Jatkosodan aikana neuvostopartisaanit iskivät rajaseudun kyliin. Martta Ruha on päässyt kotikyläänsä kohdistetun hyökkäyksen kanssa ajatuksissaan sopuun. Silti tapahtunut askarruttaa.
Istumme pitkän pöydän ääressä Suvannon kylässä Pelkosenniemellä. Punainen talo keltaisine kuisteineen ja valkoisine ikkunapuitteineen on soma kuin mansikka. Kahvi tuoksuu ja tarjolla on kampanisuja sekä sienipiirakkaa. Maljakossa pitsiliinan päällä on suuri kimppu herkkiä kesäkukkia.
Martta Ruhan, 80, kodikkaasta ja valoisasta pirtistä on kavala maailma kaukana, mutta hyvin lähelle se tuli vuonna 1944. Jo sitä ennen Martta joutui lähtemään evakkoon kotoaan Savukoskelta marraskuussa 1939.
”Olin kolmevuotias, mutta muistan lähdön hyvin. Lokasta kotoisin oleva äitini Maria Lokka oli avioitunut isäni Ilmari Vitikan kanssa Savukoskelle, missä me asuimme kirkonkylän tuntumassa Kemijoen varrella. Oli syyspimeä ilta, kun isän veli tuli käymään ja sanoi, että nyt pitää lähteä. Äiti alkoi pakata vaatteita pärekoreihin.”
”Päädyimme Tornioon, missä iso koulu toimi evakkokeskuksena. Meidät ohjattiin sieltä Eeva Eskon taloon. Lokkaan palasimme seuraavana keväänä. Oma kotimme Savukoskella oli sillä välin poltettu.”
Lokka oli Martalle tuttu paikka, sillä jo pari vuotta aiemmin hän oli viettänyt siellä kesän mumminsa hoivissa. Samaan aikaan, kesällä 1938, mummin luona asui opettaja ja kirjailija Samuli Paulaharju, joka matkoillaan keräsi talteen kansanperinnettä Lapista.
Tämä päiväpuolen suuri erämaa, tunturien, metsien ja aapojen maa on Sompio, ikivanha Sompion-Lappi. Näin kirjoittaa Paulaharju ja jatkaa: Sompio on kyllä suuri maa, vanhojen sompiolaisten ja lappalaisten avara valtakunta, mutta vähäväkinen. Luiron korkeilla latvapuolilla on vain neljä pientä vanhaa kylää – Mutenia, Korvanen, Riesto ja Lokka.
Paulaharjun kirjassa Sompio – Luiron korpien vanhaa elämää on valokuva Martan Hilma-mummista istumassa avarassa pirtissä. ”Minulle on kerrottu, että Paulaharju halusi kuvata minuakin, mutta ei onnistunut, kun karkasin aina kuvasta pois.”
”Lokka oli minulle kuin satumaailma. Mummila oli niin ihana paikka. Sain opetella kehräämistäkin mummin rukilla, hän ei koskaan kieltänyt.”
”Kylässä viljeltiin ohraa ja perunaa. Lehmiä oli omiksi tarpeiksi, minkä lisäksi suuri osa kyläläisistä omisti poroja. Kaikilla oli oma vene jokivarressa. Äiti kävi joka syksy Sompiojärvellä kalastamassa siikaa, jonka sitten suolasi talveksi. Hän oli työteliäs ihminen, oli välillä myös emäntänä savottakämpillä.”
Kesällä 1944 Lokan asukkaat tunsivat olonsa turvattomaksi. He olivat olleet yhteydessä Sodankylän nimismieheen ja pyytäneet kylän evakuoimista. Pyyntöön ei kuitenkaan suostuttu, koska kuljetusautoja tarvittiin kuulemma muualla.
Heinäkuun alussa venäläiset partisaanit olivat hyökänneet Savukosken Seitajärven kylään, joka sijaitsi linnuntietä vain kolmenkymmenen kilometrin päässä Lokasta. Hyökkäys oli vaatinut viisitoista uhria.
Kului vain viikko, kun partisaanit hyökkäsivät Lokkaan. Martta oli silloin 8-vuotias, ja tapahtumat ovat pysyvästi iskostuneet hänen mieleensä.
”Päivä oli 14. heinäkuuta. Olin odottanut muiden lasten kanssa pihalla vauvan parkaisua ja kutsua Pemmalan taloon, missä Hilda-täti oli juuri synnyttämässä. Äitini oli mennyt navettaan iltalypsylle Enna-tädin ja Raili-serkkuni kanssa, ja mummi oli naapurin kanssa kahvinkeittopuuhissa ulkokeittiössä.
”Yhtäkkiä alkaa kauhea ampuminen, mitä seuraa hirvittävä sekasorto! Pian näin Railin juoksevan pellon laitaa, hän juoksi jokirantaa kohti kuin villivarsa. Keltaiset kiharat vain hulmusivat. Lähdin Railin mukana rantaan, missä yksi kylän vartiosotilaista työnsi venettä vesille. Hän oli loukkaantunut hyökkääjien luodeista, kuten kaksi muutakin vartiomiestä. Samoin Raili oli haavoittunut lonkkaan juostessaan ulos navetasta.”
”Menimme joen yli veneellä vastarannalle, mistä metsän suojassa jatkoimme kulkua nopeasti eteenpäin. Sitä olen ihmetellyt, että kävyt eivät siinä tilanteessa lainkaan pistelleet jalkapohjia. Lopulta tulimme Korvasen tien varteen.”
”Siellä meitä vastaan tuli seitsemän polkupyörillä liikkuvaa suomalaista sotilasta. He olivat lähteneet tiedusteluretkelle katsomaan, mitä Lokassa – jonne Korvasesta oli matkaa seitsemäntoista kilometriä – oli tapahtunut, kun sieltä nousi savu eikä puhelin vastannut.”
Tien laitaan tehtiin tulet, ja sotilaat ottivat kenttäpuhelimella yhteyttä Vuotsoon, mistä lähetettiin Lokkaan saksalaisten kuorma-autoja evakuoimaan asukkaita. Railille annettiin ensiapua sitomalla jalan haava ja Martta sai suuren valkoisen tabletin.
”Ihmettelin, miksi minulle annettiin tabletti, kun olin ihan terve. Ehkä se oli jotain rauhoittavaa. Siinä menikin kaksi viikkoa ennen kuin minulta tuli itku.”
”Istuin tien laidalla kannon nokassa, kun saksalaiset sotilaat tulivat. He istuivat kuorma-autoissa rivissä ja ojensivat pyssyt meitä kohti ennen kuin huomasivat, että emme olleet vaarallisia. Yksi Korvasesta tulleista sotilaista oli jäänyt meidän kanssamme, muut olivat jatkaneet matkaa Lokkaan.”
”Kuulin aikuisten puhuvan siinä, että ainakaan Hilda ei ole voinut pelastua hyökkäyksestä, hänhän oli juuri synnyttänyt lapsen. Kun ensimmäinen kuorma-auto tuli Lokasta takaisin, istui Hilda siinä vauva sylissään! Hänellä oli musta takki ja musta hattu. Vauva oli kääritty valkoisiin, ja tuonnempana hän sai nimen Taisto.”
Hilda asui Taiston kanssa jonkin aikaa Martan mummin luona. Martan mieleen on jäänyt, kuinka Taisto kolmevuotiaana tomerasti lauloi Hiski Salomaan Lännen lokaria: Vaikka maailman myrskyt meitä tuudittaa, niin vapaus se varmasti voittaa.
RIITTA SAARINEN, teksti
ANTTI SARAJA, kuvat
Lue juttu loppuun marraskuun 2016 painetusta Kodin Pellervosta. Tilaajana löydät koko lehden myös e-arkistosta osoitteessa www.pellervo-e-lehdet.fi.
