Tarina Klovharusta ilmestyi ensi kerran vuonna 2008 Kodin Pellervon marraskuun numerossa. Nyt se julkaistaan uudelleen Tove Janssonin satavuotisjuhlien kunniaksi.
Yöllä herään äänimaiseman muutokseen. Kuulostaa kuin joku kiertelisi taloa. Tove ja Tooti lähtivät saarelta vuonna 1992. Tove kertoo kirjassaan istuneensa halkovajassa miettimässä, mitä kaikkea se merkitsee, kun ei enää koskaan kalastaisi eikä olisi tarkkana sadevedestä.
Kun meri on rauhallinen, se näyttää paksulta juhlasilkiltä, joka on levitetty ison pöydän päälle suoraan pakalta. Tyylikkään harmaana se heijastelee pilvistä taivasta.
Pääsimme työ- ja elämänkumppanini Jaakko Kilpiäisen kanssa Klovharulle Viking Kellgrenin veneen kyydissä. Viking Kellgren on syntynyt ja kasvanut näillä vesillä, joilla nyt kalastaa ammatikseen. Seitsemän kilometrin matka sujui joutuisaan, en oikein ehtinyt toipua Pellingin taakse jäännistä, kun maastoon sulautuva mökki alkoi jo hahmottua kallion sylistä.
Haru on karu. Kiven koloissa kasvaa matalasti, mutta enimmäkseen täällä on paljasta ja kovaa. Sisämaan asukki saa asetella kenkiään etsiessään sopivia jalansijoja pakaasiensa kanssa kivisellä tantereella kiipeillessään. Mereen viettävät kalliot ovat jo hyvän matkaa ennen vesirajaa saippuoidun liukkaita.
Venevalkamasta kuljetaan mökkiä kohti pitkin puusiltaa, joka johtaa rotkelman yli. Suuri ruosteinen avain on samassa naulassa kuin Tove Janssonin ja Tuulikki, Tooti, Pietilänkin aikana.
Mökki on sisältä juuri niin soma ja tarkoituksenmukainen kuin lehtien ja kirjojen kuvista on saattanut päätellä. Kaikki on samassa tilassa. Työnurkkaus, sängyistä muotoutuva oleskelutila pyöreän pöydän ääressä, keittiönurkkaus pikkuisine kamiinoineen tehostettuna punaisella kuusikymmenluvun kaasuhellalla.
Muurissa on kiinni hyvin tutunnäköinen öljylamppu. Lasi on siitä jo poissa, mutta simpukanmuotoisesta lampetista ei voi erehtyä. Muumipeikko kuljeskelee tämän valonnäyttäjän kanssa Taikatalvi-kirjan lumoavissa kuvissa.
Ikkunat katsovat joka ilmansuuntaan, vain lännessä kallio peittää merinäköalaa.
Itäisen ikkunan ääressä on maalaamattomasta, käsittelemättömästä hongasta tehty työpöytä. Tässä Tooti on puuhannut. Pöydällä on avattu vieraskirja. Majassa on tänäänkin käynyt vieraana Porvoon matkailutoimiston seurue. Pyhiinvaeltajia riittää.
Tove on kirjoittanut keittiönurkkauksen pirtinpöydän ääressä. Vihkoon, käsin. Sähköjä täällä ei olekaan. Ilta joutuu, Höstvisa hiipii mieleen, sen Tove Jansson kirjoitti tällä saarella vuonna 1965.
Ennen pimenemistä pilvikaton alareunasta alkaa paistaa punaista. Aurinko on menossa uimaan. Hyljekin on iltalenkillään.
Avokuistilta saa tähyillä Otavaa. Myös Sköldvikin öljysataman valot näkyvät tänne Emäsalon takaa. Linnunradan sumut tuntuvat asettuneen tämän luodon ylle, vai ovatko ne pilviä? On ihan tyyntä ja hiljaista.
Yöllä herään äänimaiseman muutokseen. Kuulostaa kuin joku kiertelisi taloa. Tuuli heräilee. Pimeys laulaa täällä ihan eri kappaletta kuin sisä-Suomen järvien lehtevissä saaristoissa. Meren hengitys on vahva pohjasävelten ja rytmin antaja.
Maanantai
Meri on erilainen kuin eilen. Se on nyt ryppyistä siniharmaata taftia.
Mökin vierustan ruusupensaassa ja kituvassa pihlajassa pyrähtelee pikkuinen harmahtava lintu. Jaska etsii sille nimeä daamien ruotsinkielisestä lintukirjasta. Se on kungsfågel, hippiäinen.
Mökin nykyinen omistaja, Pellingin kotiseutuyhdistys, on hankkinut kirjahyllyyn myös vuonna 1996 ilmestyneen Antecknigar från en ö, joka on suomennettu nimellä Haru, eräs saari. Se kertoo Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän rakkaudesta tähän paikkaan.
Tove tuli ensimmäisen kerran Pellingin saaristoon, Eidisvikeniin, perheensä kanssa vuonna 1922. Janssonit tekivät suvisia retkiä Suomenlahden saarille ja luodoille. Jo pikkutyttönä Tove päätti ryhtyä Kummelskärin majakanvartijaksi. Siellä oli tosin vain pieni vilkkuloisto, mutta mitäs siitä, kunnon majakan voisi rakentaa sitten isona ja rikkaana.
Haavettaan majakkasaarella asumisesta Tove yritti 40-luvulla toteuttaakin, mutta kalastusseura totesi, että asuminen ja sen mukanaan tuoma liikkuminen Kummelskärillä pelottaisi lohet kauemmas. Lähempänä rannikkoa oli kuitenkin pikkusaaria. Yksi niistä oli Bredskär, jonka sai vuokralle.
Sinne Tove ryhtyi rakentamaan Vindrosens hus -nimistä mökkiä kesällä 1947. Siitä tuli hänen ja Lasse-veljen yhteinen kesäpaikka, jonne kerääntyi perhettä ja ystäviä.
Ja me halusimme ihailua, halusimme ylvästellä, houkutimme sinne ihmisiä ja he tulivat, ja palasivat taas, kesä kesän jälkeen, yhä lisää ihmisiä. Joskus heillä oli ystävä mukanaan, välillä ystävän menetys, ja he puhuivat puhumistaan kaipuustaan yksinkertaisuuteen, alkukantaisuuteen ja varsinkin yksinäisyyden kaipuustaan.
Vähitellen saari tuli täyteen ihmisiä. Tooti ja minä aloimme miettiä siirtymistä kauemmas, kirjoittaa 60-luvun tunnelmistaan Tove. Kummelskärin kanssa samassa hilpeässä rivissä kartalla on muitakin pikku saaria, joista yksi on Klovharun, kahtia haljennut luoto. Se alkoi kiehtoa.
Pikkusaaret oli 1700-luvulla merkitty Pellingin kyläkunnalle kuuluviksi. Tove pohti, keneltä kysyä saarta vuokralle. Eräs vanha pellinkiläinen kesävieras, herra, jolla oli paljon vaikutusvaltaa seudulla, neuvoi daameja olemaan luottamatta virkamiesten papereihin. Viisaampaa olisi tehdä pikku lahjoitus kalastusseuralle sekä laatia kyläkaupan oveen lista, johon asujaimisto saisi merkitä, kannattavatko vai vastustavatko he hanketta.
Listaan tuli pelkkiä jaa-ääniä. Se lähetettiin Porvoon maalaiskuntaan rakennuslupa-anomuksen kanssa. Mökin suunnitelmat tehtiin Tootin veljen, Reima Pietilän arkkitehtitoimistossa.
Me pyhiinvaeltajat lähdemme retkelle hevosenkengän muotoisen luodon toiseen sarveen. Siellä on veden ja kallioiden hiomia kauniita kiviä, joita edelliset kävijät ovat asetelleet sopiviin kohtiin näytille. Kalliossa on jääkauden uurtamia raitoja ja uurteita. Juovissa on harmaan eri sävyjä, joukossa hiukkasen punaista.
Lähellä rantaa näen kallion koloon asettautuneita tasaiseksi hioutuneita kiviä. Laskeudun halkeamaan ottaakseni yhden käteeni. Mutta se on jumissa, täysin kiilautuneena peruskallion uurteeseen. Muutkin ovat yhtä piukoissa paikoissa. Jonakin päivänä, kun vesi hioo niitä vielä lisää, ne ehkä pyörähtävätkin mainingin voimasta irralleen?
Tiistai
Tämä pelkistyneisyydessään täydellinen miljöö ja maisema riisuu ihmisestä kaiken turhan pois. Katsomista on, mutta mikään ei ole tyhjänpäiväistä. Eikä sitä ole liikaa. Esillä on puhtaita perusmuotoja.
Mieli kevenee ja puhdistuu. Päässä pingispallojen lailla poukkoilevat ajatukset rauhoittuvat vähitellen.
Syksyllä 1964 täällä elettiin jännittyneen odotuksen vallassa. Tove ja Tooti telttailivat mökkisuunnitelmia tehden. Silloin kuvioihin putkahti Pellingin naapurista, Kråköstä Sven Brunström. Hän tuli lohenkalastusreissulta mereltä ja laski Klovharun rantaan aikomuksenaan yöpyä veneessään. Kun Brunström näki teltasta kajastavan valon, hän kiipesi luodon harjalle ison kiven viereen Tovea ja Tootia jututtamaan.
Brunström oli kuullut meidän kyllä- ja ei-listastamme, se ei mene ikinä läpi, hän sanoi, ei edes Porvoossa jossa asioihin suhtaudutaan vähän leväperäisesti, siis rennosti. Te ette tule ikinä saamaan rakennuslupaa. Ainoa mitä voitte tehdä on aloittaa rakentaminen heti paikalla, Tove kirjoittaa.
Toven merirosvoksi luonnehtima Brunström kertoi, että rakentamista ei voi pysäyttää, mikäli hirret on ehditty pystyttää katonrajaan asti. Työt aloitettiin syyskuussa räjäyttämällä sammakkolammessa lekotellut Suuri Kivi. Sen alta paljastui syvä kuoppa, johon saatiin mökin kellari pikku saunoineen.
Syysmyräköissä rakennusmateriaalin saaminen paikan päälle vaati kärsivällisyyttä. Proomu ei päässyt ensimmäisillä yrityksillä lastia purkamaan, mutta kun tuuli asettui, touhuttiin kahta kiivaammin.
Brunström raahasi paikalle ihan oma-aloitteisesti myös mökin kurkihirren, jota ei piirustuksiin oltu ensinkään merkattu. Se on entinen laivanmasto, mustaksi tervattu ja valtava. Sekä daamit että toinen työmies, Sjöblom, suhtautuivat siihen alkuun epäröiden, mutta niin se vain kattoa kohottaa tänäkin päivänä.
Marraskuussa mökkeröinen jäi viettämään talvea väliaikaisesti katettuna. Rakennuslupakin tuli. Heinäkuussa 1965 maja tuli valmiiksi.
Toivomaansa yksinäistä työrauhaa Tove ei kuitenkaan saavuttanut, vaikka paljon on kirjallisuutta ja taidetta Pellingin saaristossa syntynyt. Vieraita ja uteliaita ilmaantui rantaan turhan tiheään.
Kesällä 1969 Tove kirjoitti almanakaksi kutsuttuun päiväkirjaansa: Seitsemäntoista vierasta tuli E:stä kahvittelemaan, juomaan drinkkejä ja mehua, juttelemaan ja ’katsomaan minua’. Paskanmarjat. Ham ja Tooti tekivät puutöitä. Vieritin kiviä. Suututtaa.
Keskiviikko
Tuulee! Hormi vinkuu, katto jytisee ja talo tärisee. Kaakosta aallot lyövät yli kallion. Keskuslammikkoon tulee uutta vettä.
Syysmyrsky voi jatkua viikkokausia. Sellainen sää alkaisi varmaan painaa pitemmän päälle. Jaska vuolee puuta Tootin työpöydän ääressä.
Kun kyllästyin johonkin menin hetkiseksi halkomäelle, Tove kirjoittaa. Halkomäen idea on selvä; siinä voi sahata ja pilkkoa hyvällä omallatunnolla, saa olla rauhassa, siellä tuoksuu hyvältä ja kerrankin jälki on sitä mitä on suunnitellutkin.
Halkomäen viereen rotkelman pohjalle Tove rakensi myös puuvajan. Hän muurasi sen kivistä. Soikionmuotoisen suojan katosta tuli kupoli. Tove pikesi kattohuovan, lisäsi ruohomättäitä ja kattosipulia sekä kiinnitti kaiken tuulenkestäväksi vanhalla kalaverkolla.
Huusireissulla näkee Toven vajan vieläkin. Sen on vallannut ruusupuska jo ammoin. Katosta näkee ajan kulun.
Kun pukee reilusti päälle sekä lisää sadeasun ja pipon, voi lähteä ulos. Aallot iskevät vaahtoavina tyrskyinä. Ne ovat hyvin kauniita ja hyvin japanilaisia. Ilmankos kallio on niin sileää. Jääkausi on tehnyt ensin pitkän työn ja nyt tuulet ja myrskyt jatkavat hiomista. Viima lennättää pärskeen latvaa sumuna.
Kaikki kasvillisuus vapisee tuulessa, liike näyttää nykivältä kuin vanhalla kaitafilmillä. Rantakaura aaltoilee. Keto-orvokit ja rantakukka kukoistavat sinnikkäästi.
Aaltojen leikkiä voi katsella koko päivän.Tuuli paukkuu ulkona sadetakin hupussa. Meteli on kalliolla aikamoinen. Kun tulee takaisin kallion ja talon väliin, hetkessä on taas hiljaista. Tänne on luvattu 14 metriä sekunnissa. Vähäinenkin sade piiskaa, kun se kiitää ilmassa.
Tyrskyt ilottelevat kallioiden kyljessä. Ne keksivät monta tapaa hieroa ja kutitella vanhaa ystäväänsä. Vesipatsaat purskahtavat korkealle. Myös ulapalta näkyy vaahtoryöppyjä, kai ne kuohuvat jonkin karin vieressä, vaikka itse kiveä ei kaukaa erotakaan.
Huomenna olisimme lähdössä, mutta venekyyti ei ole ihan varma. Kovalla merenkäynnillä tänne on hankala rantautua.
Torstai
Tulee, mutta kai vähän vähemmän. Eikä tämä ole edes myrsky. Toven kirjoissa puhutaan usein meren viemistä tai tuomista tavaroista, kuten lankkulasteista tai pirtunassakoista.
Toven halkovarastollekin tuli kosteat oltavat. Kun seuraavana keväänä palasimme, oli puuvaja tyhjä ja puhtaaksi pesty, meri oli vienyt kaiken, jopa hakkuupölkyn. Tooti nauroi näyttä kurkkua. Tyhjä! hän kiljui, puhtaaksi kuurattu! Kaikki meni samaa tietä kuin Fribergin kurkut.
Tuuli vie ainakin murut leikkuulaudalta, jo ovella, ilman ravistusliikettä. Mattoja ei varsinaisesti tarvitse puistella.
70- ja 80-luvulla elo saarella alkoi vastata Toven erakoitumisunelmia. Ajattele, 4 kuukautta kahdestaan autiolla saarella emmekä ole suuttuneet toisillemme kuin kaksi kertaa. Tooti oikaisee, että kolme, mutta se meni pian ohitse, kirjoittaa Tove muumitutkija Boel Westinille vuonna 1989.
Tove ja Tooti nukkuivat teltassa kuten ennenkin, mökkiä käytettiin työ- ja vierashuoneena, keittiönä sekä myrskysuojana. Ikä alkoi kuitenkin painaa. Ankaralla luodolla pärjääminen vaatii ruumiinvoimia.
Tove ja Tooti lähtivät täältä vuonna 1992. Tove, joka oli tuolloin 78-vuotias, kertoo kirjassaan istuneensa halkovajassa miettimässä, mitä kaikkea se merkitsee, kun ei enää koskaan kalastaisi eikä olisi tarkkana sadevedestä. Muuan muassa.
Tämän visiitin villiin iloon sekoittuu haikeuttakin. Matka ihailemani kirjailijan kesäkotiin tuo mieleen Muumilaakson marraskuun, viimeisen muumikirjan, jonka myöhäissyksyn maisemia varten Tove teki tutkimusmatkoja Pellingin metsissä. Kirjassa muumiperhe on poissa, kun talo tulee täyteen vieraita. Moni heistä on elämänsä solmukohdassa ja uutta suuntaa etsimässä. Ja jokaisella on oma ja itsepäinen tulkintansa siitä, millainen Muumilaakso ja muumien aito oikea elämäntapa on.
Viking Kellgren tulee hakemaan. Hän pitää veneen kokan kalliossa, moottorin käynnissä. Lastaamme pikavauhtia ja lähdemme surffaamaan Pellinkiä kohti. Mainingeilla keinutellessa mieleen solahtavat vielä ne Fribergin kurkut.
Kysäisin muuten kerran Brunströmiltä kuka se Friberg oikein oli, ja Brunström sanoi että siitä oli niin kauan ettei kukaan enää muistanut. Ja hän lisäsi vakavissaan, että juuri tuolla lailla hän itse haluaisi tulla muistetuksi.
Lähteenä: Boel Westin: Tove Jansson. Sanat, kuvat, elämä. Schildts 2007.
JOHANNA WESTERSUND, teksti
JAAKKO KILPIÄINEN, kuvat
