Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä. Otava 2016.
Antti Tuuri: Tangopojat. Otava 2016.
Tankkien kesä alkaa unella: Juho nukkuu makuuvaunussa, unessa hän osaa hevosten kieltä, ehkä siksi että on muuttunut ratsastajapatsaaksi, ja tankit ovat tulossa kaupunkiin. Pulujen silmissä lentävät hävittäjät.
Tyylilaji on tässä: arkinen, surumielinen, vivahteikaskin. On vuosi 1968, mutta tankit ovat ennen kaikkea kesän 44 muistoja, ja uhka kohdistuu nykyhetken Kuopioon. Uudet kivitalot tuhoavat vanhaa, jota Juho ja Stella yrittävät suojella ja ääninauhoille tallentaa.
Ilmari, toimittaja ja entinen natsi, ihmettelee. Mitä suojeltavaa on rötisköissä, joihin vanhat ihmiset joutuvat kantamaan vedenkin ämpäreillä? Mitä vikaa on uusien betonitalojen vesivessoissa ja viemäreissä? Miksi nuoret eivät vastusta ennemmin sitä, että kaupunki laskee jätevetensä Kallaveteen?
Kysymykset tuntuvat perustelluilta, ja on ehkä Sirpa Kähkösen ironiaa, että romaanin ainoan suoran viittauksen luonnonsuojeluun tekee ex-natsi. Muut hellivät nostalgiaa, kaipaavat lapsuuden miljöötä tai kantavat syyllisyyttä tekemistään virheistä.
Syyllisyys on hiljaista. Edith on yksi kirjan vahvoista naisista eikä hänen tarvitse ääneen sanoa ajatuksiaan tohtori Kelolle:
Jos me kadumme, me kadumme kahden ja koetamme tekojamme hyvittää, niin että muiden ei tarvitsisi enää koskaan kärsiä meidän auttamishalustamme.
Näiden ihmisten muistissa viipyilee ennen kaikkea lapsi, Charlotta eli Saaralotta, jota tuli autetuksi liian kanssa.
Joistakin vuosista tulee erisnimiä: 1968 tarkoittaa hullua vuotta, liki maailmanlaajuista nuorisokapinaa. Saman vuoden elokuussa ajettiin Varsovan liiton tankeilla Tšekkoslovakiaan. Noihin päiviin Tankkien kesä sijoittuu.
Kuopio-sarjasta tuttua kaikkitietävää kertojaa ei Tankkien kesässä ole. Nyt eri ihmiset kertovat asiat omasta näkökulmastaan, ja useimmiten se kulma viittaa menneeseen. Vuoden 68 optimismi ja kapina ovat vaimea tausta.
Vähän kikkailun makua on siinä, että purkutalo puhuu. Ehkä kikkailua onkin liian vähän, vaikka jopa panssarivaunu saa suunvuoron. Senkin ääni on runollinen. Joku varttuneempi saattaa muistaa T-54 -vaunun Parolan kentiltä, missä panssarit ärjyivät aivan toisin.
Kähköseen kiintyneet tuskin pettyvät, vaikka kerrontatekniikka on muuttunut. Onko jokin muu muuttunut? Äänessä olevat ihmiset vaihtuvat, tyyli ja sävy pysyvät. Tohtori Kelo:
Olen nähnyt Hillaan hiipivät melankolian säikeet – olen tahtonut sanoa vanhuksille, etteivät he saisi periyttää sitä, eivät kertomatta, mistä se on peräisin. Olen jo nähnyt, miten elämänmittaiset arvoitukset ja suuret kysymykset asettuvat lapsiin: selittämättömät surun hetket niin paljon tummempia kuin arki ja sen rakennelmat, koko tavallisten päivien keveä arkkitehtuuri.
Kaunista, kyllä. Hiukan yksitoikkoista? Sitäkin.
Antti Tuurissa on kotiseutukirjailijan vikaa, mutta Tangopojat voi lukea, vaikka ei tietäisi, mikä paikka Kauhavalla on Lummukka. Tuurinsa lukeneet sitä paitsi tietävät. He myös tunnistavat kymmenistä kirjoista tyylin:
Raili kysyi, olivatko välini Elinaan nyt kokonaan poikki. Ihmettelin, mitä se tiesi Elinan ja minun väleistä. Se kertoi tietävänsä sen minkä kaikki muutkin, sen minkä Maire oli kertonut: Elina oli kyllästynyt odottamaan sitä, saisinko päätäni koskaan sellaiseen järjestykseen, että siellä olisi paikka hänelle ja lapselle. Sanoin luulleeni, että rakkaus asuu sydämessä. Huhtala väitti tietävänsä, missä minun rakkauteni asui, mutta ei halunnut kertoa siitä niin kauan kuin keittiössä oli alaikäisiä. Pikkupojat ilmoittivat tietävänsä rakkaudesta kaiken.
Tämä Tuurilta sujuu varmaan unessakin, vaikka pari sanaa olisi tuosta voinut editoida pois.
Samalla epäsuoralla kerronnalla ja pohjalaisella huumorilla Tuuri on kirjoittanut muutamia hyviä romaaneja: Rauta-antura (2012) oli hyytävä kirja Lapin sodan ajalta. Siitä kirjasta olisi toisena aikana riidelty pitkään.
Tangopojat liittyy löyhästi siirtolaisromaaneihin: nyt Kauhavalta lähdetään Ruotsiin, pari vuotta ennen Tankkien kesän tapahtuma-aikaa. On vuosi 66, vasemmisto on saanut vaalivoiton ja uhkaa talonpoikaista elämää.
Hiukan yllättävästi minä-kertojan, haitarinsoittaja Saulin, pikkuveli lukee Rachel Carsonin Hiljaista kevättä ja aikoo luomuviljelijäksi. Nuoruuden unelmaksi se silti jää.
Tanssiorkesteri Hurma hajoaa, mutta Ruotsissa soitto jatkuu uudessa yhtyeessä, ja lahden kummallakin puolella on aina soitettava Unto Monosen tango Satumaa. Se myyttinen paikka tietenkin on aina meren vastakkaisella puolella.
Ei Tangopojista siirtolaisromaaniksi ole: Ruotsin tehtaat ovat vain tausta omalajiselleen rakkaustarinalle. Sauli jäljittää Helenaa, Hurman entistä laulusolistia, ajokoiran itsepintaisuudella, mieli täynnä märkiä mustasukkaisuuskuvia.
Huumori on miehistä, nokitteluksikin sitä voi kutsua. Tuurin 1966 on kaukana Kähkösen kesästä 68. Silti jotkut muistavat tuota aikaa yhtenäiskulttuurin aikana. Nykyhetken näkemyksiä menneestä maailmasta nämä romaanitkin tietysti kuvastavat.
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
