Yhä useampi poika kärsii syömishäiriöstä. Artturi sairastui anoreksiaan kymmenvuotiaana.
Kesällä 2007 Artturi jätti yhtäkkiä kaikki herkut pois: ensin karkit, sitten sipsit ja makkarat. Alkoi ahkera lenkkeily. Vanhemmat eivät osanneet tästä huolestua, sillä urheilu oli ollut pojalle aina iso osa elämää. Hän harrasti jääkiekkoa, jalkapalloa ja salibandya.
”Artturin ensimmäinen sana oli pallo. Lukemaan hän oppi seuratessaan pelituloksia teksti-tv:ltä, sillä hän halusi aina olla selvillä siitä, oliko Ilves voittanut.”
Huoli heräsi elokuussa. Sastamalainen Kati Nikali katsoi anoppinsa kanssa kuistilla, kun poika heitti juuri puidulla pellolla keihästä. Oli jo hämärää, mutta poika heitti ja juoksi, heitti ja juoksi. Pakkotahtisesti. ”Silloin sanoin anopille, että tuo ei ole normaalia. Kaikki ei ole nyt hyvin.”
Syömisestä tuli jatkuvaa taistelua. Urheilu oli ilotonta suorittamista. Artturi halusi olla aina entistä parempi, nopeampi ja kestävämpi. Hymypoika katosi jonnekin. Syksyllä perhe hakeutui ravitsemusterapeutille, psykologille, fysioterapeutille ja lastenpsykiatrille, mutta mikään ei auttanut. Artturi laihtui nopeasti neljä kiloa.
Tilanne repesi kotona marraskuun viimeisenä päivänä, kun ystävät ja sukulaiset olivat kokoontumassa juhlimaan pojan ja Ari-isän syntymäpäiviä.
”Artturi ei suostunut syömään palaakaan, vaan karkasi sukkasillaan ulos pimeyteen. Minä juoksin perässä, mutta kadotin hänet näkyvistä. Ari löysi hänet pellon ojasta kyyhöttämästä.”
Perhe lähti ajamaan Sastamalasta kohti Tampereen yliopistollista sairaalaa. Artturi jäi kriisipaikalle lastenpsykiatriselle osastolle. Hän painoi enää 33,6 kiloa.
”En muista kotimatkasta paljoakaan. Tunsin epäonnistuneeni äitinä täydellisesti, koska jouduin jättämään lapseni laitokseen, enkä pystynyt auttamaan häntä. Mitä olin tehnyt väärin?”
Lastenpsykiatri kuvaili Artturia tunnolliseksi ja älykkääksi pojaksi, joka on lahjakas koulussa, vaatii itseltään paljon ja pyrkii olemaan hyvä kaikessa, mitä tekee. “Hän oli juuri siirtynyt kyläkoulusta isompaan kouluun. Kävi ilmi, että häntä oli luokassa syrjitty ja kiusattu. Syömättömyys ja kova treenaaminen olivat aluksi olleet reagointia tähän. Poikani oli ajatellut, että jospa hänet sitten hyväksyttäisiin joukkoon.”
Vanhemmiltaan Artturi oli kätkenyt tämän kaiken.
“Syömishäiriöt ovat mielen sairauksia, jotka ilmenevät poikkeavana syömiskäyttäytymisenä”, sanoo Helsingin Syömishäiriökeskuksen toiminnanjohtaja Pia Charpentier.
Laihuushäiriötä (anoreksia nervosa) sairastava välttelee syömistä, pelkää lihomista ja usein myös harrastaa liikuntaa epätavallisen paljon. Mielikuva omasta kehosta on vääristynyt. Ahmimishäiriössä (bulimia nervosa) keskeisiä ovat jatkuvat ahmimiskohtaukset ja oksentelu. Itsearvostus perustuu painoon ja ulkonäköön.
Häiriöitä pidetään usein tyttöjen sairautena, mutta väestötutkimusten mukaan sairastuneista 5–10 prosenttia on poikia ja miehiä. ”Poikien anoreksia lisääntyy, koska poikien kauneusihanne alkaa lähestyä tyttöjen kauneusihannetta. Rotevuus ei ole enää muodissa.”
Anoreksian tunnistaminen voi olla vaikeaa, sillä pojat usein salaavat sairautensa. ”Pojalla anoreksia voi yksinkertaistetusti näkyä tyytymättömyytenä omiin lihaksiin, liiallisena treenauksena ja äärimmäisenä pyrkimyksenä syödä terveellisesti.”
Charpentierin mukaan terveydenhuollossa ei helposti epäillä, että laihalla nuorella miehellä olisi syömishäiriö. Perhe, läheiset ystävät, opettajat ja urheiluvalmentajat huomaavat hädät yleensä ensimmäisenä.
”Ongelma kannattaa ottaa esiin hienotunteisesti, mutta suoraan. Mitä useammin asian ottaa puheeksi, sitä todennäköisemmin nuori joutuu pysähtymään tilanteen äärelle, jolloin ongelman myöntäminen on helpompaa.”
ULLA SAIKKONEN, teksti
JYRKI LUUKKONEN, kuvat
Lue
