Panu Rajala: F. E. Sillanpää. Nobel-kirjailijan elämä 1888–1964. SKS 2015.
F.E. Sillanpää: Miehen tie. Otava 1962.
F.E. Sillanpää: Hurskas kurjuus. Project Gutenberg. E-kirja 2014.
Taatilan Vihtorilla on tasainen hammasrivi. F. E. Sillanpään (1888–1964) kannattaa mainita tämä Miehen tie -romaanissa (1932), koska eletään aikaa, jolloin monet hammastarhat ovat nelikymppisiltä harvenneet.
Ei siitä ole kuin pari sukupolvea, joten nykyisiä valkaistuja hymyjä katsellessa tulee mieleen, että edistystä todella tapahtuu.
Jonkinlaiseen edistykseen Sillanpääkin uskoi, ainakin yksilöiden kohdalla. Poliittista tajuja hänellä ei ollut, mutta terve arkijärki piti etäällä ääriliikkeistä ja aatteellisesta hehkutuksesta.
Tämä maksoi hänelle lopulta Saksan markkinat.
Vihtori on Ahrolan talon etumies ja tasoittava voima isännän, eli Ahrolan Paavon, rinnalla; ja juuri Paavon miehen tiestä on kyse.
Vanhempien kuoltua Paavo tekee Almalle, korpimökin tyttärelle, lapsen, mutta menee naimisiin toisen kanssa; ja kuten Sillanpäällä usein, elämä suorastaan onnellistuu, kun mies jää leskeksi.
Sillanpää on lahjakas luonnonkuvaaja, ja luonto luo kerronnalle rytmin: vuodenkierto kehystää niukat tapahtumat. Niukoilta ne tuntuvat nykysykkeestä katsottuna, mutta silti miehen tiellä on kaikki tavanomainen. Paavo ryypiskelee, käy huonomaineisissa torpissa ja resuaa Tampereen työläiskortteleissa.
Alma pysyy silti sielunsisarena, ja päämäärätietoisesta naisesta riittää lopulta sekä äidiksi, rakastetuksi että emännäksi.
Sillanpää kirjoittaa onnellisen lopun ja tulee samalla ilmaisseeksi käsityksensä miehisestä onnesta. Omassa elämässään hän oli, Panu Rajalan sanoin, vanhanaikainen ja kaksinaismoralistinen perheenpää. Hän oli myös kirjailija, joka oli tiukasti kiinni lähiympäristössään, ja koska Rajala tuon ympäristön tuntee, hän valaisee Sillanpään elämää ja erotiikkaa erityisen hyvin käsitellessään Nuorena nukkunut -romaania.
Entä onko jotakin syytä lukea yli 80 vuotta vanhoja kirjoja?
Joillekin kirjoille aika tuo outoa lisäarvoa, ja monet Sillanpäänkin kirjat ovat kiehtovia juuri siksi, että ne kertovat maailmasta, joka on jo vieras ja silti osa menneisyyttämme.
Sillanpää ei juuri ikävystytä, ei liioin koukuta tai vetoa muuhunkaan addiktiiviseen lukutapaan, mutta parhaimmillaan hän on sekä lyyrinen että häikäilemätön.
Tämä näkyy Hurskaassa kurjuudessa (1919): Toivolan Jussi (–) oli vanha vastenmielisen näköinen äijärahjus.
Ensiriveiltä on selvää, että päähenkilö ei ole mukava mies. Juha on tympeä ihminen, jonka lapsuus päättyy nälkävuosiin ja joka punakaartilaisena lopuksi teloitetaan.
Tuoreeltaan romaani ei suuresti miellyttänyt kumpaakaan vastakäydyn sodan osapuolista, ja Rajalan elämäkerrasta voi päätellä, että yhä on kirja tutkijoillekin hankala: teoksessa on (–) jotakin tavoittamatonta.
Sillanpää kuvaa usein elämäniloa, mutta Juhan elämä on niin kuin jotakin hapanta ja tylsää ainetta, jota ihmiselle annetaan paljon enemmän kuin hän voi käsitellä (–).
Jokainen ihminen on laulun arvoinen?
Sitä kai Sillanpää tarkoitti: kuolemassa tappaja ja tapettu ovat samalla ihmisyyden viivalla ja ainakin romaanin arvoisia.
Juhan käy huonosti, koska hän on Juha, kohtalonsa lapsi. Kohtalosta on puhuttu myös Siljan eli Nuorena nukkuneen yhteydessä, mutta Silja on onnellinen jopa kuollessaan.
Aikoinaan kohtalolla tarkoitettiin käsittämättömiä voimia, joille ei ihminen mitään mahda, ja vuonna 1918 sotimaan ryhtyneiden ajatuksena kaiketi oli ottaa kohtalo omiin käsiinsä. Se ajattelutapa ei näytä Sillanpäähän juuri vaikuttaneen.
Kohtalosta silti tekee mieli puhua Sillanpäänkin kohdalla.
Miehen tien 1932 ilmestyessä oli kampanja Nobel-palkinnosta jo käynnistymässä, ja Rajalan elämäkerrasta voi päätellä, että palkinto (1939) pelasti Sillanpään talouden ja tuhosi miehen.
Sillanpää joi itsensä mielisairaalaan ja muuntui sen jälkeen Taataksi. Kun Mika Waltari joutui hetkeksi samaan paikkaan, Sillanpää selitti olevansa hoidossa, koska sai “sen pirun Noobelin”.
“Ja sinä olet täällä sen takia, että sinä et tule sitä koskaan saamaankaan!”
Estottomuus kuului rooliin. Taatana Sillanpäästä tuli myös äänikirjailija, ja radioääni olikin niin vaikuttava, että yhä häntä on vaikea lukea kuulematta hänen poljentoaan.
Panu Rajalan elämäkerta on tiivistelmä vuosia sitten ilmestyneestä kolmiosaisesta teoksesta ja nyt siis jo puolen vuosisadan omistautumisen tulos. Kyseessä on kiehtova kuva lahjakkaasta miehestä, jolla oli jatkuvia vaikeuksia omalla miehen tiellään ja joka oli suuri lapsi jo ennen kuin sellaiseksi romahti.
Rajala avaa näkökulmia elämään ja teoksiin, ja taustointi on vankkaa siksikin, että myös hän on kotiutunut Hämeenkyrön maisemiin. Hän ehti myös tavata Sillanpään. Minäkin ehdin. Taata vieraili kesäjuhlilla vanhempiensa kotipuolessa ja pysähtyi siellä juttelemaan isäni kanssa. Katsoin isän suojista valtavan isoa miestä, jolla oli pelottava parta ja pelottava ääni. Olin ehkä viisivuotias ja syvästi kauhuissani.
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
