Pirunpeliä ja toivon aikoja

Pentti Haanpää: Muistiinmerkintöjä vuosilta 1925–1939. Toim. Hannu Taanila. Otava 1976.
Hurja. Pentti Haanpään muistiinmerkinnät 1940–1954. Toim. Matti Salminen. Into 2016.
Historian kosto: Suomen talvisota kehyksissään. Toim. Henrik Meinander. Siltala 2015.

Kaksikymppiä täytettyään, syksyllä 25, Pentti Haanpää näki ensi kerran junan. Hän lähti armeijaan. Sitä ei vanhana muistakaan, miten riipaisevalta elämä tuossa iässä tuntuu:

Ja mieleni valtaa hiutuva ikävä, kaipaus, sen tavoittelu joka on iäksi mennyt… (– –), koska en ole etsikkoaikaani kyennyt täyttämään…

Ja sitäkään ei muista, että tuolloin kokemus kansallisesta kokonaisuudesta oli hento. Piippolan yhdisti Suomeen sanomalehti, kirjat sekä satunnainen puhelin ja maantie. Esikoiskirjan nimi olikin Maantietä pitkin.

Lähtö ei ollut itsestään selvä. Vuoden 22 asevelvollisuuslaista käytiin vääntöä. Santeri Alkiokin oli hetkin palkatun kansanmiliisin kannalla. Armeijan pelättiin tekevän pojista hulttioita.

Kun Haanpää kuvasi Kenttä ja kasarmi -kirjassaan sotilaiden elämänmenoa, nousi myrsky. Myöhemmin torjuttiin Haanpään lamakuvaus Noitaympyrä.

Tuolloin oli kyse siitä, kenen kokemuksilla oli oikeus tulla julki. Myöhemmin, kun historioita on kirjoitettu, on vastattu kysymykseen, kenen muistoilla on elämisen oikeus.

Haanpää on jättänyt jäljen tapaan, jolla me noista ajoista ajattelemme, mutta ovatko 30-luvun lama ja myöhemmät sodat vääristäneet ajankuvaa? Niin Maria Lähteenmäki väittää ja tukee näkemystään lyhentämällä aikajanaa.

 

Lyhyt 30-luku oli optimismin aikaa vuodesta 33 vuoteen 39. Jopa sää suosi lämpöaallolla.

Oli toki erilaisia optimismeja, koska maa oli jakautunut. Äärioikealla uskottiin Suur-Suomeen. Äärivasemmalla vääjäämätön sosialismi sai posket hehkumaan. Keskellä suuntauduttiin punamultahallitukseen (1936) ja arveltiin leivän levenevän, rauhan jatkuvan.

Lähteenmäki aloittaa iloisilla tunnelmilla Viipurin laulujuhlilta vuonna 37. Päivä paistoi, Salakkalahti loisti, ja vaikka laulut nousivat kärsimyksestä, saivat ne Suomen heimon tulevaisuuden kirkastumaan.

Lähteenmäki mainitsee myös Sortavalan laulujuhlat 35, joilla juhlittiin satavuotista Kalevalaa. Laulujuhlat olivat levinneet Virosta, missä perinne sittemmin heräsi uudelleen henkiin.

Eikö aikakausi siis – mentaliteetiltaan – ollutkaan ”talvisodan esinäytös”, ”pimeä uhkien aika”? Varmaan aikalaiset todella katsoivat tulevaa ohitetun laman ja demokratiakriisin huippuvuoden (1932) näkökulmasta. Eivät he sitä talvisodan kautta voineet nähdä.

Edistys ei sulje pois sitä, että sananvapaus ja yhdistysoikeudet olivat mitä olivat. Se ei surettanut kaikkia, ja huonomminkin oli ollut.

Haanpään muistiin merkinnöistä ei optimismi juuri välity. Usein on vaikea päätellä edes hänen omia mielialojaan. Pikemminkin hän tuntuu masentuneelta kuin vain pessimistiltä, ja nehän ovat eri asioita.

Lyhyellä 30-luvulla ihmisten mielissä vallitsi, Lähteenmäen mukaan, geopoliittinen turvallisuudentunne. Valtiollinen itsetietoisuus oli vahvistunut, kulttuurikeskustelu virkistynyt, talous kasvoi. Kansaneläkelakikin säädettiin.

Kansan toiveikkuus ylti osaan sotajohdosta, ja Väinö Tanner oli vielä vuonna 39 varma, että sotaa ei tule: ihmiskunta ei voi olla niin hullu.

Oliko optimismi katteetonta ja vaarallista? Haanpää piruili jo vuonna 33 jutussaan Pitkät varjot, että ”koko yhteiskunnassa näyttää vallitsevan rauha ja tyytyväisyys, sillä sen asukkaat ovat autuaan tietämättömiä suurvaltapolitiikasta”.

Myös Lähteenmäki toteaa epäsuhdan: olisi tarvittu yhteiskunnallista kokonaishallintaa. ”Syksyllä 39 Suomen poliittis-sotilaallinen johto ei tähän kyennyt.”

 

Nyt Hannu Taanilan kokoamat muistiinmerkinnät täydentyvät. Matti Salminen on uurastanut Haanpään parissa vuosia, ja vuorossa ovat vuodet 1940–1954. Hurja on oudosti järkyttävä kirja.

Haanpää kirjaa eleettömästi sotahavaintoja. Hän kävi talvisodan, jossa nukutti, nälätti ja pelotti. Jatkosota meni huoltojoukoissa. Oli aikaa kirjoittamiseen, viinaan ja venttiin, ja kaikkiin hänellä oli kuuma suhde.

Krapulat ja tappiot kirjautuvat eleettömästi. Ainut mihin Haanpää todella reagoi, on isäksi tulo. Hän pitää omaa syntymäänsä onnettomuutena, ja tieto lapsesta saa liki paniikkiin.

Sodan jälkeen merkinnät käyvät tylyiksi. Päivät kuittautuvat lyhyesti: halonhakkuuta, lueskelua, viinaa, pirunpeliä, viinaa.

Lyhytsanaisuus järkyttää: elämä on tiivistynyt pakkomielteiksi. Merkinnät pitenevät vasta, kun Haanpää vuonna 54 on sairaalassa. Sydän ja aivotkin ovat viinasta kärsineet.

Pirunpeli on pasianssi, jota ei voi saada läpi. Historian kosto oli Stalinin ilmaus, ja kun Timo Vihavainen sitä käyttää, kyse on ironiasta.

Kirja on kokoelma artikkeleita talvisodan taustoista, Itämeren alueen tilanteesta. Henrik Meinanderin mukaan pyrkimys on ollut välttää jälkiviisautta ja kansallista uhoa. Samalla on palattu geopolitiikkaan: maantieteelle emme sittenkään voi mitään.

Olen tarttunut yhteen artikkeliin. Kaikki kannattaa lukea. Nimikin on hyvä. Historia on päättymätön pirunpeli, joka aina suuntaa kostonsa yllättävästi.

 

Tuuli käy ylitsemme

Pertti Lassila: Armain aika. Teos 2015.
Kari Hotakainen: Henkireikä. Siltala 2015.
Laura Lindstedt: Oneiron. Teos 2015.

 

Pertti Lassilan kirjassa on paljon lintuja. Pääskyset suhahtelevat, tuulihaukka leijuu peltojen yllä. Rampa lokki pojalla, Kimmolla, on elättinäkin, kunnes lintu nousee siivilleen ja näyttää rajan. Eläin ei ollut kiinnostunut ystävystymään.

On 50-luvun alku, ja on ennen kaikkea kesä. Ollaan joko muistoissa ja huvilalla Tammisaaren lähellä, ja kyse on huvilasta, ei mökistä.

Kahvi katetaan terassille, kannu, kermakko ja sokerikko ovat hopeaa. Ne lienevät lahjoja, jotka Kaarlo, isoisä ja ison pankin johtajia, sai täyttäessään 60.

Eila, Kimmon äiti ja Kaarlon tytär, menetti sulhasen talvisotaan, aviomiehen Lapin sotaan. Isotäti Kertulla ei ollut lukupäätä: hänestä tuli naimaton messityttö ja laivaemäntä.

Kaikki aikuiset elävät muistojaan, Kimmo tätä hetkeä. Siinä on kirjan jännite.

En oikein usko lapsikuvauksiin. Lapsi on niin erityisellä tavalla olemassa, että harva aikuinen uskaltaa muistaa. Kielikään ei tavoita. Lassila tarjoilee arkisuuksia: ongitaan, maistetaan viilin maku. Pienten asioiden suuruus toki tulee selväksi.

Pojan maailma on valmis: minne tahansa katsoi, näki jotakin.(– –), missään ei ole tyhjää.

Aikuisten puheissa maistuu ajan riento, lapsen päivässä on pituutta. Vanhemmiten päivät lyhenevät, ja vielä vanhempana pitenevät yöt.

Paljon ei tapahdu. Sisilialainen posetiivari käy ja löytyy kuolleena. Tämä ei ole juonipaljastus. Juonta ei ole nimeksikään. Ei ole oikein edes henkilöhahmoja; on vain kohtaloita. Luontokuvaus on tavanomaista, aikakaudet etäällä. Ei ole ainuttakaan epäsovinnaista kerrontaratkaisua, ei huumoria puujalkavitsin vertaa.

Armain aika on varsin miellyttävä lukukokemus.

 

Laura Lindstedtin Oneiron on kaikkea mitä Armain aika ei ole, aineistolta ja kieleltä ylenpalttinen, rönsyävä, hetkin hengästynyt ja hengästyttävä.

Seitsemän naista on jotenkin sidoksissa toisiinsa eivätkä tunnu tietävän, ovatko elossa vai kuolleita – ja jokaisella on tarina kerrottavana. Kaipa tämä 2000-luvun mielenmaisemasta käy.

Kiinnostavinta on, miten Lindstedt kuvittelee sellaista, mitä ei voi kuvitella. Minkälaista on kuoleman jälkeisessä tilassa, kun aikaa ja tilaa ei ole, mutta kommunikointi käy? Millaista on, kun ylhäällä ja alhaalla eivät tarkoita mitään?

Lindstedt konsultoi Emmanuel Swedenborgia, joka väitti keskustelevansa kuolleiden kanssa ja josta Antti Tuurikin on ollut kiinnostunut.

Vihjeitä löytyy myös Tiibetin buddhalaisilta, joille kuolema on työ, joka jälleensyntymän vuoksi on tehtävä hyvin. Edistyneimpien sanotaan tuoneen kuoleman takaa kokemustietoa.

 

Tekstissä, romaanissa, voi tapahtua ihan mitä tahansa, ja tähän kelluvaan tuonpuoleiseen Lindstedt kirjoittaa vuolaita tarinoita kuolleiden elämästä.

Yksi on ollut tarjoilija Berchtesgadenissa, Adolf Hitlerin Kotkanpesä-museossa, toinen kirjanpitäjä Moskovassa, kolmas on juutalainen taiteilija.

Näin kirjaan on tilaisuus upottaa peruskurssi juutalaisten puhtaussäännöistä, arvioita anoreksiasta sekä rabbi Ignaz Maybaumin näkemyksiä Jumalasta Auschwitzin jälkeen.

Jotenkin Lindstedt selviää valtavasta urakasta kunnialla.

Myös naiset löytävät lopulta itsensä ja kuolemansa. Loppu lienee tulkittavissa onnelliseksi.

Oneiron on sakeanaan erisnimiä, ihmisiä ja paikkoja, mutta Google Mapilla pysyy perässä Dakarista Timbuktuun, jos ei itse ole käynyt.

Voi myös tarkistaa, miltä F. G. Guidon hautaustoimisto Brooklynissa todella näyttää. Se on Oneironin yhden henkilön lenkkireitin varrella.

Kyllä nykyajan lukukokemus voi olla ihmeellinen.

Vaikka Oneironin naiset ovat eri puolilta maailmaa, he kaikki jotenkin ovat kotoisin Googlen kartalta, ja mikäpä tuota karttaa paremmin kuvaisi nykyihmisen globaalia itseymmärrystä.

 

Kari Hotakainen on Henkireiässä hylännyt kaikki erisnimet, mutta Poliisi, Suntio ja Parturikampaaja kirjoitetaan isolla.

Kanteen on Elina Warsta luonut puukon ja ääniraudan risteytyksen. Takakannessa sama esine valuu verta. Poliisi, kertoja, siis laulaa sekakuorossa, vieläpä huonosti, ja laulupiirissä on tekeillä rikos. Yllättäviä yhdistelmiä on tapana sanoa luoviksi.

Nimien puuttuminen vihjaa, että Hotakainen tahtoo kertoa yleisestä: sadasta ihmisestä sata joskus miettii murhaa, kaksi yrittää, yksi onnistuu. Muut tyydyttävät tarpeensa tuijottamalla televisioruutua, jossa näyttelijät murhaavat.

Hotakaista on moitittu tyhjistä aforismeista. Ehkä hän piruilee? Ehkä hän kommentoi tyhjiin aforismeihin mieltynyttä aikaa?

Ihmisen luonne, mittaamaton avaruus. Tähdet tuikkivat hetken, sitten on taas pimeää. Suunnistamme kuun valossa kunnes metsän takaa nousee aurinko, jonka häikäiseminä emme näe eteemme.

En usko, että ammattikirjoittaja on kirjoittanut nuo rivit tosissaan. Hotakainen parodioi itseään.

Ilman viimeistä lukua Henkireikä olisi parempi. Odotukset se täyttää: Hotakainen on kirjoittanut uuden hotakaisen. Palveluammatissa Poliisikin kokee olevansa. Onko lukija siis asiakas? Syyllinen kaikkiin veritekoihin joita kirjailijat sepittävät?