Ilmoituksia hoitovirheestä tehdään vuosittain tuhansia. Lääkärin virheen vammauttama Jaana Hallamaa joutui taistelemaan saadakseen apua.
Helsinkiläisellä Jaana Hallamaalla todettiin hyvänlaatuinen sylkirauhaskasvain vuonna 2000. Huoleen ei ollut aihetta, sillä tilanne korjaantuisi pienellä leikkauksella. Ennen toimenpidettä lääkäri mainitsi hermovaurioriskistä.
”Kysyin, mitä tehdään, jos riski toteutuu. Hänen vastauksensa ei ole unohtunut: ’Meillä ei tapahdu sellaista.’ Mielessäni ajattelin, että tämä ihminen ei tiedä, mistä hän puhuu.”
Kun Hallamaa heräsi leikkauksesta, kasvojen oikea puoli oli täysin halvaantunut. Avunsaannin sijasta järkyttynyt potilas lähetettiin kotiin, ja hoitovirhe lakaistiin maton alle. Tieto vahingosta pimitettiin aluksi myös osaston ylilääkäriltä.
”Oikeassa kasvonpuoliskossa ei ollut mitään hermotoimintaa. Suupieli roikkui eikä silmä sulkeutunut. Ihmiset tuijottivat kadulla.”
Hallamaa joutui etsimään apua muualta, koska virheen tehnyt lääkäri ei sitä hänelle tarjonnut. Silmäluomi ommeltiin osittain kiinni, jottei silmä olisi vaurioitunut pysyvästi kuivumisen takia.
Lääkärin oma kriisi
”Minut jätettiin yksin. Oman hätäni keskellä tajusin, että lääkäri oli vajonnut syvään kriisiin. ’Ethän hylkää minua’, hän sopersi puhelimessa. Vastaanotolla käydessäni hän pyysi istuutumaan ja valitsi sitten itselleen paikan, joka oli mahdollisimman kaukana minusta.”
Kun jotkut eivät kykene ottamaan vastuuta, toiset huolehtivat asioista heidänkin puolestaan. Ensin Hallamaa hakeutui Malmin sairaalan fysioterapeutin sekä työterveyshuollon psykologin luo. Sitten silmälääkärille, neurologille, neurofysiologille ja korvalääkärille. Muun muassa.
”Hoidot olisivat jääneet saamatta, ellen olisi ollut sinnikäs ja veemäinen akka. En kuitenkaan suostunut märehtimään tapahtunutta, vaan otin avusta kaiken hyödyn irti.”
Särkylääkkeiden kierre
Kasvojen lisäksi hermovaurio runteli päätä, niskaa ja selkää. Hallamaa jäi särkylääkkeiden vangiksi. Hän jatkoi työtään Helsingin yliopiston opettajana, vaikka halvaus vaikeutti puhumista ja hidasti syömistä, ulkonäköhaittaa unohtamatta.
”Kuusivuotias lapseni haluavansa oikean äidin takaisin.”
Fysioterapeutti vapautti Hallamaan lääkekierteestä lievittämällä kipuja erilaisilla harjoitteilla. Toinen fysioterapeutti antoi sähköärsytyshoitoa aktivoidakseen halvaantuneiden kasvolihasten toimintaa. Silmäluomi suostui sulkeutumaan kuukausien kuntoutuksen jälkeen.
”Lääkärien mukaan kyseessä oli väärin tehty leikkaus ja potilasvahinko. Silloin en enää jaksanut, vaan romahdin traumaperäisen stressihäiriön seurauksena.”
Virheistä on puhuttava
Jaana Hallamaa sai neuvoja vahingosta raportoimiseen ja viimein hän sai myös korvauksia. Yli kymmenen vuoden jälkeenkin hän pitää tapahtumaketjua elämänsä pahimpana aikana.
”Vammautuminen oli raskas matka omiin pelkoihin ja ahdistukseen. Se olisi voinut johtaa työkyvyttömyyteen ja tehdä minusta kivuliaan ja katkeroituneen.”
Ikävä tapahtuma tarjosi myös yllättävän näköalapaikan: muutamat lääkärit alkoivat kertoa hänelle yksityiskohtia myöten, millaisia virheitä heille oli sattunut ja millaista vahinkoa he olivat työssään aiheuttaneet.
”Sävyistä kuulin, ettei näitä tarinoita ollut jakamalla kulutettu.”
Jälkeenpäin Hallamaa on huomannut myös hyötyneensä ja oppineensa. Esimerkiksi sen, kuinka työyhteisö joko edistää tai ehkäisee virheiden käsittelemistä ja niistä selviämistä.
”Oli kammottavaa, kuinka koko sairaalaan organisaatio ylilääkäriä myöten asettui suojelemaan virheen tehnyttä lääkäriä ja oli täysin kyvytön käymään läpi tapahtunutta. Minut sivuutettiin kokonaan.”
Vain jäävuoren huippu
Suomessa tehdään vuosittain 7 000–8 000 ilmoitusta potilaan hoidossa sattuneesta vahingosta. Niistä 30 prosenttia johtaa korvauksiin.
Potilasvakuutuskeskuksen johtajan Asko Nion mukaan vahinkoilmoitukset ovat jäävuoren huippu. Todellisuudessa hoidon haittatapahtumia on paljon enemmän.
”Järjestelmä on luotu potilaan turvaksi, mutta jostakin syystä kaikki eivät halua tehdä ilmoitusta.”
Korvatuista vahingoista 93 prosenttia on hoitovahinkoja. Infektiovahinkoja on viisi prosenttia ja muita vahinkoja kaksi prosenttia. Yleisimmät korvattavat potilasvahingot ovat sattuneet lonkan ja polven tekonivelleikkauksissa sekä ranteen ja nilkan murtumien ja hampaiston hoidossa. Korvauksia eri vuosina sattuneista vahingoista maksettiin viime vuonna kaikkiaan 38,7 miljoonaa euroa.
Korvausprosentti on pysynyt vuosia 30 prosentin tienoilla. Esimerkiksi Ruotsissa korvataan enemmän eli 40–45 prosenttia ilmoitetuista vahingoista.
Nion mielestä matala korvausprosentti on hyvä merkki. ”Se osoittaa, että suomalainen terveydenhuolto toimii.”
Lakimuutos on tarpeen
Viallisen tekonivelen saaneille kompastuskiveksi on muodostunut potilasvahinkolaki. Suomessa lakia nimittäin tulkitaan niin, että viallinen laite ei ole potilasvahinko. Ruotsissa se on.
Kaksi eduskunnan oikeusasiamiestä on kehottanut sosiaali- ja terveysministeriötä korjaamaan lakia. Myös potilasvakuutuskeskus on tehnyt aloitteen lain uudistamiseksi.
Lähivuosina lakimuutosta ei tule, sillä ministeriö ilmoitti tarttuvansa siihen vasta sote-uudistuksen jälkeen. Lain uusiminen vie vuosia ja vasta sitten pohditaan, pitäisikö potilasvahingon tulkintaa laajentaa.
Uusia tekoniveliä asennetaan polviin ja lonkkiin runsaat 20 000 vuodessa. Syynä on kivulias nivelrikko, jota ei voi hoitaa muuten.
Selvitys vahinkotilastoista
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen erikoistutkija Jutta Järvelin selvitti, mitä potilasvahinkotilastot kertovat hoidon laadusta.
Tutkimusaineisto oli rajattu lonkan ja polven nivelleikkauksiin sekä sydämen ohitusleikkauksiin. Laatumittareina olivat uusinnat ja syvät infektiot.
Mitä huonompaa laatua kyseiset mittarit osoittivat, sitä enemmän sairaalasta tehtiin vahinkoilmoituksia ja sitä enemmän sairaalan potilaat saivat myönteisiä korvauspäätöksiä.
”Sairaaloissa, joissa tehtiin yli kolmesataa polven tekonivelleikkausta vuodessa, oli vähemmän korvaukseen johtaneita vahinkoja. Lonkkaleikkauksissa ero ei ollut yhtä selvä.”
Korvattavien vahinkojen määrä saattaisi vähentyä, jos polvileikkaukset keskitettäisiin suurempiin sairaaloihin.
Toistaiseksi ei ole osoitettu, että ilmoituksia tehtäisiin perusteettomasti, mutta ryhmien välillä on eroja.
”Iäkkäät ja miehet ja terveemmät tekevät ilmoituksia vähemmän kuin keski-ikäiset ja naiset ja sairaammat. Ikääntyneet ehkä hyväksyvät vahingon muita helpommin. Haitasta ei koidu heille niin suuria taloudellisia menetyksiä kuin työikäisille.”
Potilas jää kuulematta
Voiko korvauspäätösten oikeellisuuteen aina luottaa?
”Siitä tarvittaisiin lisää tutkimusta”, Järvelin sanoo. Hänen mukaansa päätökset tehdään puutteellisen aineiston perusteella.
”Potilaan näkemys pääsee heikosti esille, sillä se ilmenee vain vahinkoilmoituksessa. Tarvitaan uusia käytäntöjä ja työkaluja.”
Järvelin arvostelee sitä, että korvauspäätösten pohjana ovat vain sairauskertomukset ja asiakirjat. Lopputulemana suuri asiantuntijajoukko tekee ratkaisuja toisten asiantuntijoiden antamiin lausuntoihin nojaten.
”Toisin on esimerkiksi Yhdysvalloissa: potilas on asianajajansa kanssa neuvottelevana osapuolena. Sovitteluissa pyritään sellaiseen ratkaisuun, ettei oikeudenkäyntiä tarvita. Korvausjärjestelmä on parempi kuin Suomessa, meillä prosessi etenee ilman potilaan tasapuolista panosta.”
Vain yksi näkökulma
Puutteellisesta aineistosta löytynee selitys myös potilasvakuutuskeskuksen matalalle korvausprosentille. Järvelin epäilee, että dokumentit tuovat esille vain yhden näkökulman tapahtumien kulusta.
”Ulkomaisten epidemiologisten tutkimusten perusteella tiedetään, etteivät sairauskertomukset ole välttämättä koko totuus. Muut lähteet ovat paljastaneet haittatapahtumia ja läheltä piti -tilanteita, jotka eivät näy sairauskertomuksissa.”
Järvelinin mukaan tuloksena on korvauspäätösten kannalta harhainen asetelma, joka ei ole potilasvakuutuskeskuksen vika. Tarvitaan lisää voimavaroja ja potilaalle tilaisuus tulla kuulluksi. Hankalissa tapauksissa hänet pitäisi kutsua pöydän ääreen ja käydä tilanne yhdessä läpi.
”Potilas odottaa lääkäriltä anteeksipyyntöä ja vastuun ottamista virheestään. Potilaalle on tärkeää saada selvitys siitä, mitä tapahtui sekä vakuutus, että mitään vastaavaa vahinkoa ei satu uudestaan. Vain osa haluaa korvauksia.”
Väärä tapa käsitellä
Hoitovirheen uhri Jaana Hallamaa muistuttaa, että potilas on virheen jälkeenkin apua tarvitseva ihminen, eikä mikään sairaalan mainetta uhkaava vihollinen. Sekään ei ole oikein, jos lääkärit joutuvat tekemään vaativaa työtänsä yksin eivätkä virheitä tehdessään saa työyhteisöltä tarvitsemaansa tukea ja apua.
”Hoidon laatumittariksi eivät sovi onnistumiset vaan epäonnistumiset ja se, kuinka ne kohdataan ja muutetaan toiminnan voimavaraksi.”
Jokin aika sitten Hallamaa huomasi lehdessä kuolinilmoituksen, jossa oli tuttu nimi. Lääkäri, jonka tekemä hoitovirhe johti vammautumiseen, oli kuollut.
”Kuolinilmoitusta lukiessani mietin, selvisikö hän. Saiko hän tuntea työyhteisössään, että on kaikesta huolimatta hyvä lääkäri?”
Lähteet: Suomen Lääkärilehti 11/2014. THL – Research 92/2012
ULLA SAIKKONEN, teksti
