Turha on talonpojan opetella lukemaan ja kirjoittamaan. Sellaiset taidot tekevät hänestä puoliherran, jolle ei työ maistu. Tällaisia kauhukuvia maalailtiin 1800-luvulla, kun koulutus alkoi lisääntyä maaseudulla.
Maanwiljelys-kouluista lähteneet oppilaat owat puoli-herroja, jotka eiwät kelpaa herroiksi eikä talonpojiksi. Näin kirpeästi päättelee kirjoittaja Tapio-lehdessä vuonna 1864.
”Puoliherra oli halventava nimitys”, selittää tutkija Konsta Kajander. ”Sitä käytettiin alempisäätyisestä, jonka ajateltiin yrittävän päästä herraksi, esimerkiksi talonpojasta, joka hankki koulutusta tai alkoi pukeutua herraskaisesti.”
Monikin puoli-herra koristelee muhkeissa waatteissa ja näyttäwät päältä katsoen suuriksikin herroiksi, nimimerkki Keski-Suomen weikko kirjoittaa Sanomia Turusta -lehdessä.
Päivättäressä toinen kirjoittaja tulkitsee, etteivät maanviljelyskoulun käyneille kelpaa tavalliset harmaat vaatteet, koska he tahtovat näyttää olevansa muuta kansaa parempia. Oppia saaneen talonpojan ei myöskään uskottu pystyvän maatilan raskaisiin töihin.
Hänen ruumiinsa woimat owat koulunkäynnistä welttoutuneet, useimpa lisäksi ylpeys ja laiskuus owat tulleet hänelle warsinaiseksi taudiksi, arvelee nimimerkki Y.K. Suomettaren palstoilla.
Näihin ja satoihin muihin puoliherra-kirjoituksiin Kajander törmäsi Historiallisessa sanomalehtiarkistossa. Niistä osa on mukana väitöskirjassa, jota hän tekee etnologiasta Jyväskylän yliopistoon. Puoliherruuden kautta Kajander tutkii kansan ajattelua ja asenteita 1850–1870 -luvuilla.
Kirjoitustaidolla herraksi
Väittely talonpojan muuttumisesta puoliherraksi liittyi maailman muuttumiseen. Säätyjen väliset rajat alkoivat murentua, mikä pelotti niin herroja kuin rahvastakin.
”Maaseudulle perustettiin kansa- ja maaviljelyskouluja, joten koulutusmahdollisuudet lisääntyivät. Kaikki eivät pitäneet sitä tarpeellisena.”
Todellisuudessa suomalaisten lukutaito ei vielä ollut hääppöinen. Se alkoi lisääntyä ja parantua vasta 1800-luvun loppuun mennessä.
”Sitä ennen osaaminen keskittyi lähinnä Katekismuksen ulkoa pänttäämiseen. Kirjoitustaito lisääntyi vielä hitaammin. Esimerkiksi alkuaikoina maanviljelyskouluissa luku-, kirjoitus- ja laskutaidon alkeiden opetteluun meni niin paljon aikaa, että koulu venyi helposti nelivuotiseksi suunnitellun kolmen sijasta.”
Puoliherraksi nimittelyyn saattoikin joskus riittää jo se, että oppi kirjoittamaan. Toisaalta lehdissä myös puolustettiin koulutusta. Esimerkiksi lukkari Johan Fredrik Gutzén avasi sanaisen arkkunsa Oulun Wiikko-Sanomissa vuonna 1857.
Mitä kirjoitus-taitoon rahwaan eli talonpoikain seassa tulee, niin on se näihin aikoihin asti, warsinkin muutamissa paikkakunnissa, ollut melkein outoa, tuntematointa ja hylkynäisenäkin pidetty, ikässkuin se heille ei tarpeellista olisikaan, waikka sitä luulisi oikian konnun eli talon hallituksessakin melkeen joka päiwä tarwittawan, eikä ainoastaan omaksi, waan myöskin palkollistensa, loistensa ja muitten torppariensa hyödyksi.
Kahvilla turmioon
Puoliherrojen pukeutumiseen puuttuminen kertoo kulutustottumusten muuttumisesta. Kauppapuodit laillistettiin maaseudulla vuonna 1859, ja niiden mukana ilmestyivät uudet kulutustavarat, jopa ylellisyystuotteet.
Talouselämän kehittyminen toi Suomeen oman rahan, markan, ja varallisuutta. Niinpä maaseudulla ryhdyttiin ottamaan mallia kaupunkilaisten ja ylempien säätyjen tavoista.
”Lehtien kirjeissä ja kertomuksissa varoiteltiin tavallista kansaa tavaroiden ostamisesta. Huonosti kävi senkin emännän, joka tuhlasi tulonsa kahviin ja kestitsemiseen matkiessaan herraskaista elämäntapaa”, Kajander selvittää.
Ja voi nuoria naisia, jotka ostivat muodikkaan krinoliinin eli vannealushameen! Se tie johti lehtien mukaan turmioon ja köyhyyteen.
”Uusien tuotteiden ja tapojen paheksunta oli pohjimmiltaan hämmennystä muutosten edessä. Ihmiset pelkäsivät, mitä talonpoikaiselle elämäntavalle ja identiteetille nyt tapahtuu.”
Pelko johti entisen elämäntavan ihannoimiseen. Niinpä lehtikirjoittajat kuvasivat oikean talonpojan työteliääksi, raittiiksi ja kristilliseksi. Maaseudusta luotiin kuvaa, jossa ahkerat talonpojat tekevät töitään ja kansa yrittää olla siivosti. Puoliherra sen sijaan oli laiska ja kelvoton, pöyhkeä ja koreileva, juopotteluun ja pelaamiseen taipuvainen.
”Vastakkainasettelu korostui asenteissa. Vanhoja saatettiin parjata ukoiksi, jotka jarruttavat kehitystä, kun taas nouseva nuorison katsottiin tajuavan ajan vaatimukset.”
Aikansa internet
Puoliherrojen seurassa Konsta Kajander on viettänyt aikaa jo pari vuotta. Hän on tutustunut heihin etenkin sanomalehtien maaseutukirjeissä, joita eri pitäjien luku- ja kirjoitustaitoiset asukkaat lähettivät toimituksiin. ”He kertoivat kotiseutunsa asioista ja mielipiteistään, usein hyvin kriittisesti”, Kajander selittää.
Siihen saakka äänensä oli saanut kuuluviin lähinnä ruotsinkielinen yläluokka.
”Kun Venäjän asettama kielisensuuri purkautui 1860-luvulla, suomenkielisiä lehtiä syntyi nopeasti. Toimitukset kannustivat maaseudun asukkaita kirjoittamaan, sanottiin, että olisi mukava kuulla, mitä kuuluu. Näin avautui ensimmäistä kertaa maaseudun väestölle mahdollisuus osallistua julkiseen keskusteluun ylempien säätyjen rinnalla. Esimerkiksi jyväskyläläisessä Kansan lehdessä puolet aineistosta oli maaseudulta lähetettyjä kirjeitä.”
Samoihin aikoihin maaseudulle perustettiin ensimmäiset kirjastot, ja lennätinlinjat toivat ulkomaan uutisia nopeasti.
”Murros lienee ollut aikalaisille niin suuri, että sitä voisi melkein verrata internetin tuloon. Maaseutukirjeet voidaan tavallaan katsoa oman aikansa sosiaaliseksi mediaksi, koska ne tarjosivat mahdollisuuden keskustella. Tosin vastineen saaminen omaan kirjoitukseen kesti vähintään viikon.”
Mahdollista oli nykyajan tapaan myös arvostella muita nimettömästi. Kirjeen kirjoittajasta kerrottiin vain nimikirjaimet tai nimimerkki. ”Se johtui osin siitä, että toimituskunta pelkäsi oikeusjuttuja herjauksista tai kunnianloukkauksista. Toimitus halusi myös antaa keskustelumahdollisuuden ilman pelkoa paikkakuntalaisten suuttumuksesta. Tosin vastineiden perusteella näyttää, että kirjoittaja usein tunnistettiin.”
Kansan sivistäminen
Maaseutukirjeiden lähettäjät olivat usein opettajia, nuoria ylioppilaita, lukkareita tai luku- ja kirjoitustaitoisia talollisia. Myös palkollisia ja tilatonta väestöä kirjoittajista löytyi. Naiset olivat vähemmistönä. He pohtivat muun muassa vanhapiika-nimityksen oikeudenmukaisuutta ja avioliittoa: naisen ei pitäisi avioitua vain naimisiin menemisen tarpeesta, vaan miehenkin tulisi olla kelvollinen.
Kirjeenvaihtajille maksettiin pieni palkkio, mutta rahaa tärkeämpää oli tekstin saaminen julki. Oman paikkakunnan nimi oli myös tuotava muiden tietoon.
”Toisaalta kirjeisiin piiloutui poliittisia tavoitteita, sillä yleensä maaseutukirjeenvaihtajat olivat fennomania-aatteen kannattajia”, Kajander huomauttaa.
Valtakuntaa hallittiin venäjäksi ja yläluokat puhuivat ruotsia, mutta fennomaanit korostivat suomen kielen asemaa ja kansan kouluttamista. ”He ajattelivat, että maaseutukirjeet olisivat sivistyskeino. Yhdelle kylälle ei välttämättä tullut monta sanomalehteä, mutta niitä luettiin ääneen tai pappi saattoi lukea niitä jumalanpalveluksen yhteydessä.”
Kirjeillä oli oma, vakiintunut kaavansa. Niissä puitiin niin säät kuin satonäkymät, uudet maatalouskoneet ja hygieniataso, murhat, haureus ja juopottelu.
Siwistyksen suureksi haitaksi metsäkulmilla ja takamailla luulen tuo häpeällisen salawiinan polton, josta seuraa riettaus ja pahanilkinen elämä, ja josta samasta häijystä wiasta useast maamme kunnat owat pahassa maineessa, K. Vuori kirjoitti Hämäläinen-lehteen.
”Omaa pitäjää kirjeissä pidettiin tietenkin ylivetona naapuripitäjään verrattuna. Kirjoittajat tiesivät myös, ettei kaikesta voi kertoa, varsinkaan vallanpitäjiä ei saa arvostella. Sensuuriasetus oli säädetty vuonna 1850 estämään vallankumouksellisten aatteiden leviäminen lehtiin.”
Puoliherrat nyt
Lähes jokainen maaseutukirjeenvaihtaja otti kantaa kotiseutunsa sivistystasoon, etenkin koulujen perustamiseen. Koulun tarpeellisuutta ei juuri kielletä, mutta sanotaan: on niitä ilman ennenkin tultu toimeen. Kansa siis tahtoo wastedeskin entisessä pimeydessä pysyä eikä muista että kaikki tässä maailmassa on edistymään päin, eräs koulujen kannattaja suomii vastustajia Tapio-lehdessä.
Täällä pidettiin pitäjän kokousta, että saataisiin lasten-koulu eli niin kutsuttu kansan-koulu toimeen seurakunnissamme; mutta kun ukot itsepintaisuutessaan asiata wastaan oliwat, jäi koko tuuma toistaiseksi eli aiwan sillensä, lukkari Gutzén kuvaa turhautuneena Oulun Wiikko-Sanomissa.
Koulujen vastustajat pelkäsivät rahanmenoa ja seurauksia. Wastustelia-jäsen kielsi pitäjän makson ja sanoi kansakoulun olevan liikanaista ja matkaansaattavan herruutta ja laiskuutta, raportoi nimimerkki Maamies Hämäläinen-lehdessä.
Yllättävästi myös koulutuksen kannattajat saattoivat väheksyä puoliherroja. ”He selittivät, että ilmiö johtuu koululaitoksen kehittymättömyydestä ja että puoliherruus häviää, kun yhä useampi kouluttautuu. Sitten ei kenelläkään ole enää tarvetta leveillä omalla opilla”, Kajander sanoo.
Sanakirjoista ja kielenkäytöstä puoliherrat hävisivätkin, mutta ilmiö elää: koulutusta ja sivistystä saatetaan väheksyä puhumalla esimerkiksi kaiken maailman dosenteista, akateemisessa kuplassa elävistä ja nollatutkimusten tekijöistä.
”Ruumiillista ja käytännöllistä työtä arvostetaan Suomessa edelleen korkealle”, Konsta Kajander arvelee.
TUIJA MANNERI, teksti
MATTI SALMI, kuva
