Pasi Klemettinen: Hätäkös tässä matalassa kaivossa! Sutkauksia ja sananparsia. SKS 2019.
Suomen kansan sananparsikirja. Toim. R.E. Nirvi ja Lauri Hakulinen. WSOY 1948.
Täällä pohjantähden alla -romaanin alussa Laurilan Anttoo palaa pärekattotalkoista sanallisesti siipeensä saaneena ja uhoaa päissään: Mua syä täit ja mailma vihaa, mutta minä painan vaan.
Lausahdusta ei näistä sananparsikirjoista löydy, mutta jostakin Väinö Linna sen poimi: hänellä oli sellainen korva. Purkauksessa kiteytyy jotakin olennaista suomalaiseksi sanotusta (herra)vihasta sekä sisusta, ja ellei kyse olisi Anttoosta, siinä saattaisi kuulla myös itseironiaa.
Linnan romaanien henkilöt arvostavat sanavalmiutta. Hannu Raittila on arvellut, että erityisesti Tuntemattoman sotilaan henkilöt käyttävät kieltä kuin kaupunkilaiset vaikka ovat maalaisia. Kielellisesti jäyhempi Antti Tuurin Talvisota olisi siis realistisempi.
En tiedä, onko vertailussa mieltä, ja sananparsien kokoelmatkin todistavat, että ei sanavalmius ole kaupunkikulttuuria vaatinut. Voi silti olla, että Anttoon lausahdus heijastaa modernia aikaa: se on minä-muotoinen. Sellaisia ei kokoelmissa juuri ole.
NIMELTÄ MAINITTUJA riittää. Moni paikallinen kuuluisuus on saattanut jättää nimensä sananparteen: On sitä suruakin, sanoi Vierun Anni, kun kalja happani.
Sanonta on tallennettu Padasjoelta, ja ehkä siellä joskus joku Anni on elänyt, ja ehkä on Eurajoella elänyt joku Rapola: Rasvasta on, sanoi Rapola, kun rapakosta joi.
Sanonnan mieltä on vaikea tavoittaa, ja monet sutkautukset elävätkin vain alkusointujen varassa. On seudulla silti saattanut elää rapajuoppo Rapolakin.
Usein subjektina on kuitenkin yleisnimi: Nöyryys ei ole liikaa, sanoo flikka kun sonnille niias. Tuo on poimittu Kauhavalta, missä seudulla suhde kaikenlaiseen nöyrtymiseen on tunnetusti ongelmallinen.
SANANPARSIA ON kerätty määrättömästi. Yksistään WSOY:n vuoden 1948 kokoelman lähdeaineistona oli liki 1,5 miljoonaa sananparsitoisintoa. Helsingin yliopiston kirjaston tietokannasta hakusanalla ”sananparret” löytyy toista tuhatta teosta. Joukossa on paikallisia ja maakunnallisia kokoelmia sekä tutkimuksia.
Sananparret ja sananlaskut on nähty avaimena kansan sieluun, vaikka ainakin takavuosina yhteiskuntatieteiden opiskelijoita kehotettiin kääntämään kansanviisauksia nurin. Niin voisi löytyä uusi oivallus: ilo pitkästä itkusta?
Hetkittäin kokoelmat tuntuvatkin Latteuksen evankeliumilta, varastaakseni sutkauksen Seppo Ahdilta. Parhaimmillaan sananparret kyseenalaistavat totutun ajattelutavan:
Mitäs tot tyätä ny nii ahnehtii, pysyyhää sit köyhänä vähemmälkii! (Orimattila)
Ylös vaaj ja ulos varkaisii, ei Jumalaka laiskoi ruaki! (Aura)
KANSANPERINTEEN KERÄÄMISTÄ harrastettiin runsaat sata vuotta sitten, joten keruu on helppo kytkeä kansallisvaltion ideaan. Helppo on myös korostaa aineiston kansainvälisyyttä: sanontoja on jäljitetty yli rajojen.
Suomessa tunnetaan tokaisu, miten joku laulaa härkävainaan nuotilla. Ilmaisun alkuperä on jäljitetty arabiankieleen, mistä se on levinnyt pitkin maailmaa. Kansainvälisyys on jossakin määrin harha: sanat ja sanonnat kiertävät maailmaa siinä kuin tavarat ja viruksetkin, mutta kieleen liittyvistä asioista tulee osa paikallista kulttuuria. Kun kamelivainaa muuttuu ammuvainaaksi, on yhteys katkennut.
Oudosti elävät myös yhteydet menneisyyteen kielen sisällä. Klemettinen ottaa esimerkiksi nykysanonnan ihmisestä, jolla eivät ole kaikki muumit laaksossa tai kaikki inkkarit kanootissa. Sata vuotta sitten sama ilmaistiin huomauttamalla, että eivät taida olla kaikki kamarit lämmitettyinä.
RUUMIIN TARPEET ja toiminnot ovat loputtomien sanontojen aiheena: Pieru on paskan postimies (Viitasaari). Yhteinen kansa ei ole ollut järin hienotunteista. Klemettinen on ratkaissut nykyajan korrektiuden vaatimukset rajaamalla ulos etnisiin ryhmiin ja sukupuoleen kohdistuvat karkeudet. Vanhemmassa kokoelmassa niitä riittää.
Menneisyyttä on tapana sanoa yhtenäiskulttuurin ajaksi, mutta ei yhtenäisyys ainakaan kieleen ulottunut. Murteet rehottavat kummassakin kirjassa, ja itse kukin voi ihmetellä, mitä tarkoittaa Impilahdelta tallennettu sanonta, jonka Nirvi ja Hakulinen ovat sijoittaneet Vaimon kurissapitäminen -otsikon alle:
Akku pidäz lyyvvä naiduu, nagris syyvvä sygyzyl.
Sananparret ovat peräisin ajalta, jolloin kansakoululaitos ja radio eivät vielä yhtenäistäneet kieltä, ja kun vaikkapa Ylen urheiluruutua katsoo, ei yhtenäistämisessä ole onneksi täysin onnistuttu vieläkään.
Minkä kiälinen, sen miälinen, sanottiin Kauhavalla, ja sananparsien perusteella ero itäisen ja läntisen Suomen välillä vaikuttaa myös mentaaliselta. Linnaan palatakseni Tuntemattomassa alikersantti Rokka kiteyttää yhden jatkosodan sitkeimmistä taisteluista:
Et sie tiijä mikä metla on? Luuvvaksha sitä lännes sanotaa. Kumpane siun mielest on oikein? Onks suolaton tuimaa vai ei? Hitto ko iän ja lännen miehet on kinanneet siint asjast koko sovan ajan ja selvää ei oo tult.
