Helsinkiläinen Roland Möller sai uuden sydämen muutamia kuukausia sitten. Vakava tilanne vaikutti tuoreeseen parisuhteeseen.

”Kunto kohenee koko ajan. Juoksuun ja pallopeleihin eivät voimat vielä riitä, mutta olen kävellyt jo kymmenen kilometriä”, Roland Möller, 47, sanoo ja hymyilee avovaimonsa Katja Heikkiläisen, 41, kanssa.

Takana on pelottava elämänvaihe, josta on selvitty toinen toistaan tukien. Kaksitoista vuotta sitten Rolandilla todettiin sydänlihaksen sairaus, dilatoiva kardiomyopatia (DCM). Oireet johtuvat sydämen vajaatoiminnasta. ”Sydämeni pysähtyi, kun olin lasteni kanssa uimahallissa jouluaaton aattona 2005. Minua jouduttiin elvyttämään 23 minuuttia, ennen kuin syke palasi. Ensin ei edes tiedetty, olivatko aivoni vaurioituneet kohtauksessa. Onneksi eivät olleet.”

Roland oli viisi päivää nukutuksessa Jorvin sairaalassa. Rytmihäiriöiden takia rintaan asennettiin ICD-tahdistin. Kun häiriöitä kovassa rasituksessa joskus tuli, koje tunnisti ja keskeytti ne nopealla sähköiskulla.

”Opin nopeasti elämään tautini kanssa kenties siksi, että vajaatoiminta oli vielä kohtalaisen pientä. Ehdin saada kymmenen vuotta lähes tervettä elämää DCM:sta huolimatta. Pystyin jopa urheilemaan.”

Sydämensiirto on sydämen vaikean vajaatoiminnan viimeinen hoitovaihtoehto. Roland ei kuitenkaan suostunut murehtimaan asiaa niin kauan kuin hän tunsi voivansa hyvin.

”Taudin aiheuttaja ei koskaan selvinnyt. Uskon, että olin 2000-luvun alkupuolella vahingoittanut sydäntäni terveen nuoren ylimielisyydellä hoitamalla flunssia kovalla hikiliikunnalla. Olisinpa mieluummin levännyt!”

Muutama vuosi sairastumisen jälkeen edessä oli avioero. Uusi elämänkumppani Katja tiesi Rolandin sydänsairaudesta jo ennen seurustelun aloittamista. ”Totta kai asia mietitytti, mutta elämä on joka tapauksessa arvaamatonta. En halunnut kääntää rakkaudelle selkääni jossitellen tulevaisuutta. Tärkeintä oli saada elää sitä yhdessä.”

Leikkauksen jälkeen Ronald näki ensimmäisenä Katjan.

Rolandin kivut ja avuttomuus muokkasivat Katjan mieltä.

Leikkausjono

Keväällä 2015 Rolandin sydänterveys alkoi heikentyä kovan influenssan takia. Entistä vakavammat rytmihäiriöt aiheuttivat tajuttomuuskohtauksia. Olo huononi nopeasti. ”Lopulta tilanne kääntyi niin pahaksi, että mieheni soitti minulle töihin. Lähdin heti kotiin ja hälytin ambulanssin. Sillä kertaa hän jäi Meilahteen vuorokaudeksi”, Katja muistelee.

Kesäkuussa Roland hakeutui sairaalaan hengenahdistuksen takia. Silloin tehtiin sydämensiirtoarvio. Muutaman päivän päästä kardiologi ilmoitti laittaneensa hänet sydänsiirtojonoon. ”Se oli järkytys, koska listalle pääsy varmisti vanhan sydämeni surkean kohtalon. En selviäisi sen varassa enää pitkään. Tietysti syntyi myös uudenlaista toiveikkuutta.”

Pariskunta tapasi sydänsiirtokoordinaattorin, jonka kanssa käytiin läpi perusasiat. Siirtojonossa olevan potilaan on pysyttävä kolmen tunnin ajomatkan päässä sairaalasta. Puhelin on pidettävä koko ajan auki, eikä ulkomaille saa matkustaa.

Rolandin lisäksi siirtojonossa oli 32 muuta suomalaista. Oikeammin kyseessä ei ole jono, vaan lista. Se tarkoittaa, että huonommassa kunnossa olevat menevät ohi. Kun tarjolle tulee sydänsiirre, kirurgit arvioivat, kuka on kriittisimmässä vaiheessa juuri sillä hetkellä.

”Jotkut odottavat siirrettä tunteja, jotkut vuosia. Vähemmän onnekkaat menehtyvät odottaessaan. Minä olin listalla 437 päivää.”

 

Heikentyminen

Katja sanoo, ettei hänelle tullut mieleenkään lähteä millekään ulkomaanreissulle yksin, vaikka ystävät kannustivat. ”Se olisi tuntunut epäreilulta ja väärältä. En olisi halunnut istua koneessa jossain Tyynenmeren yläpuolella, kun ihmisistä rakkaimmalle tulee puhelu uudesta sydämestä. Pariisissa kävin päivän kestävällä työkeikalla ja jännitin koko ajan.”

Siirteen odottamisesta tuli suuri osa arkea, mutta Roland halusi olla niin aktiivinen kuin pystyi. Matkustamisen sijasta hän alkoi Katjan kanssa tutustua kaikkien Helsingin ja lähiseutujen parhaiden ravintoloiden tarjontaan. ”Löysimme monta mukavaa ruokapaikkaa ja opimme, että laadukkaasta ruuasta voi nauttia myös ilman kalliita viinipaketteja.”

Kesäloman jälkeen Roland meni takaisin töihin, mutta liikunta ei enää onnistunut. Päivät olivat pelkkää pinnistelyä. Katja yritti toppuutella ja kehotti puolisoaan lepäämään ja ottamaan rauhallisemmin.

”Olin googlannut, opiskellut ja selvittänyt asioita varautuakseni tulevaan, vaikka kaikkeen ei voi valmistautua. Kun Rolandin kunto heikkeni heikkenemistään, en enää tiennyt, mitä tehdä. Minusta tuli ylisuojeleva. En olisi halunnut päästää miestä yksin edes lähikauppaan. Yöllä saatoin kuulostella, hengittääkö hän vielä.”

 

Hätäkutsu

Marraskuussa 2015 sydänsairaus oli edennyt hengenvaaralliseksi. Vaikeat rytmihäiriöt olivat jokapäiväisiä. Jouluaaton aattona Ronald sai kardiogeenisen sokin ja joutui sydänkeuhkokoneeseen. Tilanne oli niin kriittinen, että Katjaa kehotettiin tulemaan teho-osastolle. Uutta sydäntä alettiin etsiä hätäkutsuna kaikkialta Pohjoismaista.

Sopivaa sydänsiirrettä ei löytynyt. Jotta Roland pääsisi jälleen jaloilleen, hänelle asennettiin kahdeksan tunnin avoleikkauksessa sydämen apupumppu korvaamaan vasemman kammion toimintaa. Samalla hän siirtyi kovimpien rytmihäiriölääkkeiden käyttäjäksi.

Raskaasta operaatiosta toipuminen vei pitkään. Katjan mukaan elämästä oli tullut vuoristorata, jossa tilanteet ja tunteet vaihtuivat nopeasti. ”Se oli äärimmäisen raskas ja pelottava ajanjakso. Koskaan ei voinut tietää, missä kunnossa Roland oli. Vierailuajan päättyessä en olisi halunnut jättää häntä ja palata yksinäiseen kotiin. Nukuin muutaman tunnin yöunia ja laihduin kuusi kiloa.”

Meilahden kardiologian osaston henkilökuntaa pariskunta kiittelee loistavaksi. Hoitajilla ja lääkäreillä oli aikaa pysähtyä juttelemaan aina, kun siihen oli tarvetta. Sairaalapastoria lukuun ottamatta psykososiaalista tukea ei kuitenkaan ollut saatavilla. Se täytyi etsiä itse. ”Kun Roland oli joutunut jouluna sydänkeuhkokoneeseen, soitin Helsingin kaupungin kriisipäivystykseen. Keskustelu kriisityöntekijöiden kanssa oli kullanarvoista aattoillan lohduttomuudessa.”

Ystävien arkinen apu ja kannustavat sanat piristivät kolmen kuukauden sairaalajakson aikana. Yksi soitti ja tarjosi autokyytiä, toinen kutsui kotiinsa syömään, kolmas toi tuliaisiksi itse tehtyä näkkileipää.

 

Unettomuus

Helmikuussa 2016 Roland pääsi kotiin. Tunnelma oli ahdistunut, sillä hänellä oli pahoja uniongelmia; joinakin öinä hän ei nukkunut lainkaan. ”Unettomuus johtui kehoni jatkuvasta jännitystilasta.”

Katja oli vihainen. Miksi mies oli päätetty kotiuttaa niin huonokuntoisena. Ihmetystä herättivät myös Rolandille määrätyt lukuisat eri unilääkkeet, joista ei ollut mitään apua. ”Kimpaantuneena menin jälleen kerran nettiin ottaakseni selkoa tilanteesta. Tutkimuksiin ja suosituksiin perehdyttyämme purimme lääkitystä, ja vihdoin Roland alkoi nukkua. Ensimmäiset kolmen tunnin unet tuntuivat ihmeeltä.”

Vaativassa elämäntilanteessa Katjasta tuli oman ansiotyönsä ohessa Rolandin avustaja ja hoitaja. ”Vaikka hoito dominoi arkea, yritimme vaalia suhteemme romanttista puolta käymällä ulkona syömässä. Vältimme myös jatkuvaa sairaudesta puhumista.”

Katjan mukaan väsymys, huoli ja turhautuminen valtasivat kuitenkin mielen. Tällaistako tämä elämä nyt on? Jossakin vaiheessa toivottomuus purkautui masennuksena.

Roland kertoo kokeneensa lyhyen mutta sitäkin kovemman epätoivon hetken sydämen apupumpun asennuksen jälkeen ollessaan kymmenen päivää teho-osastolla. ”Mustuus nousi eteen kuin verho. Olin äärimmäisen peloissani. Halusin vain kuolla. Onneksi pahin tunne meni ohi vajaassa vuorokaudessa.”

Keväällä kunto palasi, ja Roland pystyi vähän liikkumaan. Siitä ilosta hän halusi ottaa kaiken irti. ”Retki Helsingin Pihlajasaareen oli iso juttu. Sain katsella merta ja viettää hetken rantaelämää saaren sileillä kallioilla.”

 

Puhelu

Elokuussa 2016 alkoi sairauden kuudes vaihe. Apupumpusta ja vahvoista lääkkeistä huolimatta rytmihäiriöt palasivat. Näkymät olivat heikot, koska kaikki vanhan sairaan sydämen oljenkorret olivat jo käytössä. Siirron pikaisesta saamisesta oli tullut elämän ja kuoleman asia.

Kauan odotettu puhelinsoitto tuli varhain aamulla 3. syyskuuta. Soittaja oli sydänkirurgi Jan Kiss.

”Meillä on sinulle uusi sydän”, Kiss kertoi.

Rolandille ne olivat elämän tunteikkaimpia sekunteja. Helpotuksen kyyneleet virtasivat, kun Katja ja Roland halasivat puhelun jälkeen.

”Sairauskertomukseen merkattiin siirron päivämääräksi nimipäiväni 4. syyskuuta. Sain hyvän syyn tulevaisuudessa juhlia.”

Aamukahvin jälkeen pakattiin tavarat ja lähdettiin sairaalaan. Katjalle on jäänyt mieleen sydänosaston rauhallinen tunnelma ja tuttujen hoitajien hymyt ja onnittelut.

Leikkaus kesti yksitoista tuntia. Kello 01.17 Katja sai puhelun siirron tehneeltä Kissiltä. Operaatio oli ollut vaikea, mutta se oli onnistunut loistavasti. Herätessään teho-osastolla seuraavan päivän iltana Roland näki ensimmäiseksi sängyn vieressä istuvan Katjan.

”Tunnelmat olivat katossa, vaikka hengitysputken takia en pystynyt sanomaan sanaakaan.”

Toiveikkuus

Toipuminen lähti hyvin käyntiin, eikä keho alkanut hylkiä siirrettä.

”Elämä ei enää ole pelkkää henkiinjäämistaistelua, kun rinnassa sykkii napakka lihas entisen muljahtelevan ja stressaantuneen möykyn tilalla”, Roland kuvailee.

Katja sanoo, että toisen kokeman kivun, pelon ja avuttomuuden kohtaaminen on tehnyt nöyräksi. ”Sairauden jakaminen on syventänyt suhdettamme. Menimme vaikeimman kautta, mutta emme luovuttaneet.”

Avopuolison antaman tuen ja rakkauden lisäksi Roland kertoo saaneensa voimia omasta optimismistaan. ”Sydämensiirtoa edeltäneellä viikolla ostimme kesämökin. Olimme täysin vakuuttuneita siitä, että tulevaisuudessa viettäisimme siellä paljon aikaa.”

ULLA SAIKKONEN, teksti
JYRKI LUUKKONEN, kuvat