Blåfield, Ville ja Räty, Reetta: Kuka hullu haluaa poliitikoksi? Teos 2015.
Osmo Soininvaara: Jäähyväiset eduskunnalle. Teos 2015.
Sirpa Ahola-Laurila: Soinin kupla. Into 2015.
Hohto on mennyt herrana olemisesta, sanottiin ennen vanhaan, eikä rouvilla sen helpompaa ole. Toimittajat Ville Blåfield ja Reetta Räty ovatkin ottaneet kirjansa henkiseksi motoksi Hannes Mannisen kiteytyksen: ”41 vuotta julkisena kusitolppana riittää.”
Kuka hullu haluaa nähdä huhtikuisten sateiden pieksevän omaa naamakuvaansa tolppamainoksissa? Kuka jaksaa seisoa torin laidalla vaalikojussa ja toivoa, että edes kahvitarjoilu saisi jonkun pysähtymään?
Ja kun se perusturvan varassa elävä äänestäjä lopulta pysähtyy, miten jaksaa tarjoilla kerman kera puolitotuuksia taitetusta eläkeindeksistä?
Yllättävän moni jaksaa. Ehkä heitä lohduttaa professori Kari Palonen, joka vakuuttaa Blåfield & Rädylle, että poliitikkojen haukkuminen on epäsuoraa kiitosta ja että vaalilupausten unohtaminen ja takinkäännöt kuuluvat joustavaan politiikkaan.
Yllättävän moni myös luopuu vapaaehtoisesti. Osmo Soininvaara, 63, sai tarpeekseen. Tilastomieheltä on silti turha odottaa haikeaa tunnelmointia, vaikka kirjan nimi sellaiseen vihjaa.
Soininvaara palasi eduskuntaan tauon jälkeen vuonna 2011 ja huomasi työn. Mitä neljässä vuodessa oli tapahtunut?
Julkisuus oli raakaa ennenkin, mutta Soininvaara joutui jakomieliseen tilanteeseen. Lähes neljä vuotta hän julkisesti puolusti Jyrki Kataisen hallitusta, jota yksityisesti vastusti.
Tämä jo vihjaa puolueen sisäisestä tilasta, mutta omaa pesää kirjoittaja ei likaa. Teksti on terävää ja analyyttista, kuinkas muuten, ja vihreys on tarkoituksella sivussa. Vihreä ei ole lama-ajan värejä.
Soininvaaran mukaan syy surkeuteen oli siis hallituksessa, tai oikeastaan oppositiossa, koska Suomessa ei kunnon oppositiota koskaan ole.
Vielä tarkemmin vika oli perussuomalaisissa paitsi että pikemminkin syynä olivat paniikissa olevat demarit, jotka yrittivät kiilata Timo Soinin kylkeen.
Niin siis katosivat sekä poliittinen johtajuus että yhteistyö. Paljon muutakin on kadonnut. Aikamme ikoninen kuva on Soininvaaraakin synkempi pääluottamusmies tyhjenevän paperitehtaan portilla.
Parissa vuosikymmenessä hävisi yli 300 000 keskipalkkaista työpaikkaa. Tilalle tuli huonosti maksettuja palvelualan töitä ja kalliisti palkattuja asiantuntijoiden tehtäviä.
Kyseessä oli uusinta. Puolivuosisataa sitten hävisi 300 000 työpaikkaa maataloudesta, ja Veikko Vennamo teki pikkujytkyn: 1970 vaaleissa SMP sai 18 kansanedustajaa. Vennamon oppipoika tuplasi mestarinsa saavutuksen: 39 edustajaa.
Soininvaara välttelee populismi-kortin käyttöä mutta kaipaa politiikkaan älyä ja tutkimustietoa. Voi olla, että juuri niitä kohta tarvitaankin, koska ennen pitkää taittuu muutakin kuin eläkeindeksi.
Blåfield ja Räty ovat parhaimmillaan kuvatessaan Sampsa Katajan (kok) luovuttamista, Jari Lindströmin (ps) nousua, Pilvi Torstin (sd) aitoa intoa lähteä politiikkaan ja Jasper Pääkkösen yhden miehen sotaa Itämeren lohien puolesta. Politiikkaa voi tehdä puolueiden ulkopuolellakin.
Kirjan idea on hyvä, mutta vaalikirjassa on kiireen maku: välillä teksti laahaa, toistaa ja haahuilee. Median valta on keskeinen aihe, mutta eipä siitä uutta irtoa.
Oululaisen Sirpa Ahola-Laurilan kirja olisi saattanut olla vaalikirja, mutta hänen menneisyydestään paljastettiin – jo sovitettuja – rikoksia, ja hän vetäytyi ehdokkuudesta.
Tämä ei vähennä kirjan todistusarvoa: kolmesta kirjasta Soinin kupla on mielenkiintoisin. Nimi tosin liioittelee, mutta kirja on näppärästi ja hiukan naivisti kirjoitettu: tällaista on elämä ruohonjuuritason politiikassa ja puolueessa joka räjähti suureksi.
Siis millaista? No, pienisieluista ja ihanteellista, pyyteetöntä ja pyrkyrimäistä. Perustasolla vasta opiskellaan kokoustekniikkaa ja yhdistyslakia.
Ahola-Laurila ei ole kaatamassa Soinia mutta sanoo, että puolue ei voi olla yhden miehen varassa. Soininvaara löytää järjenkäytön esteitä: panikoivat demarit, vilttiketjulla toimiva kokoomus, perustuslakijuristit, työmarkkinajärjestöt.
Blåfield ja Räty tapaavat ihmisiä laidasta laitaan, ja tuloksena näyttää olevan ainakin politiikan jos ei puoluepolitiikan puolustus.
Puhetta riittää myös maailman monimutkaistumisesta, ja siitä onkin paasattu jo ainakin miesmuistin verran. Tuntumani on, että joko maailma tai minä tai me kumpikin olemme suuresti yksinkertaistuneet.
Lähes yhtä kauan on sanottu nykyisen puoluejärjestelmän olevan tiensä päässä, ja nyt tätä perustellaan myös tietoyhteiskunnan erilaisuudella.
Ei tarvitse olla erityinen ennustaja arvellakseen, ettei mikään ole ikuista, ja pelkkä vilkaisu internetin Suomi24-sivuston myrskyihin todistaa, että perälauta onkin jo auki.
Nuhteettomuuden vaatimukset ja yletön julkisuus saavat monet valitsemaan yritysmaailman politiikan sijaan. Onneksi Blåfield ja Räty sanovat olennaisen. Yritystalous on aivan eri asia kuin valtiontalous tai kansantalous, ja yritysjohtaminen on toista kuin poliittinen johtaminen.
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
