Evakkojen tarinat nostivat kyyneleet niin kertojan kuin kuulijankin silmäkulmaan perinnejunassa, joka elokuun viimeisenä lauantaina jyskytteli Tampereelta kohti Haapamäen risteysasemaa.

Höyryveturin vihellys kantautuu viimeiseen vaunuun saakka. 400 metriä pitkä juna nytkähtää liikkeelle. Kattoventtiilien puupäiset kepit alkavat heilua kitisten, mutta pian niiden ääni hukkuu puheensorinaan.

Pikku-Jumbo kiskoo meitä Haapamäen risteysasemalle, josta Suomen siirtokarjalaiset 73 vuotta sitten jaettiin jatkamaan matkaansa eri puolille maata.

Mitähän äiti sanoisi, jos näkisi tyttärensä tässä? Sanoisiko, että nytkö sinnuu nää alko kiinnostaa, ko minnuu ei ennää oo kertomas!

Et äiti arvaakaan, miten paljon nyt tiedän. Kiitokseni lennähtää minua viisaammalle toimittaja Niilo Rissaselle, joka älysi videonauhurin kanssa käydä sinua haastattelemassa.

Olit 22-vuotias kavutessasi Lahdenpohjan kauppalan asemalta täpötäyteen junaan vanhempiesi ja pikkusiskosi kanssa. Lähtö ei ollut yhtä hätäinen kuin se viisi vuotta aikaisempi, jolloin asuitte rajan tuntumassa Suojärvellä. Tykit jysähtelivät ja konekiväärit papattivat. Siinä hötäkässä karjaa ei ehditty evakuoida, hyvä kun ihmiset pääsivät turvaan.

Pakenitte sukulaisiin Jaakkimaan. Talvisodan päätyttyä sieltäkin piti lähteä pois, mutta kun Karjala vallattiin takaisin mäntii tietyst takas kottii ensimmäisten joukossa. Suojärven koti oli poltettu, joten palasitte Jaakkimaan.

Syyskuun 1944 evakkomatkalle saitte mukaanne lehmät, Pulmun ja Tuulikin. Juna pysähteli vähän väliä, härkävaunumatka Haapamäelle kesti toista viikkoa. Välillä syötitte lehmiä ratapientareella ja lypsitte maitoa, jota riitti muillekin halukkaille.

Tännekö ne meijät jättiit, hätäili mummoni, sinun äitisi, kun vaununne seisoi Haapamäen aseman sivuraiteella jo neljättä vuorokautta. Asemalla vallitsi kaaos. Äidit etsivät lapsiaan. Asemalaiturille kasatusta korkeasta tavaravuoresta piti löytää oma matkalaukku, jossa olivat kaikki tärkeimmät – valokuvat ja Karjalan talon kauppakirjat. Sitten vaununne viimein vedettiin veturin perään.

Määränpäänä oli ruotsinkielisen Pohjanmaan pieni Tiukan kunta. Mutta sinnepäs teitä ei huolittukaan, vaan käännytettiin Kristiinankaupunkiin. Nuorisoseuran talossa saitte soppaa ja pääsitte lattialle nukkumaan matkaväsymystänne pois.

Pentti Kähkönen juhlistaa 80-vuotispäiväänsä matkaseuranaan vävy Markus Heikkinen ja tyttärenpoika Otso Eemeli.

Havahdun takaisin tähän hetkeen. Juna on pysähtynyt Juupajoen seisakkeelle, joka on sakeanaan ihmisiä. Kännykkäkuvia vaunuista asemalaiturille purkautuvista ihmisistä näpsitään. Enemmistö matkalaisista on pukeutunut evakkoajan henkeen: navettatakkeihin, kukkamekkoihin ja vanhoihin armeijan harmaisiin. Joukosta erottuu muutama hienompikin nainen hieno huopahattu kutreillaan.

Toisen polven evakkolapsi Merja Perälä on sonnustautunut maalaisnaisen asuun. Hän kanniskelee pajukopassaan kolmea kangasporsasta.

Voi ko sie tietäsit, sanoi äitini usein, mutta en ollut kiinnostunut. Karjalaisuus ja äitini sukupolven kokemukset alkoivat kiinnostaa vasta äidin kuoltua. Arvaa vaan onko harmittanut, miksen hänen eläessään kysellyt noita asioita!”

”Sen tiedän, että Saimi-äitini, omaa sukuaan Jaatinen syntyi vuonna 1919 Ruskealan Alalammilla. Vanhempani rakastuivat isän sotakomennuksella Karjalassa, mutta hämäläiset appivanhemmat pitivät äitiäni ryssänä, eivätkä saapuneet edes häihin. Hääjuhlan järjesti sen vähäkyröläisen talon väki, jonka luona äitini perhe oli evakossa. Niin eri tavoin karjalaisiin suhtauduttiin: toiset vihasivat ja toiset halusivat auttaa.”

HELENA KUJALA, teksti
JYRKI LUUKKONEN, kuvat

Lue kko juttu painetusta syyskuun 2017 Kodin Pellervosta. Tilaajana löydät jutun myös e-arkistosta www.pellervo-e-lehdet.fi.