Antti Heikkinen: Matkamies maan. Siltala 2016.
Onko naisen elämä valmistautumista leskeyteen? Syytä kai olisi, kun tilastoja lukee. Kun Antti Heikkisen romaanissa Tuulan mies kuolee, Tuula ei sure. Hän polttaa miehensä tavarat, ja viettää muistotilaisuuden yksin.
Hän kattaa kahvit itselleen, pitää Ossin valokuvalle puheen, veisaa virren, heittää kuvan roskiin ja nukahtaa hymy huulilla. Myöhemmin hän leipoo Ossin tuhkan pullataikinaan.
Moni surunvalittelija sanoo, että Ossi oli hyvä mies. Tuulan mielestä tämä saattoikin olla hyvä mutta ei mies.
Matkamies maan -kirjaa voi lukea rakkausromaanina, vaikka kyse on toisiinsa kytketyistä kahlevangeista. Kai kirjaa voi lukea myös romaanina pakolaisuudesta, vaikka aihe on kirjassa hiukan kuin sinappi makkaran päällä. Se maustaa. Se markkinoi.
Heikkinen on sanonut, että vanha käsikirjoitus heräsi henkiin, kun hän tajusi netin vihapuheen määrän. Ehkä Heikkinen ei ole koskaan istunut keskiolutkapakassa valomerkin aikaan: niissä vihapuhetta on riittänyt vuosikymmeniä.
Romaanissa vihaa edustaa taksikuski Leo. Vihan rationalisoitu peruste on isänmaallisuus eli Leon ukin sotakokemukset. Vihan irrationaali peruste on pitelemätön mustasukkaisuus.
Eikö tässä ole tuttua? Juhani Ahon Juhassa laukkuryssä Shemeika viettelee Suomen neidon. Nyt samaa uhkaa koetaan tulevaksi Lähi-idästä ja Afrikasta.
Leon maailma romahtaa, kun ukki kertoo rintamakarkuruudestaan. Tuula päättää lähteä Ossin ruumiin ääreltä kotiin katsomaan Leif Wagerin elokuvaa. Ossista ei ollut Wageriksi, Leon ukista sankaripatsaaksi. Niin unelmat romahtavat.
Matkamies maata lukee nykyhetken kiivailua vasten. Vihapuhe on hyvä vihollinen: se saa unohtamaan senkin, että köyhimpien eläkeläisten tuloja leikataan, mikä myös saattaa aiheuttaa vihapuhetta. Hallitsijoiden vinkkelistä tietysti on järkevää saada köyhät tappelemaan keskenään.
Yhtä vihapuheen muotoa harrastaa Jari Tervo, joka taannoin kirjoitti valkoisista, lihaa syövistä heteromiehistä ja että Suomeen on syntynyt oma valkoinen roskaväkensä. Yhdysvalloissa white trash tarkoittaa sivistymätöntä köyhää, joka elää roskaruualla ja televisioviihteellä ja käyttää hanakasti nyrkkejä.
Tervon kolumnit saavat epäilemään, että pohjatuuli tuiskuaa pojan korvien välissä, ei vain Suomi 24 -sivustoilla. Tervolle Suomi on täynnä itsekkäitä lihansyöjiä, nettikeskustelijoille taas lapsekkaita suvakkeja. Nettikeskusteluja Heikkinenkin romaanissaan hyödyntää.
Jotakin vaikeasti hahmottuvaa tässä on. Netti on viemäri, mutta entä sitten? Kun piru on päästetty pullosta, ei sitä sinne takaisin saa.
Hälyttävämpää on, että historioitsijat kirjoittavat pätevästi suomalaisesta fasismista sotien välillä, mutta kadottavat tolkun puhuessaan nykyajasta.
Hälyttävää on myös, että edistykselliset yrittivät estää kansallismielisen kirjailijan Timo Hännikäisen apurahoituksen eikä Jussi Halla-ahonkaan tuomio aikoinaan saanut sananvapauden ritareita liikkeelle.
Vai ovatko nämä asiat vain julkisuuden pintakuohua? En tiedä, mutta selvyyden vuoksi kerron, että en erityisemmin pidä kenenkään edellä mainitun ajatuksista. Silti en ymmärrä, miksi Tervon tai Halla-ahon suu pitäisi tukkia, jos he haluavat puhua lisää läpiä päähänsä.
Ja hölmöjä puhutaan, koska pakolaisuudessa on kyse aidosta ongelmasta eli siihen ei ole ratkaisua. Juuri siksi siitä kaikilla on mielipide.
Heikkinen on tuhlaajapoika: aineiston määrä on suuri, ja Heikkinen osaa sitä pyörittää. Lavea on myös kielen rekisteri. Rakenteen hallinta on toinen juttu, mutta kukapa sellaista romaanilta enää edes odottaa.
Kolkuti, kolkuti, kolkuti, ihtensä perkeleen nimessä kysyn, jotta onko siellä viäpeli vai luti? No lainvieäntelijä, jopa tokkiisa, joka on Jumalan kunniaks kieroutta tehnä, vaan Jumalapa siitä otti nokkiinsa. Käähän sissään, juristinketku, täällä liekkiä ee sammuta ee vuahto eekä letku.
Pienessä savolaiskunnassa ammattikoulua muutetaan pakolaisten majapaikaksi, terveyskeskus aiotaan purkaa, ja harrastajateatteri harjoittelee William Shakespearen Macbethia, savoksi.
Heikkinen on tehnyt kirjan, joka korostaa suomalaisuutta. Tätä ei pysty lukemaan, jos suomi ei ole äidinkieli. Satakuntalaisellekin tämä on vaikeaa.
Pitkään on hoettu, että Suomi on vain kuviteltu yhteisö, joka syntyi 1800-luvun herrojen ideana. Väite on jotenkin mieletön, vaikka voi tietysti olla, että koko elämä on kuvitelmaa, ja varsinkin me itse kukin vain kuvittelemme itsemme.
Kuvitelma-argumentilla vastustetaan kansallisuutta korostavaa vihapuhettakin. Ehkä kansallisvaltioiden aika on ohi, mutta suomalainen kieliyhteisö on eri asia ja paljon J. V. Snellmania vanhempi. On surullista, jos senkin aika on ohi. Silti en epäile nuoria kuunnellessani, etteivätkö he hyvinkin kykene ilmaisemaan vähät ajatuksensa ja tunteensa huonolla englannilla.
Heikkisen romaani kytkeytyy tiukasti suomalais-savolaiseen kielimaailmaan. Monia miellyttää sen humanistis-traaginen pohjavire. Väkivallan teemastakin Heikkinen on saamaisillaan kiinni.
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
