Aarne Kinnunen: Horror vacui. Antti Hyryn proosasta, lyyrisestä ja dramaattisesta. Siltala 2015.
Antti Hyry: Uuni. Seven-pokkari Otava 2010. E-kirja Otava 2011.
Antti Hyry: Kevättä ja syksyä. Maantieltä hän lähti. Yhteisnide. Otava 1979.
Turha on teeskennellä, etteikö Uuni hetkin pitkästyttäisi. Ehkä se kuuluu jopa asiaan. Saattaa myös olla, että syvämietteinen muurarimestari lukee toisin.
Uunissa muuria muurataan tiili tiileltä, ja niin sitä luetaankin. Antti Hyryn kirjojen suuri teema on aika. Joskus aika käy pitkäksi, mutta aina tulee kyselleeksi, mihin aika menee, vaikka kukaan ei osaa vastata.
Ehkä siksi Pietari ei vaivaa ahdistuksellaan lähimmäisiä eli vaimoa, lapsia, ystäviä, seurakuntalaisia. Nuo ihmiset ovat vakaasti läsnä, mutta Pietari kyselee yksin ja itseltään. On virkistävää lukea kirjaa, jossa ei ole ainuttakaan ihmissuhdeongelmaa.
Sen sijaan Pietarilla on kova tarve saada aikaan, mikä näyttää tarkoittavan ajan pysäyttämistä, museointia. Pihapiirissä on aitta, savusauna, savupirtti. Mitä järkeä? Edes isolle leivinuunille ei ole tarvetta. Silti Pietari muuraa sitä kuukausikaupalla.
Komea ele katoavaisuutta vastaan?
Sanotaan, että Uuni on monella hyllyssä, mutta harva sen on lukenut. Kuusi vuotta se odotti minunkin hyllyssäni, mutta nyt Aarne Kinnunen teki Hyrystä hyvän kirjan ja tarjosi sytykkeet.
Uunia on ostettu, koska Tuula Arkio, Kiasman tuolloinen johtaja, valitsi sen Finlandia-voittajaksi 2009. Arkiolle kirjasta tuli tyven ja hyvä olo. Puoli vuosisataa aiemmin Eeva-Liisa Manner kirjoitti, että Hyryn Kevättä ja syksyä -romaanista (1958) tulee olo kuin makaisi puhtaaksi pestyssä pirtissä palttinalakanoissa.
Kun nyt lukee Hyryn varhaisia töitä, on helppo yhä tajuta, että ne aikanaan yllättivät. Kevättä ja syksyä oli, alkuosaltaan, aivan uudenlaista lapsikuvausta. Nyt sen pitkästyttävyyttä ei lievitä mikään, mutta esikoinen, Maantieltä hän lähti (1958), on yhä kiinnostava.
Tuolloin Hyryn proosa oli uutta: siitä puuttui löysä tunnelmointi ja suuret aatteet. Nyt Hyry on jo perinnettä, ja Kinnusen mielestä Uuni on hänen pääteoksensa. Näkemys tulee perustelluksi.
Pietaria vaivaa alakulo, ikävä. Siihen auttaa työ, ja kun työ on liki tarpeetonta, se lähenee leikkiä. Alakulon syy on ikääntyville tuttu: Missä ovat ne lapset jotka juuri olivat luokkakuvassa, edessään tulevaisuus, joka nyt on jo takana?
Tällaisia Pietari alati miettii. Latteaa vai syvällistä? Kysymys on väärä, koska kyse on kokemusmaailmasta, joka saa ilmauksensa olemisen ihmettelyssä, taitavin lausein.
Pietarin perussuhde maailmaan on huoli. Huoli helpottuu, kun voi olla kotona, työ luistaa ja on tavallista. Suurta iloa, riemua tai vihaa Pietari ei tunne. Ainakaan Hyry ei kerro.
Edes hengellistä riemua ei liity Ruotsin-retkeen uskonveljien ja -sisarten kanssa. Pietari on kuten suomalainen mies ulkomailla tapaa olla. Hän katsoo, miten on kirkkoja muurattu ja rapattu, kaiteita koristettu. Urkujen rakenteisiin perehdytään syvällisesti.
Jo antiikissa ajateltiin, että luonnossa vallitsee tyhjyyden kammo, horror vacui: tyhjää ei voi olla. Taidehistoriassa ilmaus viittaa pyrkimykseen maalata koko tila täyteen. Nykyajan lankkumaalarit eli graffitien tekijät jatkavat perinnettä.
Vaihtoehtoja on: Kiinassa ja Japanissa juuri tyhjyys usein luo taideteosten merkityksen, ja on se ollut lähtökohta filosofiallekin.
Entä miksi Kinnunen, kirjallisuudentutkija, on antanut kirjalleen tuollaisen nimen? No siksi, että Hyry usein kertoo niin kuin pieni lapsi eli luettelee kaiken, mitä näkee, ja tarkkasilmäinen havainnoija Pietari onkin. Hän täyttää maailman yksityiskohdilla.
Pietari ei, esimerkiksi, pistä päähänsä kuulosuojaimia vaan keltaiset suojaimet. Vaatetus tulee kuvatuksi moneen kertaan; joka aamuhan on tapana pukeutua.
Kinnunenkaan ei teoretisoi vaan lukee tekstiä tipitarkkaan. Tässä on tarjolla eväitä uuteen lukupiiri-istuntoon. Hän korostaa Hyryä luonnonkuvaajana, ja luontoa riittää: liki joka aamu Pietari rekisteröi tuulessa epätahtiin huojuvat puut ja pensaat, pääskyset taivaalla, meren jonka rannalla kesää asutaan.
Pietarin maailmassa on vain käsillä ja esillä olevaa sekä muistoja. Kerran hän taitaa kuunnella uutiset. Hyry ei kerro, mitä niissä oli. Konkreettisuus suhteuttaa alakuloa, ahdistusta. Epätoivoinen Pietari ei ole; epätoivo eristäisi lähellä olevasta.
Uunissa ei ole juonta, ei ihmiskuvausta, ei erikseen hyviä, pahoja ja rumia. Muurareita näillä rannoilla on mutta ei yhtään hampparia.
Filosofointi on nykyisin sisäsiistiä toimistotyötä, mutta Pietarilla aito ajattelu – olemisen ihmettely – liittyy käsityöhön. Jo käsittää-verbi vihjaa, että ajatus lähtee ja joskus vallan karkaa käsistä.
Kinnusen mielestä Hyry nousee klassikoksi kätketyn huumorinsa vuoksi, ja hyvin Hyry huumorinsa kätkeekin. Tulee mieleen Urho Kekkonen, joka kerran tokaisi, kun Ahti Karjalaisen huumorintajua kehuttiin, että ei Ahti sentään mikään kuoliaaksinaurattaja ole.
Ei ole Hyrykään, mutta ehkä hän todella hetkin parodioi itseään. Jollakin ihmeellisellä tavalla Uuni on täydellinen kirja. Ehkä se on jopa hyvä kirja.
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
