Asiat järjestyvät lopulta, kun on sitkeä eikä arastele muutosta. Eikä vaaleanpunaista.

Vuosi sitten Disa Pakarisen kevät ei ollut valoisa. Hän oli lopettanut edellisenä syksynä kynsisalonkinsa Nurmijärven Klaukkalassa. Asunto oli myyty, mutta yrityksestä oli jäänyt velkaa. Hän asui poikansa Vinskin kanssa vuokralla kerrostalossa Vantaalla ja kävi töissä ravintolassa.

”Koetin ajatella, että tämä on vain väliaikaista, sillä en viihtynyt. Ravintola oli kiva, mutta esimies oli hankala, työpaikkakiusaaja oikeastaan.”

Eräänä iltana, Vinskin jo nukkuessa Disa selaili taas Facebookia. Hän huomasi seuraamansa koruvalmistajan, Elvarin sivuilla hauskan kuvan. Epäröimättä hän naputteli kommentin: ”Olisiko paikkaa vapaana? Teidän työnne näyttää niin kivalta!”

Hän sai pian vastauksen. Töitä ei juuri nyt ollut tarjolla, mutta korupäällikkö ja Elvarin perustaja Sanna Leinonen kirjoitti, että sivua kannattaa seurata, sillä siellä ilmoitetaan, jos työpaikkoja aukeaa.

 

Pinkissä korutehtaassa käytetään tietysti pinkkejä kuulosuojaimia.

Teini-ikäisenä Disa ajatteli, että hänestä tulee kokki. ”Ehkä ravintola-alasta haaveileminen johtui äidin ammatista, vaikka hän yrittikin varoitella. Menin opiskelemaan ravintolakouluun, ja opettajat johdattelivat minut esimieslinjalle. Luin viisi vuotta, samalla tein koko ajan töitä.”

Valmistuttuaan Disa meni luokkakaverinsa golf-ravintolan päälliköksi Espoon Niipperiin. Ravintolan talvitauon ajaksi töitä löytyi muualta. Kun uutta sesonkia piti aloittaa, kaveri tahtoikin lähteä töihin ulkomaille. Hän kauppasi ravintolan Disalle, joka ryhtyi hommaan silloisen avomiehensä kanssa.

”Mies jäi pois kyydistä aika varhaisessa vaiheessa, mutta löysin toisen yhtiökumppanin. Se oli kivaa, vaihtelevaa ja haastavaa työtä vuosi toisensa perään maaliskuusta lumeen tuloon saakka, joka päivä, aamusta yöhön. Sosiaalista elämää ei ollut. Kaikkiin kyselyihin piti vastata, että en pääse, koska olen töissä.”

Talvisin Disalla oli luppoaikaa. Hän reissasi Aasiassa, mutta se ei korvannut säännöllisen palautumisajan puutetta. Perhettäkään ei tuntunut kuvioon mahtuvan. Se tuntui surkealta. Disa uupui. Ravintola-alakin alkoi olla nähty.

”Rupesin miettimään, mitä tekisin, jos en pitäisi ravintolaa. No, jotain käsilläni. Ensin ajattelin puuseppää, mutta koulutus tuntui liian pitkältä. Opettelin tekemään rakennekynsiä. Kynsiteknikkona pääsin töihin ilman pitkiä aikoja koulun penkillä.”

Yhdeksän vuoden urakka ravintoloitsijana päättyi vuonna 2009. Talven aikana uutta alaa opiskellut Disa saattoi aloittaa omalla vuokratuolilla saman tien, kun hän teki kauppakirjat ravintolastaan.

 

Alku oli mielenkiintoista ja mukavaa. Perhettäkin Disa pääsi perustamaan. Hän tuli äidiksi, mutta erosi poikansa isästä taaperon yksivuotissyntymäpäivien tienoilla. Sinkkuäitinä ja yrittäjänä oli rankkaa. Koska tulot olivat vuosi toisensa perään hieman niukat, hän yhdisti yritykseensä myös kosmetiikkamyyntiä.

”Sähläilin vähän siellä sun täällä. Päivät olivat täysiä, mutta rahaa ei tullut riittävästi. Se oli uuvuttavaa ja kuluttavaa.”

Laskut alkoivat kertyä ja velka yrittämisestä kasvoi, mutta Disa halusi uskoa, että taantuma loppuu ja kaikki muuttuu paremmaksi. ”Kesän 2015 lopussa aloin ymmärtää, että touhusta ei kerta kaikkiaan tule mitään. Voi, kunpa vaikka kirjanpitäjä olisi huomauttanut minulle asiasta jo aikaisemmin! Olin tehnyt luopumista pari vuotta, yrittänyt saada Klaukkalan kämppääkin myyntiin, mutta päättänyt silti aina yrittää vielä. Se vei jaksamisen äärirajoille.”

Välillä korutehtaan naisväki innostuu koristautumaan kunnolla. Vasemmalta Sanna Leinonen, Sirpa Kokko ja Disa Pakarinen.

 

Vaikka yrityksen lopettaminen oli helpotus, arki oli kaukana ruusuisesta. Disa tipahti takaisin lähtöruutuunsa ravintola-alalle, eikä kerrostaloelämäkään tuntunut omalta jutulta. Siksipä nainen terästäytyi heti, kun hän näki, että koruvalmistaja Elvari kirjoitti vuoden 2016 loppusyksystä etsivänsä uutta tekijää joukkoihinsa.

Työpaikkailmoituksessa määriteltiin ihanteellista tekijää loppukaneetilla: pinkkiä pitää sietää. ”Päätin, että mun on vaan päästävä sinne. Ravintolassa tilanne oli jo kärjistynyt niin, että mietin, ehdinkö lähteä ennen kuin pomo sanoo minut irti.”

Pariin viikkoon Disa ei pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin työhakemuksen suunnitteluun. ”Se oli elämäni ensimmäinen työhakemus, lukuun ottamatta serkkuni CV:tä, jonka olin korjannut luettavampaan ja houkuttelevampaan muotoon, menestyksellisesti. Ajattelin, että hakemukseni olisi oltava erottuva, olihan työpaikkakin erityinen.”

Elvarin sivuilla keskusteltiin rekrytoinnista vilkkaasti. Disa seurasi kylmä rinki pyllyn ympärillä, kun erilaiset käsityötaiturit julkaisivat sivulla kuvia hienoista tekemisistään. Hänen kädentaitonsa ilmenivät kynsikuvien lisäksi lähinnä leipomuksissa. ”En siltikään luovuttanut!”

 

Pihditkin ovat pinkit.

Disa mietti päänsä puhki, kuinka hän ilmaisee pinkin luonteensa, pitihän työntekijän värinsietokyky olla korkealla tasolla. ”Ratkaisin sen värjäämällä hiukseni vaaleanpunaisiksi!” Kaverit ihmettelivät 42-vuotiaan naisen uutta lookia, vaikka ei hän tasaisen harmaa tai beessi tyyppi ollut aikaisemminkaan.

Kuvakin piti ottaa, siinäkin pulma. ”Minun on vaikea olla valokuvissa, joten mitään hyvää tuoretta kuvaa ei tietenkään ollut valmiina. Otin kännykällä erilaisia seesteisiä poseerauskuvia, joissa kaikissa olin omituisen näköinen. Sen jälkeen menin penkomaan Vinskin tavaroita. Löysin pahviviikset, jotka olivat tikun nokassa. Nostin ne nenän alle ja otin hirmu irvistyksen.”

Sosiaalinen mediakin valjastettiin apuun. Disa julkaisi sekä kauneusposeerauksensa että viiksi-irvistyksen Facebook-sivuillaan ja pyysi kommentteja. ”Sain viiksille rohkaisua. Pari tuttua esimiestäkin kommentoi, että ottaisi haastatteluun ehdottomasti viikset.”

 

Hakijoita ruuvausvastaavan tehtävään oli kuutisenkymmentä, mutta räväkkä hakemus poiki kutsun haastatteluun Elvarin pääkonttoriin, korutehtaalle Vihtiin. Jutut kulkivat mukavasti.

Samalla reissulla Disa kävi moikkaamassa ystävätärtään Vihdin Otalammella. Naiset istuivat kahvipöydässä, kun Disa kertoi pinkistä keikastaan, ja puhuihan hiusten sävykin omaa kieltään. Ystävätär kuunteli aikansa kunnes alkoi lähes kiljua: samalla kadulla oli ollut pitkään myynnissä vaaleanpunainen talo!

Koiralenkillä naiset kävivät huushollia kurkistamassa. ”Kiinnostavaltahan se näytti, mutta tiesin, että ostaa en voi. Pitäisi siis saada myyjä houkuteltua vuokraamaan se minulle.”

Disa otti kuvan talosta ja silläkin uhalla, että häntä pidettäisiin häirikkönä, hän lähetti tekstiviestin Elvarin Sannalle. ”Täällä on pinkki talokin minulle, nyt sinun on kyllä ihan pakko ottaa minut töihin!”

 

Alkoi piinallinen odotus, joka päättyi puhelinsoittoon. Sanna oli puhelimessa jotenkin nihkeän oloinen. Disalla puhelinta pitävä käsi tärisi, ja taisipa äänikin väristä.

”Sanna sanoi, että hänellä olisi vielä pari kysymystä. ’Syötkö suolapähkinöitä?’ Minä siihen, että joo, mutta voin olla syömättäkin. Sanna rupesi nauramaan ja kysyi, että voinko olla syömättä niitä töissä, sillä hän ei kestä pähkinän hajua.”

Pähkinät eivät luonnollisestikaan olleet kynnys Disalle. Hän aloitti Elvarin ruuvausvastaavana marraskuun alussa. Työtä pelkäämätön nainen solahti korutehtaan joulukiireisiin ja solmi vuokrasopimuksen vaaleanpunaisesta talosta ystävättärensä naapurustossa.

Työpaikka johdatti Disa Pakarisen uuteen kotiin, samalle kadulle hyvän ystävättären kanssa.

 

Vihdissä on lunta maassa. Punamullalla maalatun hirsitalon pihassa on kolme pinkkiä toimistokonttia. Täällä tehdään Elvarin koruja. Disa kokoaa ison pöydän ääressä avainkaulanauhoja, joiden helminä on polymeerimassasta muovailtuja englanninlakritsipaloja. Vastapäätä pipariporaaja Sirpa Kokko on samassa puuhassa.

Ison työpöydän yllä leijuu keskittynyt tunnelma. Disa viihtyy, yhä, vaikka kaverit ovatkin ihmetelleet, onko töissä vieläkin kivaa. Sirpa on ollut Elvarin leivissä jo pitempään. Aika ajoin hänen tuttavansa kyselevät, milloin nainen aikoo mennä takaisin oikeisiin töihin.

Oikeita töitä täällä kuitenkin tehdään. Yhtiön perustaja Sanna on kellottanut kaikki työvaiheet tarkkaan. Esimerkiksi avainkaulanauhoja täytyy syntyä tunnissa vähintään seitsemän. Ylimääräisiin liikkeisiin ei ole varaa, ei myöskään hosumiseen.

”Yksi tuotteistamme on parkkikiekko, jonka pinnalla on koristeita. Kun Disa teki niitä ensimmäisiä kertoja, karjaisin, että kiekkoa ei oteta käteen, vaan se pidetään pöydällä. Liimapisarat pudotellaan kiekon pintaan siinä. Sen jälkeen tulevat koristeet,” Sanna kertoo.

 

Tehokkuus ei estä pientä hassuttelua. Joinakin päivinä on vain pakko kaivaa karnevaalirekvisiitta laatikostaan ja sonnustautua erikoisvarusteisiin. Kuvamateriaalia niistä sessiosta päätyy usein Elvarin sivuille sosiaalisessa mediassa.

Disa tulee aikaisin töihin. Vinski on päiväkodissa jo ennen seitsemää. Varhaisen aamun ansiosta Disa hakee poikansa hoidosta hyvissä ajoin iltapäivällä. ”Meille jää aikaa käydä koiralenkillä, lämmittää takkaa, pelata, touhuta ja piirrellä. Se on kuitenkin tärkeintä. En toivoisi tällä hetkellä olevani missään muualla.”

JOHANNA WESTERSUND, teksti
JAAKKO KILPIÄINEN, kuvat