Jari Tervo: Loiri. Otava 2019.
Erkki Liikanen: Olin joukon nuorin. Otava 2019.
Staffan Bruun: Muurarin pojasta miljonääriksi. Anders Wiklöfin tarina. (Suom. Meri Kuula-Bruun). S&S 2019.
Miina Äkkijyrkkä ja Lamppu Laamanen: Äkkijyrkkä. Johnny Kniga 2019.
Sinikka Klemettilä: Pianomies Hillel Tokazier. Päivä 2019.
Yksi sai valtaa, toisesta tuli rikas, kolmannesta kuulu taiteilija. Riitta Loivasta tuli Miina Äkkijyrkkä. Kaikki syntyivät sodan jälkeisestä elämisenkiihkosta, ja kaikkien lapsuus oli köyhähköä sikäli kuin köyhyys nykymielessä oli mitattavissa. Kaikki ovat katsoneet aiheelliseksi julkisesti tilittää elettyä nyt, kun he alkavat olla ehtoopuolella, ja jonkinlaista kirjallista saattohoitoa tämä lienee myös meille lukijoille, matkalla vanhuuden iloihin.
Vaistomaisesti viiden satunnaisesti valikoituneen ihmisen tarinoista etsii eroja ja yhtäläisyyksiä. Vesa-Matti Loiri (s. 1945) ja Erkki Liikanen (1950) olivat tiernapoikia. Matti, kuten häntä tuolloin kutsuttiin, oli Murjaanien kuningas, Liikanen Herodes. Kummallakin on ollut likeinen suhde huilunsoittoon.
Hillel Tokazierin (s. 1946) elämä näyttää olevan ennen kaikkea soitannollista, joten elämäkerta kiinnostanee, jos muistaa Eero Raittisesta muutakin kuin Holvikirkon. Anders Wiklöf (s. 1946) viritteli poikasena mieluummin autoja kuin pianoja, mutta 70-vuotiskonsertissaan 2016 hän soitti virren Ovan där. Muuta hän ei olisi osannutkaan. Wiklöfin kuvaus lapsuudesta tukee Jari Tervon (s. 1959) tulkintaa Loirin lapsuudesta:
Suuren kaupungin pienet pojat olivat viisikymmentäluvulla vapaimpia sieluja mitä maa päällään kantoi. Heidän ainoa velvollisuutensa oli välttää pitkästymistä.
Näin moni aikalainen muistaa, vaikka olisi asunut pienemmässäkin kaupungissa tai suorastaan maalla. Harvoin 50-luvulla syntyneidenkään lapsuutta paljon kontrolloitiin. Wiklöfien kahvipöydässä poliisi tosin vieraili tiheään. Anders oli hillitön. Hän onnistui, esimerkiksi, rakettikokeiluilla tuhoamaan yhden taksiauton. Koti oli räjähtää, kun poika hätäpäissään kätki ruutinsa pannuhuoneeseen.
Tokazier todistaa samaa kuin Tervo: Helsinki tuntui tuolloin pienestä pojasta isolta paikalta, jossa kaikki kuitenkin oli käden ulottuvilla. Koko kaupunki oli kuin suurta leikkikenttää, ja saimme olla ja kulkea vapaasti. Siitä Helsingistä ei ole juuri mitään jäljellä.
Tokazierin kertomasta voi päätellä, että tappeluja riitti, mutta koulukiusaaminen oli harvinaista. Onko tämä merkillepantavaa? Nyt lapset elävät suojattua elämää, mutta koulujen pihamailla vallankäyttö kuulemma on kovaa.
Wiklöfiin verrattuna Loirin lapsuus oli levollinen mutta intohimoinen. Uuno Turhapuro on elokuvien ensirakastajan parodia, mutta Loiri itse lauloi jo parivuotiaana vähän vanhemmille tytöille ja rakastui palavasti. Vielä palavammin hän viisivuotiaana rakastui Assi Nortiaan. Tämä näytteli Kaunista Veeraa Ville Salmisen elokuvassa, ja Veera tunnetusti vei jätkiltä järjen. Tervo arvelee, että kaksivuotiaan peruskokemus jätti Loirin esiintymislavalle eliniäkseen. Veera taas on saattanut olla monenkin pojan saavuttamaton ja sikäli tuhoisa naisihanne.
Kun elettyä katsoo taaksepäin, aina löytyy todistusaineistoa, joka ennusti tulevaa. Äkkijyrkkä tosin taisi syntyä ihan omana itsenään. Kolmivuotiaana hänet vietiin Lastenlinnan psykiatriselle osastolle, koska hän vain raivosi. Vikaa ei löytynyt. Äiti pisti tytön asumaan vasikkakarsinaan, jotta saisi työrauhan. Miinalle lehmistä tuli lähiomaisia:
En pitänyt sitä karsinaa rangaistuksena, eivät sota-ajankaan lapset valittaneet sodasta. Lapsi on sellainen, ei minua tarvinnut sinne karsinaan käskeä, astelin sinne ilolla aamuisin.
On siis suorastaan tyynnyttävää lukea Erkki Liikasen lapsuudesta sellaisena kuin Suomen Pankin pääjohtaja (2004–2018) siitä tahtoo kertoa. Liikanen kasvoi seurakuntakodin talonmiehen perheessä ja viidennen herätysliikkeen hengessä. Oman elämänsä Liikanen kietoo kansakunnan ja sukupolven nousuun. Kirjan nimi viittaa siihen erityiskokemukseen, mikä 50-luvun alussa syntyneillä oli: muutaman vuoden vanhempia lapsia oli joka paikka täynnä. Aivan hyvin muistelmien nimenä voisi olla myös Erkin oppivuodet.
Agit Prop levytti 70-luvulla Bertolt Brechtin runon Oppimisen ylistys. Liikasen muistelmien pohjavireenä on elinikäisen oppimisen ylistys. Mikkelin Lähesmäeltä on ollut pitkä matka Brysselin kautta Helsinkiin, ja aina Liikanen tiivistää matkakokemuksensa toteamukseen: Opin paljon.
Varmaan hän oppikin. Lapsi oli hyväpäinen, kirjasto- ja koululaitos avasivat näköaloja, ja muistelmista syntyy vaikutelma juuri siitä eteenpäin menemisen tunnusta millä koko aikakautta tavataan kuvata. Liikasen suhde lähtökohtiinsa on pysynyt elävänä. Kun Lähemäen kansakoulun neljäsluokkalaiset olivat olleet 55 vuotta omilla teillään, Liikanen, Aake Kalliala ja pari muuta päättivät Tiernapoikien uusintaesityksestä keväällä 2016. Paikalle ilmestyi liki 30 entistä oppilasta.
Tervo kutoo Loirin ympärille ajankuvaa yksityiskohdista ja yllättävistä rinnastuksista. Toimittajan tausta näkyy, ja näistä lähtökohdista Tervon kirjaa onkin kritisoitu. Itse näkökulmassa on sen verran perää, että toimittajilla on taipumus joko samastua haastateltaviinsa tai pyrkiä sivulauseissa todistelemaan näiden olevan väärässä.
Arvosteluissa on ollut kyse enemmästäkin. Loiri on henkinen itsensäpaljastaja, ja vanhenevalta mieheltä sellainen ei istu tähän aikaan. Hesarin Antti Majander kiteytti oman vaivautuneisuutensa epäilemällä Tervon motiiveja: Onko elämäkerrassa kyse tilauksen täyttämisestä: annetaan Loiria myötä- ja vastoinkäymisissä seuranneelle sata–tuhatpäiselle lössille sitä mitä se haluaa, spermaa ja nyrkkiä säästämättä?
Iltapäivälehtiä kirjan markkinoinnissa siis hyödynnettiin eikä niitä erityisemmin varmaan houkutella tarvinnut. Loirin naissuhteiden määrä ja laatu nousi otsikoihin niin korostetusti, että itse kirjan lukeminen on pieni yllätys. Eroottiset yksityiskohdat uppoavat Tervon laveaan kerrontaan. Skandaalinmaku laimenee.
Majanderin näkemyksiin on vaikea ottaa kantaa. Mahdotonta Loirista on kirjoittaa niin, että aihe ei nousisi otsikoihin. Ihmetellä myös voi, miten muistelijoiden pitäisi intiimistä elämästään kertoa aikana, jolloin avoin seksi tositelevisio-ohjelmissa taitaa olla jo tavanomaista.
Jos Tervon kirjaa, ja sen vastaanottoa, lukee raporttina julkisuuden toimintatavoista ja vähän hysteerisestä erotiikasta, on se sellaisenakin hyvä. Äkkijyrkän tarina antaa samoihin teemoihin toisen näkökulman. Häntä ei poliittinen korrektius kahlitse.
Loirin elämä oli jo lapsena yhtä näyttelemistä niin, että ei lähipiiri pitänyt ihmeellisenä, että tämä 17-vuotiaana nousi Mikko Niskasen Pojat-elokuvan tähdeksi. Wiklöf aloitti miljonäärin uransa pullojen kerääjänä, Tokazier rakastui pianoon, ja siitä rakkaudesta tulikin kestävintä. Äkkijyrkkä sai lahjaksi puukon, ryhtyi vuolemaan ja päätyi karjakoksi ja kuvanveistäjäksi.
Toukokuussa 1949 lakkautettiin suomenkarjayhdistykset ja minä synnyin heinäkuussa. En minä ole tänne pyrkiny enkä pääsyä anonu mutta mulla on kuitenkin ollut tietyt ominaisuudet ja tahtotila. Synnyin kuvanveistäjäksi (–).
Liikasesta tuli kansanedustaja 22-vuotiaana. Loirin ja Äkkijyrkän rinnalla hän vaikuttaa nöyrältä. Sama johdonmukaisuus silti Liikasen kertomaa elämää kannattelee. Eikö elämässä tosiaan ole saranakohtia, joissa kaikki olisi voinut mennä aivan toisin?
Liikasen sukupolvi uskoi koulutukseen, ja Erkin elämä meni kuin mallioppilaalla. 50-luku etenee, kansantalous kasvaa, perhe hankkii Skodan, Erkki tienaa rahaa kukkakaupan lähettinä ja oppii sekä taloudesta että kukkien tuomasta ilosta. Kaksitoistavuotiaana hän koulun juhlissa kysyy Aake Kallialalta, kuka on tuo vaalea tyttö. Hän pyytää tytön piiriin. Puolen kierroksen jälkeen tuleva vaimo, tuolloin vielä Assi Issakainen, jättää pojan mitään sanomatta lattialle.
Teiskon mummolassa Erkki oppii maatalon elämäntavasta, Väinö Linna ja kaiketi John Lennonkin opettavat, Teiniliitto imaisee mukaansa, poliittinen vaikuttaminen alkaa, ja siinä ohessa poika oppii ruumiillisesta työstä kaivamalla kaapeliojia sähkölaitokselle.
Liki samantien Liikanen on Mikkelin seudun ääniharava, ja loput voi lukea Wikipediasta. Tämä ei ole pelkkää ironiaa. Koko sukupolvi uskoi opiskelun siunauksellisuuteen. Heidän kohdallaan se pitikin paikkansa.
Äkkijyrkän elämään nivoutuu valtava määrä aikakauden ristiriitoja; ei tunnu sattumalta, että hän viihtyy Goalla, missä hipit ja naudat kuljeskelevat vapaina. Äkkijyrkällä näyttää myös olleen kirjanpitäjä, Loiri ei oppinut rahasta mitään ja päätyy suuriin verovelkoihin.
Tätä Liikanen ei kerro mutta Loiri kertoo: tiukan paikan tullen Liikanen takasi henkilökohtaisesti Loirille pankkilainan. Hän oli tuolloin valtionvarainministeri, ja Loiri avustajineen oli lähtenyt hattu kourassa hakemaan apua mahdollisimman korkealta.
Wiklöf ei ole taiteilija, mutta yhtä suurella intohimolla hän, ainakin Staffan Bruunin kirjoittamassa tekstissä, ryhtyy bisnekseen, aluksi autokauppaan. Yllättävän tärkeä motiivi oli kosto: Ålandsbanken epäsi nuorelta mieheltä lainan, ja Wiklöf päätti näyttää. Hän päätyi pankin suurimmaksi omistajaksi.
Äkkijyrkän keskeinen motiivi, taiteellisten ohella, on ollut viha. Raastava suhde äitiin ja poliiseihin tulee kuvatuksi poikkeuksellisella voimalla. Teksti hengästyttää; siihen ei Lamppu Laamanen juuri ole suvantokohtia luonut.
Sinikka Klemettilä kertoo Tokazierin elämän päinvastaisella tempolla, hillitysti ja hallitusti, vaikka Tokazierin avainkokemus oli Elvis Presleyn rokki. Kirja on matka juutalaisuuteen ja muusikon boogie woogie -intohimoon.
Wiklöf kasvoi muurarin poikana Maarianhaminassa, Äkkijyrkkä körttiperheessä Iisalmen liepeillä. Liikasen isä aloitti räätälin apulaisena, Loirin isä oli tekninen piirtäjä Töölöstä. Tokazier varttui juutalaisyhteisössä ja imi äänimaailmaa Helsingin Hietalahdessa, sataman liepeillä. Tuota aikakautta on väitetty yhtenäiskulttuurin ajaksi. Vaikuttaako se todella siltä?
