Antti Eskola: Vanhanakin voi ajatella. Mielikuvista ja niiden voimasta. Vastapaino 2019.
Jörn Donner: Pikku Mammutti. Puoliautenttisia päiväkirjamerkintöjä heinäkuusta 2013 helmikuuhun 2015. (Suom. Kari Koski) Otava 2015.
Minna Lindgren: Vihainen leski. Teos 2018.
Antti Eskola (1934–2018) täytti 18 vuotta pari viikkoa Helsingin olympialaisten jälkeen, elokuussa 1952. Kesäkuussa päivälleen Eskolan ikäinen Armi Kuusela oli voittanut Miss Universum -kisan, syyskuussa lähti viimeinen sotakorvausjuna Neuvostoliittoon. Nämä asiat on tapana mainita yhdessä, todisteena valoisamman ajan avautumisesta, sekä lisätä että olympialaisten aikaan Eric von Frenckell korkkasi Suomen ensimmäisen Coca-Cola-pullon.
Kukin ikäpolvi saa avainkokemuksensa suurin piirtein 18-vuotiaana. Näin sukupolvitutkijat väittävät. Jos he ovat oikeassa, Eskola sai hyvän osan. Viitisentoista vuotta vanhemmilla oli hetkensä rintamalla, saman verran nuoremmat olivat herkässä iässä 60-luvun lopulla. Tuolloin avainkokemus saattoi olla maaseudun romahdus tai ns. seksuaalinen vallankumous. Jotkut elivät kummankin mullistuksen.
Viimeisessä kirjassaan Eskola muistelee, että Elvis Presleyn kuolema 1977 uutisoitiin Hesarissa yhdellä palstalla. Tästä jo ymmärtää, miten raju on ollut ajan riento. Elviksen kuollessa Eskola kävi viidettä kymmentään: paitsi sodalta hän oli säästynyt nuorisokulttuurilta ja rockilta. Vuoden 52 myydyimpiä levyjä oli Metrotyttöjen ja Kipparikvartetin Pieni ankanpoikanen. Sodasta toipuva maa oli valinnut tyylilajiksi lapsekkuuden.
Vuosi sitten Eskola tiesi kirjoittavansa viimeistä kirjaansa. Kirjan ollessa valmistumassa hän tiesi kohta kuolevansa. Tekstin yleissävy on tyyni. Viimeinen väliotsikko on: Kiitos seurasta ja hyvää yötä.
Nuoruuden valoisuus tuntuu kantaneen, mutta Eskolan polvi on ollut myös sikäli onnekas, että vanhoja ei ole ollut ruuhkaksi asti, saati että olisi pitänyt surra eläkerahastojen kestävyyttä. Ehkä tuon sukupolven suhde elämään ja kuolemaan on ollut myös omalajistaan.
Eskola syntyi pikkutilalle Urjalaan, mikä oli myös Väinö Linnan kotiseutua. Kirjassaan Mikä henki meitä kantaa (2009) Eskola kertoo, että sen jälkeen kun Täällä Pohjantähden alla ilmestyi, hänen on ollut lähes mahdoton nähdä lapsuudenkotiaan muulla tavoin kuin osana Linnan torpparikertomusta.
Päivä on tehnyt kierroksensa, Eskola siteeraa jälleen Linnaa. Repliikki on Pohjantähden lopusta. Sen sanoo Janne Kivivuori, kaikkea sentimentaalisuutta karttava romaanihenkilö, joka vanhana on päätynyt alakuloiseen autiuteen. Eskola on lähempänä Koskelan Elinaa.
Mistä huomaa olevansa vanha? Siitäkö, että ei vain pue paitaa päälleen vaan työ hajoaa erillisiksi teoiksi: hihojen pujottelu, napittaminen, liepeiden tunkeminen vyön alle?
Näin Eskola itse havainnoi vanhenemista. Ennen oli päivään käynnistyminen sujuvaa toimintaa, nyt se on tekoja joiden väliin jää tyhjää: Kun tarkoitukseni on nousta sängystä ja mennä vessaan, nousenkin ensin vain sängyn laidalle ja jään siihen määrättömäksi ajaksi istumaan tyhjin silmin eteeni tuijotellen.
Sosiaalipsykologian emeritusprofessorilla on silmää omille toimilleen. Tulin kirjoittaneeksi hänen Vanhuus-kirjastaan (2016), että Eskola näyttää aikovan vanheta ja kuollakin tieteellisesti. Olin kohtuuton.
Eskola luottaa, ja kehottaa luottamaan, ennemmin omaan kokemukseen kuin asiantuntijoihin. Näin syntyy syvällinen erittely aamupuuron merkityksestä. Eskolan oma kokemus on ristiriidassa ravintotieteilijöitten kanssa: hänen työpäivänsä raskas puuro pilaa, ja työtä pientilan poika tekee loppuunsa saakka. Eskola kuoli syyskuussa. Kirja tuli painosta tänä vuonna.
On jälkikäteistä viisautta korostaa vuoden 52 merkitystä. Se myös sopii paremmin sukupolveen, suureen joukkoon, kuin yksilöön. Eskola kuitenkin muistaa tuon vuoden omakohtaisestikin tärkeänä.
Kirjan alaotsikko mielikuvien voimasta konkretisoituu lapsuusmuistoissa. Muistikuvat 30-luvusta, tuosta täysin kadonneesta maailmasta, ovat ehyitä ja valoisia, vaikka – mitä valoon tulee – kotona Urjalan syrjäkylällä ei ollut edes sähköä. Radion isä hankki, kun sota syttyi. Se toimi paristoilla.
Varhaisista muistoistaan Eskola kerii auki Suomi-kuvaansa, ja vuosi 52 korostuu: olympialaisten aikaan hän todella tajusi Suomen olevan kansakunta kansakuntien joukossa. Eskola käyttää sanaa isänmaallisuus, ja sosiologina hän myöhemmin tutki isänmaallisuus-käsitteen laventumista. Sillä hän sai aikaan pienen riidan ja ehkä muutakin: hän vaikutti nuoreen Jaakko Valtaseen, josta tuli uudistuksia tekevä komentaja puolustusvoimiin.
Merkitseekö vanhuus kelkasta putoamista? Maailman muuttumista oudoksi? Hetkin Eskola tuntee elävänsä humanoidien keskellä. Ulkoavaruudesta tulleet olennot suhahtelevat ohi äänettömillä fillareilla, kummallinen litteä laite korvalla. Toiset kävelevät kaduilla kuin suunnistajat metsässä, samaista laitetta kämmenellä tuijottaen. Sähköttömään maailmaan syntynyt huomaa elävänsä digitalisoituvassa Suomessa.
Kun Eskola tuli professoriksi Tampereelle 1966, yliopisto oli siirtymässä tietokoneaikaan, ja Eskolakin taatusti tunsi sen pienen yksiön kokoisen tietokoneen sekä reikäkortit, joille tieto tallennettiin. Silti hän vanhana samastuu niihin puoleen miljoonaan suomalaiseen jotka eivät tietotekniikkaa käytä.
Hän itse on teknologisella rajalla. Päivän paperiset lehdet vievät pari tuntia, radiosta hän kuuntelee aamuhartaudet, tietokoneella kirjoittaa kirjansa ja virkistäytyy pornolla. Torjunnan herättää kännykän omituinen asema arjessa. Hyvä tutkimusaihe siinä jollekulle Eskolan oppilaalle olisikin.
Sunnuntai 18. toukokuuta. Lasken verkkoja yksin.
Jörn Donnerin (s. 1933) päiväkirjamerkintä vuodelta 2014 on monimielinen. Yksinäisyys korostuu, ja niin korostuvat kyvytkin. Ei verkkojen lasku yksin ihan helppoa ole, 81-vuotiaana. Tyhjyyden tuntu on läsnä: muuta mainittavaa tuona päivänä ei tapahtunut.
Donnerin niukat merkinnät viimeiseltä eduskuntakaudelta tuntuvat ensin joutavilta, sitten oudon tenhoavilta. Kaksi syöpää on takana, kolmatta jännitetään. Eskolan vanhuus oli viimeisen kirjan perusteella seesteistä, Donner on levoton, tyytymätön, alakuloinen.
Toisaalta: eikö hän sellainen ole ollut aina? Tuntuu kuin hän käväisisi politiikassakin vain todistaakseen itselleen, että ei viihdy maailmassa joka jauhaa hitaasti, ei piittaa riviedustajasta ja on täynnä tyhjänpäiväisiä ihmisiä. Tätä kaikkea vanheneminen ehkä korostaa. Yhä harvemmin Donner jaksaa kokouksissa avata suutaan, yhä aikaisemmin hän lähtee iltajuhlista kotiin.
Ikä näyttää syventävän paitsi yksinäisyyttä myös sen tarvetta. Toisaalta Donner kaipaa henkistä kontaktia mutta ilmeisesti tajuaa sen mahdottomaksi. Edustustilaisuuksia riittää, lounaita kuuluisien ystävien kanssa, kokouksia ulkoasiainvaliokunnassa. Silti Donner vaikuttaa eristyneemmältä kuin Antti Eskola, joka istuu yksin kotona keskustelemassa päivän Hesarin kanssa.
Molemmat kirjaavat löysähköjä näkemyksiä maailmanmenosta, mutta kannanotot tuntuvat jo roolisuorituksilta. Donner suunnittelee kirjaa Ruotsista ja häneltä valmistuu, päiväkirjan ohessa ja syöpädiagnoosia odotellessa, elokuva Armi Ratiasta (Armi elää, 2015).
Eskola kuoli äkillisesti, aggressiiviseen syöpään. Donner on toipunut syövästä kerta toisensa jälkeen. Kuoleman ajatus on läsnä, mutta ammattikirjoittaja osaa muotoilla. Kun syöpälääkäri kertoo säteilyttämisen riskeistä, Donner kirjaa: Minua ei kiinnosta ollenkaan kuolla, olisin lähinnä taipuvainen elämään edelleen.
Tuon merkinnän jälkeen Donner on sekä ohjannut että tuottanut elokuvan ja tehnyt pari kirjaa yksin, pari muiden kanssa. Helmikuussa, Runebergin päivänä, hän täytti 86 vuotta.
Meitä yksinäisiä, vailla identiteettiä vaeltavia, eksyksissä olevia seitsemänkymppisiä eronneita ja leskiä oli kaupunki täynnä, totta, mutta se ei jumalauta tarkoittanut, että me viihtyisimme keskenämme ja takaisimme toistemme onnen.
Minna Lindgrenin romaanin kertojalla, Ulla-Riitalla, on takana pitkä ja surkea avioliitto sekä 12 vuotta dementoituneen miehensä omaishoitajana. Nyt hän on vapautunut vihaamaan menneisyytensä jokaista hetkeä.
Vapauttiko 60-luku sekä seksuaalisuuden että vihan? Entä menikö lopulta vähän överiksi? Tätä Antti Eskola pohtii omassa kirjassaan, ja kunnon tiedemiehen tavoin hän osaa vastata omaan kysymykseensä sekä kyllä että ei.
Jotakin varmasti vapautui, ja kuusikymmenlukulaiset ovat olleet onnekas sukupolvi: nuorena he saivat e-pillerit, keski-iässä talouskasvun, vanhoina potenssilääkkeet. Yhtä sukupolvea on totisesti siunattu.
Mutta mitä tehdä, jos vapautumisen aika meni niukasti ohi? Mitä tehdä, jos 74-vuotiaana tuoreena leskenä tajuaa eläneensä umpijoutavan elämän ja näkee, että samanlaisia eksyneitä on kaupunki täynnä? Lindgrenin (s. 1963) romaanin henkilöt ovat syntyneet 40-luvun alkupuoliskolla. Nyt on aika ottaa takaisin, mikä 18-vuotiaana jäi kokematta.
Tämä tarkoittaa tanssiravintoloita, viiniä ja viagraa sekä sellaista estottomuutta jota joskus kutsuttiin huonoksi käytökseksi. Kyse on siis huumorista, joten Lindgreniä on verrattu Arto Paasilinnaan. Monin paikoin teksti naurattaakin.
Lindgren kertoo vauhdikkaan tarinan ihmisistä, jotka ovat vapaita mutta eivät tiedä, mihin aikaansa ja elämäänsä käyttää. Valokuvien järjestelyyn? Tanssiravintola Ikivihreään?
Lindgren ei tyydy muodikkaasti markkinoimaan aktiivista seniori-ikää, ei häivytä sairauksien ja kuoleman likeisyyttä. Silti ns. sosiaalinen ikä korostuu, kun keski-ikäiset, typerät lapset yrittävät tervettä ja teräväpäistä äitiään viinin ääreltä vanhainkodin pilttuuseen.
Ikä ja sukupuoli ovat nykyihmisen keskeisiä tapoja jäsentää maailmaa; Lindgren on siis löytänyt toimivan kirjallisen roolin. Ikää ja sukupuolta sekä korostetaan että mitätöidään. Ikä on pelkkä numero? Sukupuoli pelkkä rooli?
Myös Lindgren osaa vastata näihin kysymyksiin kyllä ja ei. Romaani painottuu vanhenevien naisten maailmaan, mikä onkin luonnollista: vanhat, täyspäiset miehet ovat kortilla. Loppu on onnellinen ja onnekas: täyspäinen löytyy, ja rakkaus vanhana on lopultakin vapaata.
