmärtää, että elämä todella on ihmisen kertomus itsestään ja että kertoja valitsee aiheet ja tyylilajin. Rajansa silti on vapaudellakin. Hurskaista lukiessa tajuaa, että ei identiteetti aivan valintakysymys ole. Jotkut asiat pysyvät, ja sukupolveaan ei voi valita.

Vapaudessa Mäkelän yksityiselämä ohenee. Viisikymppiseksi ehdittyään hän on päässyt äidin ja koulun ikeen alta sekä palkkatyöstä liki juopoksi ja läpimasentuneeksi. Sekoilut maksullisissa naisissa ja tennisottelut Antti Tuurin kanssa kuuluvat kertomukseen, vaimot, avioerot ja syrjähypyt eivät. Kirja näistä valinnoista kärsii. Muutoin kärsisivät elämänkumppanit. Tärkein nainen jo oman kirjansa sai (Äiti. Muistelma, 1999).

Lopulta Mäkelä on yli seitsemänkymmentä. Onko hän löytänyt elämän tarkoituksen? Tuskin hän noilla sanoilla on sitä edes etsinyt, mutta vaikutelmaksi jää, että elämän tarkoitus on kirjallisuus. Ainakin se näyttää olleen Mäkelän elämänsä tarkoitus.

Kirjan nimenä Elämän tarkoitus työntää luotaan. Ei Merete Mazzarella (s. 1945) silti löysää markkinafilosofiaa tyrkytä. Tuollaisen nimen alla voi kirjoittaa mistä tahansa, ja kylliksi kypsyneenä voi käyttää tällaisia otsikoita: pahuudesta, anteeksiannosta, surusta, myötätunnosta.

Tarvitaan myös etäisyyttä. Mazzarella sanoo olevansa hyvin tietoinen siitä, että hänellä on ollut onnea. Onni tarkoittaa, että ei ole tarvinnut mitata omaa hyvyyttään Stalinin Neuvostoliitossa tai Hitlerin Saksassa, ei edes kolhittuna suomalaisena. Tämän tajuaminen on viisautta.

 

Mazzarellan suomenruotsalaisen eleganssin rinnalla Teppo Kulmala (s. 1949) ilmentää savo-karjalaista masennusta. Mazzarella on akateemista valtavirtaa, Kulmala, tohtorismies, marginaalia Tuupovaarasta. Kuihtuvan kylän talvesta hän julkaisee jo viidennen, varsin omanlajisena yökirjan.

Mazzarella sanoo rakastavansa elämää ja että ei kaipaa kuolemattomuutta. Kulmalan suurta aikaa oli nuoruus, ehkä juuri vuosi 1968, joka Hurskaista lukiessa tuntuu kuuluvan vieraaseen historiaan. Nykyisyys Kulmalasta tuntuu pahalta, väärältä, kuolema kammottavalta. Elämä, ainakin oma elämä, on merkityksetöntä.

Voi mitättömyyden lipeävää nokihäpeää, voi tekemättömien töiden syytöksiä ja hartioita, voi olkapäitä jotka ahtautuvat kitisevien ajatusten häkää kiskoviin räppänöihin joissa tukehtuvat unetkin.

Tämä on Kulmalan elämän tyylilaji: merkityksettömyyden kokemuksen voi kirjoittaa komeasti, merkityksellisesti. Nostalgiasta voi luoda perspektiivin nykyhetkeen. Jopa elämän tarkoitus vilahtaa kirjassa, kun Kulmala pohtii Espanjaan muuttoa.

Virkistyminen! Juutas! Kas, siinä se löytyi, lopun elämämme tavoitus!

JARMO UUSI-RINTAKOSKI