Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona. Kustaa II Adolf ja Suomi 1611–1632. Siltala 2014.
Kysypä peli-iltana Hartwall Arenan kulmilla, kuka oli Leijonakuningas, niin saat kuulla, että Teemu Selänne on sitä yhä ja ikuisesti, vaikka hän taisteli suurimman osan urastaan vierailla mailla.
Niin teki myös Pohjolan leijona, kuningas Kustaa II Adolf, jonka ura ei kestänyt yhtä kauan kuin Selänne kesti kaukaloissa. Kustaa (1594–1932) nousi kuninkaaksi 17-vuotiaana ja kaatui Lützenissa 36-vuotiaana.
Ruotsiin kuningas loi byrokratian, jonka tehtävä oli tuoda rauha maahan eli muuntaa ryöstely verotukseksi. Käytännön työn teki legendaarinen Axel Oxenstierna, joka viihtyi kulisseissa kuninkaan sotiessa.
Veroilla kustannettiin valtion päätoimi, sota, ja Kustaa itse taisteli eturintamassa. Tälle puolalaiset sotajohtajat mukavissa teltoissaan naureskelivat.
Mirkka Lappalaisen Kustaa on hyväluontoinen mies, joka ei henkilökohtaisesti piessyt tai tappanut alamaisiaan, mikä oli uutta. Sodassa Kustaa oli yltiöpäinen, ehkä siksi että uskoi olevansa Jumalan valittu taistelussa katolisia vastaan. Vallan ja uskonnon liitto ei ole vieras ajatus vieläkään, ja nykyisyyteen Lappalainen vetää myös yllättävän rinnastuksen. Hänestä Kustaa muutti maata niin perin pohjin, että sitä voi verrata 1960-luvun rakennemurrokseen.
Ehkä tämä ei ole aivan tuulesta. 1600-luvulla loppui pikkuherrojen omankäden oikeus; järjestyksen vakiinnuttivat virkamiehet ja kirkko. 1960-luvulla lopullisesti murtui se luterilainen perinne, jota Kustaakin oli ollut luomassa.
1600-luvun alussa Ruotsin sisällissota oli ohi, ja sukulaismies Sigismund oli enää Puolan, ei Ruotsin kuningas. Sotiminen oli hidasta: Puolan kanssa sota venyi kuusikymmenvuotiseksi, ja ohessa käytiin 30-vuotinen sota Saksassa. 1900-luvulla tuho saatiin aikaiseksi paljon nopeammin.
Sigismundin äiti oli puolalainen Katarina Jagellonica, ja vaikka naimakauppa oli poliittinen, Venäjää vastaan suunnattu, vielä Eino Leino yli 300 vuotta myöhemmin kirjoitti hehkuvia runoja Katarinasta ja Juhana Herttuasta. Leino oli ihastunut Aino Kallakseen, ja historia tarjosi tunnoille romanttisen kehyksen.
Sotaisan kansallisromantiikan hengessä Leijonakuningasta muistettiin pitkään Suomessakin, vaikka rähjäisistä sodista oli romantiikka vielä kauempana kuin uudesta byrokratiasta.
On siis pakko mainita hakkapeliitat, ja Lappalainen selvittää, miten myytti tuosta ratsuväestä on Zachris Topeliuksen satutuotannon jatkoa. Nimi vakiintui vasta 1800-luvulla, mutta ei Topeliuskaan olisi keksinyt myydä hakkapeliitoilla autonrenkaita. Ehkä tieto helpottaa Parolannummen panssariurissa ryömiviä alokkaita, jotka unissaankin muistavat, että siltä helvetin kentältä seudun ratsuväki lähti 30-vuotiseen sotaan.
Pohjolan Leijona sai Tieto-Finlandian, ja mukavasti Lappalainen isolle yleisölle kirjoittaakin. Vähän teksti toistaa itseään, mikä saattaa sopia tällaiseen kirjaan. Osin toisto syntyy siitä, että Lappalainen ei aina kykene päättämään, korostaako Kustaa II Adolfin ajan jyrkkää eroa menneeseen vai vanhojen käytäntöjen sitkeyttä. Molempiin on aina aihetta.
Jos pilkkuja hierretään, Lappalaisen kannattaisi välttää mieletön-sanaa. Sitä en tiedä, miksi Albrecht von Wallenstein on tässä kirjassa Wallerstein. Kauan sitten nämä katolisten sotapäälliköt opittiin koulussa: Wallenstein, Tilly sekä Pappenheim, joka kaatui samassa taistelussa kuin Leijonakuningas ja josta jäi sanonta pappenheimilaisista.
Lappalainen on viisaasti jättänyt sotakentät vähemmälle. Enemmän hän olisi voinut keskittyä Kustaan uskonnollisuuteen, jota hän ei pidä vain sotapolitiikan verhona vaan aitona vakaumuksena. Vaikka valtapolitiikan korostajia pidetään kyynisinä, minusta Lappalaisen tulkinta on lohduttomampi. Ehkä vaikutelmani johtuu nykyajasta.
Entä onko Lappalaisen kirja parempi kuin, esimerkiksi, kirja aidsin tulosta Suomeen? Kysymys on järjetön, mutta nyt on historioitsija palkittu kahdesti peräkkäin. Siitä voi joko tehdä kulttuuripoliittisia päätelmiä tai todeta muutaman lahjakkaan historioitsijan löytäneen paikkansa julkisuudesta, samasta sfääristä missä kaikki leijonakuninkaatkin asuvat.
PS: Siinä syntyy vielä rumihia (Tammi 2014) on mukava nimi päiväkirjoille, joiden kirjoittaja kantaa rauhanmerkkiä rintapielessä. Asiallisesti sanonta taitaisi sopia paremmin ulkoministeri Erkki Tuomiojan nykyhetken muistiinpanoihin kuin 1990-luvun alkuun.
Nopea julkisuus luki kirjasta Tuomiojan ja Paavo Lipposen tulehtuneet välit, Martti Ahtisaaren totaalisen tyrmäyksen sekä sen, miten vähän 90-luvun alussa tajuttiin, mitä parhaillaan oli tapahtumassa.
Minusta kirja on myös puuduttava katsaus poliitikon työhön: jatkuvia neuvotteluja, asioiden hiertämistä, kokouksia ja pieniä juonia, kunnes asiat, ehkä, liikahtavat tuuman eteenpäin.
Jos haikailee politiikasta ammattia, kannattaa lukea tämä Veli-Pekka Leppäsen toimittama, uuvuttava ja riipaisevakin kirja työn ristiriitaisuudesta. Niidenkin kannattaa jotka eivät haikaile: saattaa tajuta, että aina byrokratia 30-vuotisen sodan voittaa.
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
