Leskeksi jääminen tuo elämään henkilökohtaisia, sosiaalisia ja taloudellisia muutoksia. Suuressa surussa ei neljän seinän sisälle kannata jäädä, sillä tukea ja apua on saatavilla.
Rivitalon oven avaa mies, jolla on rauhallinen ääni ja katseessa lämmin pilke. Olohuoneessa huomaa, että tässä kodissa on muistoilla tilaa elää. Pienellä pöydällä on valokuva viehättävästä naisesta ja kehykseen kiinnitetty puolisoiden yhteiskuva, edessä kynttilöitä. Kirjahyllyssä ovat kuvat kahdesta pienestä lapsesta, joita ei enää ole. Tässä taloudessa asuu nyt vain isä ja poika.
Kuolema on vieraillut perheessä useampaan otteeseen reilun kymmenen vuoden aikana. Kolmatta vuotta leskenä oleva Tapani Autioniemi, 47, istahtaa pöydän ääreen ja alkaa kertoa verkalleen ja harkiten, kuin miettien sanojen merkitystä.
”Vaimoni Susanna kuoli syöpään sairastettuaan kaksi ja puoli vuotta. Sairauden toteamisen jälkeen seurasi leikkaus, jossa syöpä määritettiin pahanlaatuiseksi. Vuoden kuluttua syöpä uusiutui, eikä sitä voinut heti leikata. Aloitettiin sytostaattihoidot.”
“Puolen vuoden hoitojen jälkeen tehtiin uusintaleikkaus, mutta kaikkea ei saatu pois. Seuraavassa tarkastuksessa huomattiin, että syöpä oli levinnyt ja tehnyt etäispesäkkeitä. Seuraavat kymmenen kuukautta olivat raastavia.”
Tapani Autioniemi on laittanut olohuoneeseen vaimonsa muistopöydän. Kuva Markku Ruottinen
Kaksituhattaluvun vaihteessa perheestä oli kuollut kaksi lasta: pieni poika, sydänlapsi, 11 kuukauden ikäisenä ja noin vuoden kuluttua tytär 6 viikon ikäisenä. Sen jälkeen perheeseen syntyi terve poika, joka on nyt 12-vuotias.
”Lasten peräkkäiset kuolemat olivat raskaita. Sille, miksi meille piti käydä näin, ei ajatuksissa löytynyt loogista selitystä. Ensimmäisillä kerroilla vaimon kuoleman jälkeen haudalla käydessäni havahduin siihen, että yli puolet perheestämme lepää siellä.”
Sairauden käännekohdan jälkeen, ennen Susannan kuolemaa pyrittiin mahdollisimman normaaliin elämään. Harrastettiin ja koettiin yhteisiä elämyksiä. Muistot lämmittävät vieläkin Tapania.
”Viimeiset kuukaudet olivat pahimmat, kun tiesi, mitä kohti oltiin vääjäämättömästi menossa. Oli ahdistavaa seurata taudin etenemistä kohti loppua. Saattohoitovaihe kesti vain neljä päivää, muuten hoito onnistui melko hyvin kotona.”
Vaimon kuolema 18 vuoden yhdessä olon jälkeen aloitti prosessin, jossa oli monia kysymyksiä.
”Alkoi arjen opettelu lapsen yksinhuoltajana. Oli oma surutyö ja lapsen surutyö. Lapsen ja aikuisen suru on erilainen. Käytännön tasolla melkein kaikki sujui. Muut kotityöt hallitsin, mutta ruuanlaittotaito oli päässyt ruostumaan. Oma talous joutui myös tarkasteluun, kun ansiotuloja oli vain minulla.”
Leskeys on myös juridinen tapahtuma. Hautajaisjärjestelyjen ja muiden paperitöiden lisäksi huomaa, kuinka henkilön nimi voi olla monessa paikassa, jonka seurauksena postia voi edesmenneen nimellä tulla vielä parinkin vuoden päästä.
”Juhlapyhät ja pidemmät vapaat olivat raskaita ja toivat paljon muistoja. Silloin oli pojan kanssa lähdettävä jonnekin, kahdestaan kotiin jääminen tuntui ylivoimaiselta. Toimettomana olo oli myös vaikeaa, yksinäisyyden kokemus oli voimakas. Onneksi työ ICT-alan yrityksessä ja ystävien tuki on auttanut sukulaiset kun asuvat muualla.”
Vertaistuki on ollut tärkeää. Tapani toimii Oulun seudun nuoret lesket -vertaistukiryhmän vetäjänä ja haluaa olla auttamassa kohtalotovereita.
”Omassa elämässä mottoni on tällä hetkellä, että teen kotona sen, mikä on välttämätöntä ja mikä onnistuu. Mihin rahkeet eivät riitä, en kanna siitä murhetta. Uskon tulevaisuuteen ja sen antamiin mahdollisuuksiin. Odotan saavani lisää omaa aikaa ja ehkä jatkan opintoja eteenpäin”, sanoo insinöörismies jo iloisempi tuike silmissään.
Kuolema on elämän jatke
Psykoterapeutti, terveystieteiden tohtori Liisa Salmenperä on ohjannut Eläkeliiton Yhtäkkiä yksin -kursseja vuodesta 1995 lähtien. Kursseille on osallistunut parituhatta leskeä.
”Leskeytymisestä alkaa henkilökohtainen matka ja iso prosessi. Pääsääntöisesti ensimmäinen vuosi on vaikein, toisena jo alkaa helpottaa. Leskeys tuo henkilökohtaiset, sosiaaliset ja taloudelliset muutokset”, Liisa Salmenperä sanoo.
“Surua leimaa aluksi suunnaton kaipaus ja ikävä. Sureva tuntee yksinäisyyttä, ahdistusta ja fyysisiäkin oireita, on unihäiriöitä eikä ruoka maistu.”
Leski joutuu miettimään taloudellista tilannettaan, kun tulot pienenevät. Hänen on ehkä opeteltava uusia taitoja ja arvioitava, voiko asua entisessä kodissa. On myös opeteltava elämään ilman kumppania.
”Nuorella yksin jääneellä arjen pyörittäminen, lapset ja työelämän haasteet vievät voimia, mutta voivat myös auttaa eteenpäin. Keski-iässä puolison menettäminen keskeyttää yhdessä vanhenemisen suunnitelmat.
Ikäihmisillä takana voi olla pitkä yhteinen taival. Elämän loppupuolella tapahtuva puolison menetys on aina erittäin suuri menetys. Kuolema nostaa esiin myös oman elämän rajallisuuden.”
Kyyneleet ovat lahja
Salmenperä kannustaa lähtemään liikkeelle.
”Pienikin aktiivisuus auttaa. Vaikka ei tuntuisi hyvältä, se tekee hyvää. Pysähtyneisyydestä on vaikea päästä eroon, siksi hyvän arkirytmin löytäminen on tärkeää. Ruuan valmistaminen, haudalla käyminen, kukkien ostaminen, joka päivä edes yksi iloa tuottava asia. Mitä enemmän on arjen asioita, sen parempi.”
Vertaistukea on tarjolla. Seurakunnat järjestävät sururyhmiä ja Eläkeliitto Yhtäkkiä yksin -kursseja. Apua saa, mutta vastuu toipumisesta on leskellä itsellään. Apua on saatavilla myös arjen askareista selviämiseen.
”Suruun kuuluu väsymyksen vaihe, jolloin on vaara masentua. Oireita ovat lamaannuttava toivottomuus ja mielihyvän puute. Elämänhalu hiipuu. Ammattiapuun kannattaa turvautua, kun tilanne tuntuu toivottomalta.
Aika on armollinen, kun elää vain päivän kerrallaan.
”Kyyneleet ovat lahja ja luonnollinen tapa poistaa ahdistusta ja surua. Muistot ovat suruprosessin rakennusainetta. Suru tekee työtä ihmisessä, vaikka hän ei muuta tekisi kuin hengittäisi.”
AULIKKI ALAKANGAS, teksti
Lue koko juttu, jossa kerrotaan myös kahdesta muusta puolisonsa menettäneestä, marraskuun 2015 painetusta Kodin Pellervosta.
