Noora Vallinkoski: Perno Mega City. Lähiöromaani. Atena 2018.
Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo. Like 2019.
He olivat molemmat siivoojia ja heidän miehensä olivat metallimiehiä. Toinen heistä asui Pernossa ja toinen Härkämäessä, samanlaisissa taloissa joissa oli samanlaiset tuuletusikkunat ja samanlaiset muovipäällysteiset rappukäytävän kaiteet. He pitivät Annikki Tähden iskelmistä ja heidän suosikkinäyttelijänsä oli Marlon Brando, johon he olivat ihastuneet siinä mustavalkoisessa elokuvassa, jossa Brandolla oli märkä T-paita.
Yhteiskunnallisten romaanien katoamista on valitettu. Noora Vallinkoski täyttää Perno Mega Cityllä työläislähiön kokoista aukkoa. Perno on kehityskertomus, jossa painopiste vähin erin siirtyy vielä melko tavanomaisen takkuisesta perhe-elämästä kouluun ja lähiöön. Todellinen Perno on Turussa, likellä satamaa ja telakoita, kasvupaikkana ilmeisen kohtalonomainen.
Vallinkoski kirjoittaa fiktiota, mutta kirjassa on sellainen sävy, että sitä tulee lukeneeksi todistusaineistona 80-luvulla lähiöön syntyneen elämästä. Vallinkoskella on taito luoda tietty todentuntu. Jotkut pernolaiset ovat kokeneet tämän niin, että ovat löytäneet itsensä romaanista ja tehneet rikosilmoituksen.
Vielä alakoulussa päähenkilö on ylpeä juuristaan: kun opettaja kysyy toiveammattia, Hanna vastaa, että levyseppähitsaaja. Isä on sellainen, ja se on hienointa.
Lapsi on luokkatietoinen, nuori merkkitietoinen. Koululainen alkaa tajuta, että köyhillä ei ole kolmea raitaa lenkkareissa eikä Dieselin farkkuja. Keskiluokkaisilla on, heille tulee Heppahullu tai Suosikki, ja heillä on käyräsarviset polkupyörät ja hajukumeja penaalissaan.
Toisenlaisessa maailmassa kasvaneelle kaikki tässä ei avaudu, mutta oletan, että hajukumit eivät ole ehkäisyvälineitä. Suosikki taas oli ylisukupolvinen, joskaan ei ihan Annikki Tähden ja Marlon Brandon nuoruusajoilta peräisin.
Tampereen Pispalasta ja Helsingin Kalliosta on romaaneja riittänyt. Perno osoittaa, että nyt syrjäytyminen on totaalisempaa kuin pelkkä köyhyys. Sille ei välttämättä edes mahda. Aina on oleva kalliita farkkuja ja halpoja farkkuja.
Myös 80-luvun lähiöperhe näyttää erilaiselta. Metallimies-isä ei enää ole patriarkka, mutta eipä ole äidistäkään vakaaksi matriarkaksi. Äiti käyttää tunkeilevaa valtaa, jyrää tyttären ja hajoaa itsekin.
Vallinkosken lehtihaastattelut kertovat samaa kuin romaani: ainut ratkaisu henkilökohtaiseen lähiö-ongelmaan on lähteä, vaikka – kuten hyvin tiedetään – tyttö voi lähteä Pernosta, mutta Perno ei lähde tytöstä.
Olivatko takavuosikymmeninä rakennetut lähiöt siis suunnaton erehdys? Tapana on korostaa, että kaikissa lähiöissä ei ole ongelmia ja että lähiöt näyttävät harmailta vain ulkopuolisen silmin. Siellä asuvilla on oma, tärkeä elämänpiirinsä.
Kännisten könyäminen on kuin Avaraa luontoa katselisi. Siinä ei tosin ole mitään uutta, hän tuhahtaa. (–) Ennen olisi ollut turha soittaa rapun tappelusta poliiseille, koska partiot olisivat olleet matkalla jo. Nyt se on turhaa muuten vaan. Ja jos joskus harvoin tuleekin auto, nuoret heittelevät sitä parvekkeilta pulloilla. Hän ei ymmärrä, miksi omistajan vartiokaarti ei puutu nujakoihin. Kun on ne kamerat ja kaikki. Joskus aikoinaan ei olisi tarvittu edes poliisia, talon miehet olisivat hoitaneet asian (–).
Marketta, Kerrostalon romaanihenkilö, on iltatupakalla parvekkeella ja tarjoaa perspektiiviä muutokseen. On ehkä väärin lukea näitä romaaneja sosiaalisena todistusaineistona, mutta myös Hanna-Riikka Kuisma tekee väärinkäytön helpoksi.
Kerrostalon lähiö on kupla; edes taksit eivät suostu ajamaan sinne. Ihmisten suhteita jäsentävät nöyryytykset ja väkivalta, enimmät sekoittavat kaaliaan myös kemiallisesti. Pernossa työ on ihmisen mitta; Kerrostalossa työ on jotakin, mihin ei liity verokirjaa. Pernossa kakarat opettelevat viinanjuonnin alkeita; Kerrostalossa lapsetkin ovat täysinoppineita.
Kerrostalon työnimenä oli Päätepysäkki Pori, mutta Kuisma on etäännyttänyt miljöön kotikaupungistaan. Lähiössä on myös outo valvontasysteemi, joka etäännyttää sitä tulevaisuuteen. Samalla se toimii hiukan löysänä viittauksena joihinkin yhteiskuntateorioihin.
Kuisma käyttää episoditekniikkaa ja seuraa muutamaa ihmistä, joiden elämät ainakin hipaisevat toisiaan. On pari vanhan liiton konnaa, on prostituoituja ja näiden lapsia, on Jessica, huumeiden myyjä, joka syö kuormasta ja joutuu orjan asemaan.
Maakuntien köyhä, valkoinen heteromies on kriisissä, eikä täällä kasvaneilla naisilla ole muuta vaihtoehtoa kuin olla vahva, vaikka henki menisi, mainostaa kustantaja kirjaa. Näkemys on yliviritetty miellyttämään ajan henkeä. Ei Kerrostalo suomalaista Trumplandiaa heijastele, ja kirjan vahvin nainenkin taitaa olla bodari, joka romahtaa viinillä huuhdottuihin pillereihinsä.
Sen sijaan sekä Vallinkosken (s. 1981) että Kuisman (s. 1978) romaanit saattavat kertoa jotakin tekijöidensä sukupolven ja -puolen kirjallisesta tilanteesta. Ihmiskäsitys on betoninharmaa.
