Keuruun ekokylässä on kielletty kännääminen, kähinöinti, käännyttäminen ja kähmiminen. Talkootyö on pakollista, ja asukkaaksi pääsee hyvin sujuneen koeasumisen jälkeen.
Voikohan tähän jättää auton?
Keuruun ekokylään saapuessa huomaa vaistomaisesti pohtivansa, miten olisi mahdollisimman vähän häiriöksi. Vuonna 1997 perustettu ekoyhteisö ei ole mikään turistirysä vaan runsaan kolmenkymmenen asukkaan koti, jossa edistetään ekologista elämän tapaa ja jossa vierailemisesta on sovittava etukäteen.
Kyse ei ole salamyhkäisyydestä vaan asukkaiden koti- ja työrauhan takaamisesta. Yli 50 hehtaarin keskisuomalaisella luomumaatilalla riittää töitä niin paljon kuin ihmiset jaksavat tehdä. Nytkin lähistöltä kuuluu traktorin pärinää.
Keskeltä kylää löytyy Yhteistalo, joka on asukkaiden arjen keskus. Energian ja luonnonvarojen säästämiseksi talo tarjoaa kyläläisten käyttöön runsaasti yhteisiä tiloja, kuten ruokasalin, kirjaston, elokuvahuoneen ja liikuntatilat suihkuineen. Autoa ja kodinkoneitakaan ei tarvitse ostaa omaksi.
Konsta Kurki, 27, lupautuu esittelemään tiluksia. Vaikka lokakuinen aamu on kolea, hän uskaltautuu ulos verhoamatta varpaitaan.
”Kesät kuljen paljain jaloin. Tällaisella kelillä laitan kengät jalkaan, jos olen ulkona pidemmän aikaa.”
Elämäntapakokeilun tyyssijaksi muuntuneen Kivijärven tilan historia ulottuu 1700-luvulle. Viime vuosisadalla tila palveli muun muassa työlaitoksena sekä turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksena.
Nykyään tilasta huolehtivat yhteisön asukkaat. On tavallista, ettei tulijoilla ole kokemusta hyötykasvien viljelystä tai edes maalla asumisesta. Asukkaaksi pääsee hyvin sujuneen koeasumisen jälkeen.
Konsta arvostaa sitä, että ekokylään voi muuttaa varallisuudesta riippumatta.
”Täällä on edullista asua. Maksan asumisesta ja ruoasta, eikä minulla juuri ole omia tavaroita. Vaatteeni haen kylän kirpputorilta. En edes muista, milloin olisin ostanut uusia.”
Lue koko juttu maaliskuun 2020 Kodin Pellervosta. Tilaajana löydät sen myös digilehdestä.
