Ylikiiminkiläisessä kesäparatiisissa kanat kuopsuttavat ja puutarha kukoistaa.
Kanat juosta viipottavat kukkojen paimentamina Eeva ja Erkki Pöyskön pihalla, kun Eeva kutsuu kaakottajia viheltämällä. Kova on kiire kaurahiutaleiden perään. Kanat kuuluvat vanhan, punaisen hirsitalon pihapiiriin siinä kuin isot puut, syreenit, marjapensaat ja perinneperennat sekä hehkuvat lukuisat pelargonit.
Navetan, tallin, ladon, aittojen ja saunojen muodostama suojainen Rantapirtti Nuorittajoen äärellä on Eevan ja Erkin kesäinen paratiisi, jossa työtunteja ei lasketa.
”Pöyskön suku on asunut paikalla ainakin 1630-luvulta lähtien, mutta on täällä voitu asua aikaisemminkin. Pirtin toinen pääty on peräisin tuolta ajalta”, Eeva kertoo.
”Muutimme tänne 2000-luvun alussa, kun menimme naimisiin ja talo siirtyi Erkille hänen tädiltään.”
Perinteinen maalaispiha vaatii hoitajiltaan hyvää tyylitajua. ”Tänne ei voi rakentaa tai istuttaa ihan mitä tahansa. Uuden on sovittava vanhaan.”
Tarhuri vai hoitaja
Eeva on aina ollut kiinnostunut puutarhan hoitamisesta, olipa alasta tulla ammattikin. ”Hain aikoinani sekä puutarhaoppilaitokseen että sairaanhoitajakouluun. Pääsin molempiin. Valitsin sairaanhoitajan ammatin, sillä mietin, mahtaisinko puutarhurina saada sellaisia töitä, joilla elättäisin itseni.”
Hoitoalalla töitä on riittänyt; viimeisimmät 15 vuotta Eeva on työskennellyt Ylikiimingin keskustassa hoivakodissa.
”Pihalla puuhailu on mieluinen harrastus. Sen kaiken myötä pääsen toteuttamaan näkemyksiäni ja haaveitani.”
Tarhurin oppinsa Eeva tunnustaa saaneensa kantapään kautta. ”Kun juhannusviikolla maassa oli viisi senttiä lunta, tuli mieleen tilata heti lentoliput etelään, vaikka tavallisesti vietämme etelässä talviviikon.”
Pariskunta ei matkustanut. Ja sitten kesä vihdoin koitti.
LEENA NURMI, teksti ja kuvat
