Soja Murron ammatti on harvinainen, niin harvinainen, ettei hän tunne toista kansallispuvuilla elävää.
”Tykkään pikkutarkasta näpräämisestä ja viihdyn hyvin yksin”, vaatetus- ja tekstiilialan artesaani Soja Murto sanoo. “Tanssin ennen kansantansseja, mutta lopetin, kun piti olla niin kamalan sosiaalinen. Ohjaajana oli helpompaa.”
Kansallispukujen valmistaminen sopii perhetaustankin vuoksi. Äiti tekee samaa työtä. Isän erikoisalaa ovat olleet kankaan kudonta ja kansanomaisten jalkineiden valmistus. ”Lapseni eivät ainakaan vielä ole osoittaneet kiinnostusta tälle alalle, mutta laittavat kyllä suhteellisen vapaaehtoisesti kansallispuvun päälleen.”
Soja opettaa kansanomaisten juhla-asujen tekemistä, kirjoittaa blogia ja muun muassa ylläpitää kansallispukuaiheista Facebook-ryhmää. Keskustelua käydään vaikkapa siitä, pitäisikö kansallispukuja yhtenäistää. ”En vastusta, että luotaisiin jokin yksi yleinen kansallispukumalli. Se käy, mutta on myös suuri rikkaus, että malleja on paljon. Niitä ei sovi hylätä.”
”Kun puhutaan kansallispuvuista, sana vanha on aivan epämääräinen. Se tarkoittaa yhdelle yhtä, toiselle toista. Käytän mieluummin tarkkoja ajanmääreitä. Perinteinen on kärsinyt inflaation. Kun joku järjestää kirpputorin kolmannen kerran, hän mainostaa sitä perinteeksi muodostuneena tapahtumana. Kansallispukujen yhteydessä on parempi puhua juurista. Aitoa karsastan. En ole koskaan nähnyt väärennettyä kansallispukua.”
Kansallispuvut ovat pukuhistorian asiantuntijoiden nykykäyttöön kokoamia uusintoja juhla-asuista, joita kansa käytti 1700- ja 1800-luvuilla. Puvuilla on tunnistettavia alueellisia erityispiirteitä. Viime vuonna juhlittiin 130-vuotispäivää. Asukokonaisuuden syntymäpäivänä pidetään elokuuta 1885, jolloin Venäjän keisari Aleksanteri III ja keisarinna Maria Feodorovna kyläilivät Lappeenrannassa.
Suomessa haaveiltiin itsenäistymisestä, kansallistunto oli korkealla. Suomalaiset naiset lahjoittivat keisarinnalle kahdeksanhankaisen soutuveneen, jonka souti paikalle kahdeksan kansallispukuista neitoa, yhdeksäs piti perää. Puvut edustivat eri maakuntia.
Yli sadan vuoden aikana on koottu reilut 400 pukumallia; valmistuksen huippukausia olivat 1930- ja 1950-luvut. Asuja tehtiin kansanopistoissa, kotiteollisuuskouluissa ja Martta-yhdistyksissä.
Sojan kokemuksen mukaan suosittuja ovat olleet ainakin Munsalan, Kaukolan, Keski-Suomen ja Tuuterin puvut. Nykyään ei selviä suosikkeja ole. ”Ihmiset haluavat olla yksilöllisiä ja valitsevat kansallispukunsakin sillä perusteella.”
Pukujen kansanomaiseen valmistamiseen kuuluu kaiken käsin tekeminen kankaiden kutomisesta alkaen. Työ on hidasta ja kallista.
Sojan kansallispukupajassa töitä on jonoksi asti, tilaajan onkin syytä varautua kärsivälliseen odottamiseen. Kun puvun tilaa nyt, saa sen käyttöönsä noin kahden vuoden kuluttua. Soja kertoo, että pelkästään yhden paidan etumuksen kirjailuun saattaa mennä 150 tuntia.
“Hakaset ostan ammattilaiselta, vaikka olen opetellut niitä tekemään. Kun asian osaa, ymmärtää, mikä toisen työssä maksaa”, sanoo Soja.
Pellavaisen kostulin katesauma. Samanlaisia saumoja käytetään myös paidoissa.
Mieleisintään pukua Soja ei osaa nimetä. ”Suosikki vaihtelee. Yleensä ihastun, kun näen käyttäjänsä kauniisti kantaman ja hyvin istuvan puvun.”
“Kaikki puvut eivät ole mielestäni kauniita, mutta tykkään vähemmän kauniidenkin tekemisestä. Jokaisessa mallissa on hienoja yksityiskohtia. Niiden kauneus näyttäytyy ennen muuta tekijälleen. On kiinnostavaa seurata pienten yksityiskohtien syntymistä rivi riviltä. Kun työ on valmis, se saattaa näyttää suhteellisen merkityksettömältä lärpykkeeltä.”
”Opetan kursseilla, että tärkeämpää kuin päämäärä, on itse tekeminen. Tässä työssä kiire häviää. Kansanomaisen ompelemisen idea on, että jokaisen piston tulee olla kaunis – niin koristepiston kuin sellaisenkin, jonka tehtävänä on kiinnittää. Katso, miten kaunis tällainen pelkkä katesauma on!” Soja silittelee hellästi kostulin, takin, nurjaa puolta.
Vaikka tekijät pyrkivät noudattamaan mahdollisimman tarkasti virallisesti hyväksyttyä mallia, jokaisella on, ja saa olla, oma käsialansa. Täydellisyys ei ole mahdollista eikä siksi tavoiteltavaakaan.
”Purkaa ei yleensä voi. Jos tekee virheen, se on vain poikkeama mallikerrasta. Taito on siinä, että osaa jatkaa virheen jälkeen niin, että se näyttää kuuluvan asiaan. Siinä minä olen hyvä.”
Kangaspuissa syntyy Kymin liivin kangasta jatkoksi Vironlahden hamekankaalle. Kankaat voi kutoa yhteen, koska loimi on sama.
Sojalla on oma kansallispukupaja kodin sivurakennuksessa. Siellä syntyvät muun muassa kankaat, joita tekijä paukuttelee kangaspuissa. Pieniä, siistejä ompeluhommia voi tehdä vaikkapa kotisohvalla.
”Esimerkiksi paitojen rannekkeiden kirjontatyöt voi helposti ottaa mukaan. Ompelen, kun odotan lapsia harrastuksista tai istun pukuhuoneessa odottamassa kuntoilun, circuit-tunnin alkamista.”
Soja tekee kaiken voitavansa nostaakseen kansallispukua esille 2000-luvun Suomessa. Hän on muun muassa parhaillaan tuotteistamassa Kerää kansallispuku -lautapeliä, jossa pelaajat kokoavat eri alueiden asukokonaisuuksia.
Kansallispuvut ovat osa suomalaisuutta, josta voisi ammentaa paljon nykyistä enemmän. ”Miksi hakea etnistä pukeutumistyyliä kaukaa, vaikkapa inkakulttuurista, kun omilta juuriltamme löytyy ihan kaikkea.”
Vaikka Soja tekee töitä paljon, osaa hän myös istua kädet vapaina. ”Jos meille tulee vieraita, en missään tapauksessa ompele. Ja kun katson formulakisoja telkkarista, en todellakaan ota työtä käsiini. Silloin minua ei saa häiritä. Siitä en tingi.”
TIINA MAKKONEN, teksti ja kuvat
