Risto Pulkkinen: Suomalainen kansanusko. Samaaneista saunatonttuihin. Gaudeamus 2014.
Kalevala ja opas sen lukemiseen. SKS 2015.
Elias Lönnrot: Vaeltaja. Muistelmia jalkamatkalta Hämeestä, Savosta ja Karjalasta 1828. SKS 2002.
Tupa ryskyi, parret paukkui. Suomen kansan rivot runot. WSOY 2015.
Eräässä Irwin Goodmanin loppukauden lauluista Veksi Salmi riimittelee elämän viimeisestä virrasta: Sitä itse ei joudu ees soutamaan, / vastarannalta tullaan noutamaan. Viisaana miehenä Salmi viittaa ikiaikaiseen perinteeseen. Kreikkalaisilla oli Styks-virta, lautturina Kharon, suomalaisilla Tuonelan virta, jonka logistiikkaa hoiti Tuonen Tytti.
Koska kuolema on ihmisen viimeinen isompi työ, kuten Matti Pulkkinen esikoisromaanissaan pisti jonkun sanomaan, keskittyy suuri osa muinaisuskosta vainajiin ja heidän loppusijoitukseensa.
Noidat, samaanit, kykenivät tuonpuoleisen kanssa kommunikoimaan; tätä Risto Pulkkinen kuvaa perusteellisesti ja kiehtovasti. Väinämöinen yritti ylittää virran elävänä, Eino Leino kirjoitti samasta teemasta runoja, ja nykyään jotkut kuulemma antavat pakastaa ruumiinsa odottamaan tieteen kehitystä ja ylösnousemusta.
Väinämöinen teki venettä eli runoa, mutta muutama sana puuttui, ja niitä Väinö lähti Tuonelasta noutamaan. Huonosti oli käydä. Vasta kun Väinö oli muuntautunut käärmeeksi, kykeni hän uimaan elävien maailmaan (Kalevala, 16. laulu).
Mitä Kalevalaan tulee, Liisa Kasken toimittama laitos avautuu hitaimmillekin. Runot esitellään nykysuomeksi, ja mukana on hakemisto paikannimiin ja henkilönimiin, loitsuihin ja rituaalirunoihin. Eepos on kirjassa Elias Lönnrotin vuoden 1849 laajennettuna laitoksena; ja mitä tulee Lönnrotiin, häneen ja ajan henkeen saa tuntuman Vaeltaja-kirjasta. Lönnrot kuvaa ensimmäistä keruumatkaansa 1828.
Lönnrotin äidinkieli oli suomi, hän oli köyhistä oloista, ja kirjasta saa myös aavistuksen herraksi nousevan kirjoittajan suhteesta juuriinsa.
Pyyntikulttuurin aikaan, kolmisen tuhatta vuotta sitten, kuolleet olivat vaarallisia. Siksi heidät sijoitettiin veden taakse, pohjoiseen. Maailman järjestyksessä pohjoinen oli alhaalla. Siperian joet laskevat pohjoiseen, ja siellä ovat juuret suomalaiselle kansanuskolle, jota ennen taikauskoksi kutsuttiin.
Pulkkinen korostaa, että tieto ja usko eivät olleet eriytyneet: Tuonen virta oli totta. En tiedä, ovatko nuo kaksi vieläkään aivan eri asioita, mutta aika ylivoimaista muinaissuomalaisia on tajuta. Tämä ei ole Pulkkisen vika. Hän kirjoittaa hyvin ja tarjoamatta liikaa nykytieteen selityksiä.
Pyyntikulttuurinkin aikana kuolleet haudattiin, mutta liikkuva elämä ei sitonut ihmistä hautoihin. Kuolleet siirtyivät vainajalaan, missä elämä jatkui entisellään, vain hiukan ikävämpänä.
Vasta kun ihmiset päättivät luopua vapaudesta ja asettuivat viljelemään, vainajat rauhoittuivat. Keksittiin hautausmaat, ja kuolemanpelkoa lievitti vainajien palvonta. Nämä suojelivat sukua ja elinkeinoa.
Ihmisten mukautuvuus on ihmeellistä. Sana hiisi viittasi aikanaan, yhden tulkinnan mukaan, pyhään lehtoon, ja juuri niille paikoille myöhemmin kalmistoja perustettiin. Niitä suosi myös kirkko omassa asemakaavoituksessaan.
Maanviljely oli ensimmäinen suuri rakennemurros, ja sen myötä mutta viiveellä muuttuivat näkemykset. Toinen murros oli kristinusko, joka toi selkeän erottelun hyvään ja pahaan. Ei kristillisyys silti pitkään aikaan syrjäyttänyt edes kaikkia pyyntikulttuurin uskomuksia.
Viljelyn maailmassa maa siirtyi sukupolvelta toiselle, ja siksikin kuolleet olivat läsnä. Tämän melkein ymmärtää kuten senkin, että Salmi kiinnitti tekstinsä vanhaan uralilaiseen kuvastoon.
Irwin oli paitsi supisuomalainen myös pyyntikulttuurin moderni versio, sälli ja kulkuri, ainakin lauluissaan. Eikö tämä talonpoikien ja lentojätkien jännite elä vanhoissa elokuvissakin?
Yritän olla vakavissani. Vielä 1980-luvulla jotkut tutkijat, kuten Henry Broms, korostivat suomalaisuuden syvärakenteiden olevan idästä: esimerkiksi ajan, rytmin, kokeminen erottaa meidät lännestä. Tämän tajuaa, kun jenkkien toimintaleffojen lomassa katsoo pari Aki Kaurismäen tuotosta.
Nyttemmin poliittiset suhdanteet saavat korostamaan eurooppalaisuuttamme. Sai kansanuskokin vaikutteita joka suunnasta, samoin kieli, mutta silti juuri suomen kieli erottaa meidät peruuttamattomasti indoeurooppalaisesta maailmasta.
Pulkkisen mukaan Suomenniemellä on puhuttu jotakin esisuomalaista kielimuotoa viimeistään kampakeraamisella kaudella. Viitisen tuhatta vuotta on siis kestänyt päästä Twitter-viestien ytimekkyyteen.
Suomalaisuus on oma käsitteensä: aikanaan ihmiset kaiketi mielsivät itsensä heimoihin, karjalaisiin ja hämäläisiin. Koska aihe on nykyisin herkkä, korostan, että lapsen ensimmäisenä oppimansa kieli on hänen maailmankuvansa perusta ja kantaa mukanaan ikivanhaa historiaa. Muitakin kieliä on hyvä osata eikä Suomen kansalaisen välttämättä tarvitse osata suomen kieltä.
Kansalaisuus on poliittinen termi. Idea suomalaisuudesta alkoi kehittyä 1700-luvun lopulla, ajatus Suomen valtiosta sata vuotta myöhemmin, ja nimenomaan valtion satavuotisjuhlia tänä vuonna vietetään.
Pulkkisen keskeisiä sanoja ovat ehkä ja luultavasti. Alkuperäistä aineistoa ei juuri ole, kalliopiirroksia ja kansanrunoja lukuun ottamatta, ja usein Pulkkinen hakee tukea juuri itäisten sukukansojen menneisyydestä.
Oma kysymyksensä on, mitä ymmärtäminen kansanuskon kohdalla tarkoittaa. Pulkkinen selostaa pitkään karhun asemaa, ja tämä on yhä jotenkin tajuttavissa, mutta kun Aunuksessa lapsi sai syntymäoljillaan kaulaansa pussin, jossa oli harakan vasen silmä, muuri nousee eteen.
Miksi juuri harakan? Miksi nimenomaan vasen? Ja miten ne suojelivat lasta, kuten uskottiin?
Aikalaisille tässä ei ollut mitään kummastelemista, mutta vaikka Pulkkinen kirjoittaisi enkelten kielellä, näiden tekojen mieltä ei aidosti ymmärrä. Yhtä vieraita ovat keinot, joilla kuolleita estettiin kummittelemasta. Syntymä ja kuolema tosin olivat maailmankuvan ytimessä, joten sikäli kaikki ei ehkä ole muuttunut.
Oma lukunsa on magia, nimenomaan musta magia. ”Tuskin missään muussa yhteydessä kansa on osoittanut niin ehtymätöntä luovuutta kuin silloin, kun naapuria piti vahingoittaa”, Pulkkinen kiteyttää ja vyöryttää ja tulkitsee esimerkkejä.
Ne voi järjellä tajuta, mutta silti mennyt pysyy vieraana, vaikka sen muistoja yhä löytyy kielestä ja jopa tapakulttuurista. Viime vuonna Pulkkinen julkaisi Stina Lindforsin kanssa Suomalaisen kansanuskon sanakirjan. Siitä omaa perinnettämme ihmettelevät saavat pikatietoa.
Lönnrot kirjoitti Kalevalan, yhtenäisen eepoksen, lähteinä lukuisia runonlaulajia. Laulettavaksi tekstit oli tehtykin. Ei Lönnrot silti ensimmäinen ollut; jo Henrik Gabriel Porthan (s. 1739) teki ison työn.
Porthanin suhde perinteeseen oli kiehtova. Hän halusi sitä tallentaa, koska kansalla piti olla historia. Toisaalta tunnetuin kansanrunouden laji hänestä ”olivat taikauskoiset runot, joissa typerät ja vanhojen akkojen lorujen sokaisemat ihmiset uskoivat itse ja uskottelivat toisille piilevän ihmeellistä voimaa.”
Sitaatti löytyy Marjut Paulaharjun kirjasta Länsi-Suomen kansanrunous. Uskomusten, runojen ja tarinoiden jäljillä (SKS 2014). Sitä voi suositella kaikille länsisuomalaisille, jotka tuntevat itsensä syrjäytetyiksi, koska kansallisromantikot päättivät löytää suomalaisuuden Karjalasta.
Länsi kehittyi nopeammin: vanha runous unohtui. Oma perinteensä lännessä silti oli. Sananlaskuissa kiteytyi kansanviisaus, ja kumma kyllä niitä kirjattiin eniten Satakunnassa.
Porthan oli järkiuskon kasvatti. Järjen lisäksi kansanuskoa vastustettiin uudella uskolla. Alusta lähtien kirkko kävi sotaa kansanuskoa vastaan. Mikael Agricola teki pakanajumalista jopa luettelon. Kai hän halusi tuntea vihollisensa.
Sittemmin kirkon asenne laimeni, ja uutterimmat perinteen tallentajat saattoivat löytyä pappiloista ja osakunnista.
On yllättävää ja käsittämätöntä, että Risto Pulkkisen kirja on alan ensimmäinen perusteos. Tutkimusta ja ristiriitaisia näkemyksiä on riittänyt. Kokoavaa yleisesitystä ei ole ollut.
Kalevalaa on luettu kansallisen identiteetin perusteoksena, mutta jotenkin se on aina kuulunut 1800-lukuun. Varhaisin suomalaisuus on pyyhitty yhteisestä muistista, ja suomalaisuudella tarkoitan nyt kielen viisituhatvuotista piiriä.
En tiedä nykymenosta, mutta kun olin toisella kymmenellä, tiesin enemmän antiikin Kreikan ja Rooman jumalista kuin suomalaisten muinaisuskosta. Thermopylain taistelu (480 eaa.) oli tutumpi kuin talvisota.
Ukko? Ylijumala? Kai se oli mainittu, mutta Zeuksen ja Heran avioliitto oli tärkeämpi. Kalevalaa pätkittäin luettiin, ja sen takova rytmi ja toisteisuus tökkivät vähän niin kuin rap-musiikki tökkii.
Tämä ei ollut uutta: jo 1700-luvun monet turkulaiset perinnetutkijat pitivät Kalevalaa hiukan ikävystyttävänä. He olivat yhtä väärässä kuin minä nuorena. Totta sen sijaan on Lönnrotin julkaisemien kansanrunojen epäeroottisuus. Jos ne runot, jotka nyt on julkaistu kirjassa Tupa ryskyi, parret paukkui, olisivat olleet osa kansalliseeposta – niin, mitä sitten? En osaa jatkaa ajatusta, mutta ainakin v-sanaa kansanrunoilijat käyttivät vivahteikkaammin kuin sitä hokevat nykynuoret. Ehkä perinteestä voisi oppia?
Aikanaan kummituksista ja tontuista oli empiirisiä havaintoja. Vuonna 1890 syntynyt hämeenkyröläinen opettaja kertoi, miten hän poikana näki tontun. Pieni, lystikäs ukkeli punainen lakki päässä juoksi navetan seinustaa. Tonttu katosi, kun poika lähti perään.
Tonttuja oli kaikkialla, kotona, riihessä ja saunassa, joka jo edustikin melkein tuonpuoleista. Löyly-sana liittyy sieluun, minkä jokainen voi yhä ymmärtää.
Agricola rinnasti tontun piruun: Eikö se Cansa wimmattu ole / ioca neite wsko ia rucole. / Sihen Piru ia Syndi weti heite / Ette he cumarsit ia uscoit neite.
Havainnot tontuista alkoivat loppua tällä vuosisadalla. Pulkkinen arvelee, että syynä olivat puimurit, lypsykoneet, sähkövalo. Hän saattaa olla oikeassa.
Ei ole äärtä ei rajaa sillä, miten tekniikka latistaa ihmiselämää.
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
