Anneli Vainio: Eksyvä löytää. Matkustamisen ja matkallaolon tärkeydestä. Kirjapaja 2014.
Päivi ja Santeri Kannisto: Vapaana elämisen taito. Atena 2014.
Laula minulle miehestä, muusa, / Maita ja mantuja vaeltaneesta, pyysi Homeros noin 2 700 vuotta sitten, ja 1930 Hiski Salomaa lauloi:
Mutta kun punapuun kantoon torppansa laettaa / Niin sillon se ilon päevä koettaa / Vaekka mualiaman myrskyt meitä tuuvittaa / Niin vapaus se varmasti voettaa.
Lännen lokari kiersi maailmaa ja loi syviä ihmissuhteita vaikka toisten emäntiin, mutta vapaus koitti omassa torpassa.
Maailman ensimmäinen matkakirja oli Homeroksen Odysseus, ja jo siinä tämä teema on selvä: Odysseus oli matkalla kotiin, Ithakaan.
Kun Anneli Vainio kirjoittaa, että kotiinpaluu on matkan tärkein vaihe, hän on sikälikin oikeassa, että tarinat on kerrottu kotona. Tien päälle jääneille on jäänyt nimettömyyden vapaus.
Vainio kirjoittaa omakohtaista matkustamisen kulttuurihistoriaa, ja hänen ammattinsa on kansainvälinen: lääkäriä tarvitaan Kambodzhassakin, missä Vainio on kokenut tärkeimpiä hetkiään.
Näin matkustamisesta nykyisin kirjoitetaan. Pelkkä matka ei riitä; Antti Tuurikin kirjoittaa Istanbulin matkansa alle vanhenemisen tuntoja.
Matkakirjallisuus koki uuden kukoistuksensa 1970-luvulla, kun Paul Theroux ja Bruce Chatwin olivat tien päällä. He toivat lajiin kaunokirjallisuuden keinot. Sittemmin on ollut vaisumpaa.
Korvikkeeksi Savukeidas-kustantamo julkaisee vanhoja matkakirjoja: juuri ilmestyivät Robert Byronin klassikko Oxiana (1937), matkakirja Afganistanista ja Persiasta sekä Gustave Flaubertin Matkakirjeitä ystävälle, jossa liikutaan 1800-luvun Lähi-idässä. Sakari Pälsiäkin voisi julkaista.
Nämä kiehtovat, koska 1930-luvun Persiaan ei enää pääse. Ei pääse edes Neuvostoliittoon.
Vainio nivoo omia kokemuksiaan menneiden vaeltajien kirjoituksiin, ja vaikka hän usein jutustelee tavanomaisuuksia, hän onnistuu tekemään sen kypsällä tyylillä.
Reissaaminen ei ole yhtä juhlaa. Kirjoittajat silti harvoin kertovat eksyneisyyden kokemuksista. Vainio käyttää tähän pari sivua: vieraissa oloissa takkuavat arkiset asiat, jotka paikallisille ovat itsestään selviä.
Totutusta irtaantumiseen perustuu ajatus, että matkalla olo on matka itseen. Nyttemmin matkasta ja tiestä on tullut kuluneita vertauksia, joista on helppo keriä joutavaa syvämietteisyyttä.
Sitä on näissäkin kirjoissa, mutta makua voi taittaa muistamalla, miten Aaro Hellaakoski hilpeästi pisti tyhjän viisauden puihinsa: Tietä käyden tien on vanki, vapaa vain on umpihanki.
Elämästä ei selviä hengissä, ja tästä Päivi ja Santeri Kannisto ovat vetäneet äärimmäisen johtopäätöksen: he ovat hylänneet uran ja elävät kiertolaisina kuin viimeistä päivää.
Kannistot harrastavat kuoleman meditointia, mikä tarkoittaa keskittymistä siihen, miten eläisi, jos tietäisi huomenna kuolevansa. Omasta puolestani totean, että kaiketi yrittäisin kirjoittaa tämän jutun loppuun.
Kannistot eivät ole tehneet matkakirjaa: he julistavat äärimmäistä yksilönvapautta käännynnäisen palavasti ja tarjoavat konsulttiapua vapautumiseen, usein mielenkiintoisesti.
Pääkohde on kansalaisuus. Kannistoja kiukuttaa, että ihmislapselta ei kysytä, mihin valtioon hän haluaa kuulua jos mihinkään.
Tämä on taivahan tosi. Lapselta ei kysytä edes, haluaako hän syntyä. Pyytämättään ihminen syntyy johonkin paikkaan, kohtaan, ja ennen sitä kutsuttiin kohtaloksi.
Kohtalo tarkoittaa ihmisen rajoja. Sopii miettiä, muuttaako vapaan liikkuvuuden periaate jotakin.
Sopii myös miettiä, pitääkö olla lokari ollakseen vapaa. Juha Hurme matkusti kerran Kiinaan ja päätteli, että ulkomailla ei ole mitään merkittävää.
Paikan ja kotiinpaluun merkitys on tietysti muuttunut. Kannistojen matka on jatkuva, vähän kuin vallankumous, ja heidän vaiheistaan voi lukea netistä.
Anneli Vainio on kotiutunut Ranskaan, Sevennien vuorille, ja ohessa voikin lukea Robert Louis Stevensonin matkakirjan Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla (1879).
Yksilön ongelma on toiset ihmiset. Toisista syntyy yhteisö, ja vaikka Kannistot ottavat avuksi yhteiskuntatieteilijöitä, tämä murtuma yksityisen ja yleisen välillä ei ratkea.
Aivan selväksi ei käy, uhkaako yksilön vapautta suuryhtiöiden harvainvalta vai enemmistön hirmuvalta, mutta eipä tuo taida olla ihan selvää kenellekään.
Hyvinvointivaltio Kannistoja uhkaa holhoamalla. On niitäkin joiden mielestä sen suojissa toteutui edes jonkinlainen vapaus.
Hiukan Kannistot muistuttavat hippejä, mutta heitä ei kiinnosta kommuunit eikä yksityisomistuksen hylkääminen. Kaikista muista siteistä luopuminen luontuu hyvin nykykapitalismiin.
Kohtaamistaan ihmisistä Kannistot kertovat mukavasti, ja he hakeutuvat erimielisten seuraan, eivät seurakuntaan. Amerikkalainen sosialidemokraatti ja serbialainen nationalisti ovat kiinnostavia.
Unelma on paperiton, passiton ja valtioton maailma. Kannistot vaikuttavat mukavilta ihmisiltä; pitää toivoa, että he eivät joudu näkemään unelmiensa toteutuvan.
Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
