Raija Oranen: Hirmuinen mies. Teos 2015.
Karo Hämäläinen: Yksin. Romaani Paavo Nurmesta. WSOY 2015.
Heidi Köngäs: Hertta. Otava 2015.
Laurent Binet: HHhH. Heydrichin salamurhan jäljillä. (Suom. Taina Helkamo) Gummerus 2015.
Oliko Juho Kusti Paasikivi hullu? Todistettavasti ei. Kun Kansallispank issa kuppi keikahti JKP:n jatkuvan raivoamisen vuoksi, tämä meni tutkittavaksi.
Lapinlahden sairaalassa professori Harald Fabritius kirjoitti lausuntoonsa, että Paasikivi ei ole vähimmässäkään määrin mielisairas, vaan johtuu hänen käyttäytymisensä siitä, että hänellä ei ole minkäänlaista kasvatusta.
Ehkä ei ollutkaan. Äiti kuoli, kun Juho oli nelivuotias. Isä, tamperelainen tallirenki, muutti Lahteen pikkukauppiaaksi. Anekdoottihistoriankin hallitseva Jukka Kemppinen on tiivistänyt, että JKP oli humalapäissään kuolleen hanttapulin poika ja kasvoi maitokauppaa pitäneen tädin hoteissa.
Raija Oranen on luonut romaanihenkilön nimeltä Paasikivi. Tämän elämä noudattelee todellisesta Paasikivestä jääneitä todisteita: Oranen ei turvaudu vilkkaaseen mielikuvitukseen, vaikka voisi. Minkälainen lapsi Juho mahtoi olla?
Oliko Paavo Nurmi hullu? Niinkin on sanottu. Nurmi ei muista ihmisistä piitannut, ehkä Risto Rytiä lukuun ottamatta, ja hän halusi jopa vahingoittaa kilpailijoitaan. Vanhemmiten vaivasi vainoharha.
Häikäilemätön on myös Karo Hämäläisen romaanihenkilö. Ville Ritolalle hän antaa vahingollisia ohjeita, pojastaan hän ei piittaa. Yksin on Nurmen minä-kerrontaa, ja Ritola on hänelle kaikkea mitä hän itse ei ole: rento, sällimäinen ja lahjakas.
Nurmi jäi isästään orvoksi 13-vuotiaana. Äiti elätti perhettä siivoojana, Paavo leipurin juoksupoikana. Myöhemmin hän kirjaimellisesti juoksi rahan perässä: kiertueet Yhdysvalloissa olivat ammattiurheilua.
Kun kauan sitten koulussa opiskeltiin suomalaista mytologiaa, tapana oli kertoa, että Nurmi harjoitteli juoksemalla junan perässä ja kello kädessä. Lahjakkaampia juoksijoita oli, mutta kukaan ei harjoitellut yhtä hellittämättömästi.
Monomaaninen on myös Hämäläisen romaanihenkilö. Tätä korostaa tarkka ja lyhyesti nakuttava lause. Vanheneva Nurmi kokee haaskanneensa elämänsä, ja nyt juoksu on lopussa. Kirjailija jättää Nurmen kylmästi metaforien vangiksi: armoa ei ole.
Yksin on vankan ammattilaisen työtä. Romaani kulkee hyytävää rataansa ja tasaisen vauhdin taulukolla kohti täyttä yksinäisyyttä. Sitä lukee kuin istuisi junassa, jonka perässä Nurmi yhä juoksee.
Oliko Hertta Kuusinen hullu? Kaikkea hänestä on sanottu, mutta en ole kuullut, että nupissa olisi ollut vikaa. Häntä pidettiin älykkäänä, ja moni vastapuolen mies lumoutui hänen naisellisesta viehätysvoimastaan.
Kuusisen mahdollinen hulluus liittyi kollektiiviseen kaistapäisyyteen, Neuvostoliittoon. Hertan kohdalla voi puhua kohtalosta: isä, Otto-Wille Kuusinen, oli Suomen vihatuin mies.
Heidi Köngäksen romaanihenkilö Hertta on hulluna rakkaudesta ja samasta syystä sokea. Syvästi epätoivoinen hän on menetettyään poikansa, joka kuolee – kuten käy ilmi – vankityöleirillä.
OWK pakeni sisällissodan jälkeen Venäjälle, nousi puolueessa johtoasemiin ja silti säilytti henkensä. Herttakin vietti herkät vuotensa Moskovassa. Niin sokea hän oikeasti ei voinut olla, että ei olisi 30-luvulla tajunnut, että kommunismi oli enää kummallinen vääristymä omista ideoistaan.
Lojaliteetti, uskollisuus, isälle, puolueelle tai miehelle, on kummallinen asia. Ehkä Hertta ajatteli, että vain rotat lähtevät uppoavasta laivasta.
Oliko Paasikivi kesällä 39 väärässä? Vai olisivatko alueluovutukset Kannaksella ja Suomenlahdella estäneet talvisodan?
Koska kysymykseen ei ole vastausta, asiasta kiistellään maailman tappiin, ja nettipalstat täyttyvät tunteen palosta ja älyn säihkeestä.
On mahdollista ajatella, että Eljas Erkko ”oli oikeassa”, vaikka hänen kantansa perustui väärään tilannearvioon. Erkko oli ulkoministeri jota Paasikivi inhosi ja joka uskoi, että Neuvostoliitto bluffaa ja että sotaa ei tule.
On siis mahdollista ajatella, että Paasikivi ja C. G. Mannerheim ”olivat väärässä” juuri siksi, että heillä riitti hujumenttia todella ymmärtää sotilaspoliittinen tilanne ja Suomen olemattomat mahdollisuudet.
Näin on mahdollista ajatella varsinkin nyt, koska tiedämme, että talvisota siitä tuli ja että se sota oli ihmeellinen. Yhtä ja toista tiedetään jo myös Josif Stalinin valloitussuunnitelmista, mutta erilaisia suunnitelmia sotilailla on aina.
Hirmuinen mies on hyvä kuvatessaan neuvottelutilanteita, jolloin ei tiedetä, mitä on tulossa ja mihin päätökset johtavat.
Oranen kirjaa Tarton rauhanneuvottelut 1920 ja vuoden 1939 neuvottelut tiukasti Paasikiven näkökulmasta. Tämä on epätoivoinen, ja epätoivo johtuu paljolti muiden tyhmyydestä.
Paasikivi pitää jopa omia lapsiaan lahjattomina, ja koko Suomen kansaa hän piti poliittisesti tyhmänä. Kaipa hän rengin poikana katsoi tästä jotakin tietävänsä. Hän ei uskonut demokratiaan vaan kuningaskuntaan: kansa pettää aina.
Myöhemmin talvisodasta tuli niin syvä osa kansallista identiteettiä, että on kipeää ajatella, että se olisi voitu välttää. Kysymystä ei ikinä voi ratkaista, mutta perustellusti voimme arvella, että johonkin sotaan Suomi joka tapauksessa olisi joutunut.
Koska Neuvostoliitto hyökkäsi ja talvisota käytiin, sodasta helposti myös tulee syy, jota seuraukset eli syksyn 39 ratkaisut edelsivät. Paasikivelle tämä logiikka ei ollut mahdollista, ja hänen epätoivonsa Oranen kuvaa hyvin.
Maamme-laulun 150-vuotisjuhliin Juice Leskinen kiteytti tämän niin, että historia alkaa huomisesta, ja se luetaan lopusta alkuun.
Hirmuisen miehen loppu on onnellinen. Paasikivi kokee suuren rakkauden naidessaan yli kuusikymppisenä Alli Valveen. JKP on suurten tunteiden mies: hän raivoaa, rakastaa ja itkee. Itku tulee usein Allin olkaa vasten. Alli on täydellinen aviovaimo.
Köngäs nauttii kirjailijan vapaudesta ja dramatisoi suuren, traagisen rakkaustarinan, ja sellaistahan ei nykyisin voi kirjoittaa kuin poikkeusoloihin.
Hertan ja Yrjö Leinon liitolle rajat asetti sota, vuosien piileskely sekä puolueen toverikuri. Romaanissa suhde on epäkesko: Hertta, verevä nainen, rakastaa niin, että ei ymmärrä, että yksi liiton osapuolista on Esko Riekin johtama Etsivä keskuspoliisi.
Romaanin Leino pelaa kaksilla korteilla: hän vakoilee tovereita ja vaimoaan. Tämän näkemyksen Leinosta esitti aikoinaan tutkija Ilkka Hakalehto. Ajatus ei ole mahdoton, ei liioin todennäköinen, mutta romaanissa se on täyttä totta.
Romaanin Leino on heikko mies kahden naisen sekä puolueen ja poliisin välissä. Poliittista tajua ei ole, viina tuhoaa, mutta onnellinen hän olisi saattanut olla, jos olisi voinut vain rauhassa viljellä maata. Köngäs perustelee petturuuden hyvin.
Hämäläisen Yksin tuntuu sekä historialta että nykyajalta: se on kirkas romaani rakkaudettomuudesta. Nurmi hukkaa tilaisuutensa, mutta ymmärtää sen – ehkä naisen onneksi – vasta vanhana. Näin lohduton loppu on aina uskottava.
Väitetään, että ihmisiä vaivaa nykyisin todellisuuden nälkä, reality hunger, mikä johtunee sepitettyjen sarjafilmien loputtomasta virrasta. Ehkä siksikin ovat Paasikivi, Nurmi ja Kuusinen tänä syksynä romaanihenkilöitä.
Näitä lukiessa tulee olo, että tällä kaikella sentään on jotakin tekemistä tämän maailman kanssa.
Hämäläiselle ja Köngäkselle historian henkilöt ovat silti vain materiaalia, johon etäännyttää oma näkemyksensä. Siinä missä Hämäläinen kirjoittaa yksin jäämisestä, kirjoittaa Köngäs rakkaudesta, joka ei olekaan suurin kaikista.
Suurimpia ovat ne kylmät tosiasiat joita Paasikivi itkee.
Lähteisiin tukeutuminen sopii Paasikiveen, joka aina vaati tosiasioiden tunnustamista. Näkemys ei ole itsestään selvä. Aina on idealisteja, jotka mieluummin yrittävät luoda uusia tosiasioita kuin kunnioittaa vanhoja.
Hämäläisen minä-kerronta on ongelmaton ja ongelmallinen: on kuviteltava, ilman tukipistettä, Nurmi, joka vanhana kykenee kylmään arvioon elämänsä joutavuudesta.
Köngäs käyttää kolmea kertojaa: Hertta, Leino ja Riekki. Triangelista olisi voinut saada vielä enemmän irti; Riekki jää vähän tyhjän päälle. Ehkä Köngäksen tuleva televisiosarja Hertasta yltää ylemmäksi.
Ovatko romaanit valhetta? Näin jotkut väittävät, mutta ei se ole totta. Huonoja ja harhaanjohtavia romaanit saattavat olla, mutta ei Hertasta voi kysyä, onko se tavanomaisessa mielessä totta.
Juoniromaani voi kyllästyttää, mutta helppoa ei ole luopua vanhasta kaavastakaan. Laurent Binet (s. 1972) yrittää.
Binet’llä on pakkomielteinen suhde Prahaan, Reinhard Heydrichiin, natsiin jota Prahan Teurastajaksi kutsuttiin, sekä Josef Cabčikiin ja Jan Kubišiin, jotka 1942 murhasivat Heydrichin.
Binet kieltäytyy sepittämästä kohtauksia, vaikka oikeastaan hän sepittää itsensä. Hän kertoo, miten etsii tietoa murhan taustoista, kirjaa erehdyksensä, jopa naisensa ärtymyksen, juuttuu yksityiskohtiin. Oliko HH:n virka-auto todella musta?
Binet on oman romaaninsa henkilö ja vie paasikiveläisen periaatteen tosiasioista hulluuteen. Silti kerronta rönsyilee, ja tapahtumiin Binet sitoutuu niin, että uskottavuus hetkin kärsii.
Kun natsit tappoivat Babi Jarissa satatuhatta, tarvitseeko sitä ylen määrin kauhistella vai saattaisiko uskoa lukijan tajuavan kauheuden itsekin – sikäli kuin se tajuttavissa on?
Binet’n yritys on kirjallisesti epätoivoinen eli kiinnostava. Hänen yletön huolensa yksityiskohdista tuntuu pikemminkin toimittajan kuin kirjailijan murheelta.
Binet on hyvin moraalinen: nuo kaksi vastarintamiestä ovat hänen sankareitaan, natsit iljettäviä konnia. Tästä on vaikea olla eri mieltä, mutta molemmat osapuolet ovat myös osa eurooppalaista perintöä, ja harvalle meistä enää tarvitsee todistella, ketkä olivat pahoja.
Binet onkin tehnyt kirjan nykyajasta, joka kaipaa moraalisia sankareita. Onnistuuko hän? En tiedä. Yksin-romaanissa Nurmi toteaa Yhdysvaltain kiertueestaan:
Juoksemalla kerroin tarinaa, vaikenemalla annoin huhujen levitä. He rakensivat Paavo Nurmea, jota he sanoivat rakastavansa, ja minä sain työstäni palkkion. Olimme rikoskumppaneita.
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
