Lapsisotilas tuli pakolla Suomeen
Samuli Skurnik: Narinkkatorilta Kiestingin mottiin – Juutalaissuvun selviytymistarina. Paasilinna 2013.
Helsingin Narinkkatori ei enää näytä siltä kuin Signe Branderin valokuvassa, vaikka kauppaa niillä kulmin käydään yhä kiivaasti. Aikoinaan tori oli käytettyjen vaatteitten myyntipaikka. Kauppiaat olivat venäläisiä ja juutalaisia.
Schmuel Skurnik (1840–1915) oli molempia. Alun perin hän oli lapsisotilas ja maahanmuuttaja vastoin tahtoaan. Skurnik tuotiin Suomeen pakolla.
Skurnik oli syntynyt Venäjällä, Uus-Juuttaanmaalla, kuten neljännen polven lapsenlapsi Samuli Skurnik seutua kutsuu, oululaisen tiernapoikaperinteen hengessä. Kyse on Liettuan ja Mustanmeren välisestä alueesta jolle juutalaisasutus Venäjällä oli rajattu.
1827 Venäjän juutalaisista tuli asevelvollisia, ja köyhimpiä juutalaispoikia käytännössä kidnapattiin armeijaan. Nämä kantonisteiksi kutsutut sotilaat sijoitettiin kauaksi kotoa, ja niin toisella kymmenellä olevasta Schmuelista tuli lapsisotilas.
Käytännössä Schmuel toimi Helsingissä sotilassairaalan välskärinä siviiliin pääsyynsä saakka 1871, ja Helsinkiin hänen oli jääminen. Yhteys perheeseen oli jo katkennut.
Samuli Skurnik (s. 1950) on keksinyt yhdistää sukututkimuksen ja taloushistorian. Suvun yritykset hän käy läpi tarkkaan ja löytää suvustaan jopa Suomen ensimmäisen nurkanvaltaajan.
Omalajisekseen tämän historian tekee, että Schmuel Skurnik oli paitsi pakkomuuttaja myös pakkoyrittäjä. Juutalaisten elinkeinot oli laissa tarkkaan rajattu, ja kun kansalaisuutta ei myönnetty, elämä oli oleskelulupien varassa. Tilanne muuttui vasta 1918.
Kirjan otsikkoon on kiteytetty sukudraaman kaksi huipentumaa. Schmuel aloitti Narinkkatorilla ja nousi menestyväksi liikemieheksi. Rintamalla Kiestingissä oli hänen pojanpoikansa, lääkäri Leo Skurnik, Samulin isä.
Tarina Leo Skurnikin rautarististä on kertomisen väärti. Rautaristi oli Saksan armeijassa se kunniamerkki joka myönnettiin ainoastaan urhoollisuudesta, ei aseman perusteella.
Leo Skurnik oli taistelun aikana hakenut saksalaisen haavoittuneen rintamien välistä, kun hänen omat lääkintämiehensä olivat siitä kieltäytyneet. Hän oli myös evakuoinut kenttäsairaalan vihollisen tykistön sulkutulen alta. Rautarististä Skurnik sai vihiä etukäteen kenraali Hjalmar Siilasvuolta.
”Kyllä kai sinä hyvä veli ymmärrät, että en minä voi juutalaisena ottaa tuollaista kunniamerkkiä vastaan”, Skurnik oli perustellut ja kehottanut kertomaan saksalaisille, että ”tällaisilla kunniamerkeillä minä pyyhin persettäni”.
Siilasvuo kertoi terveiset sanatarkasti. Saksalaiset vaativat Skurnikin luovuttamista ”asianmukaisia rangaistustoimenpiteitä varten”. Siilasvuo ilmoitti, että ei hän parasta lääkäriään luovuta.
Natsien juutalaiselle myöntämä rautaristi on historian ihmeellisiä paradokseja, eikä Skurnik ollut aivan ainoa. Kaikkiaan neljälle Suomen-juutalaiselle rautaristi myönnettiin, ja kaikki he siitä kieltäytyivät.
Parasta Skurnikin kirjassa on kuvitus perhealbumista yleisempiin näkymiin, kannen sotilasparaatia (1918) myöten. Heikointa on tekstin toimittaminen.
Kustannustoimittajan lisäksi lukijoina on ollut muitakin ammattilaisia, mutta silläkään joukolla ei toistoa ja talousmiehen paikoin tyhjiä tai kömpelöitä lauseita ole saatu karsituiksi. Kustantajat eivät kuulemma nykyisin ehdi tehdä omia töitään.
Maailman muuttovirrat ovat ikiaikaisia, ja Skurnik kirjaa kiehtovan siivun tätä historiaa yhden suvun kautta. Näkökulma on tietysti suvun yritystoiminnassa, jonka Skurnik hyvin suhteuttaa aikakauteen. Juuri nyt ajankohtaiset kysymykset identiteetistä ja uskonnollisen kulttuurin maallistumisesta jäävät vähemmälle.
Ehkä nuo asiat ovat jo etäisiä. Leo Skurnikin akateeminen ura katkesi juutalaisuuteen, mutta hänen pojalleen tausta ei ole ollut rajoite.
Jokin muukalaisuuden kokemus silti on saattanut jäädä, sillä useaan kertaan Skurnik korostaa sukunsa myönteistä panosta suomalaiseen talous- ja taide-elämään. Luontevasti käy myös sen pohtiminen, kuolivatko isä ja isoisä elämäänsä tyytyväisinä.
Samuli Skurnik oli Pellervo-Seuran toimitusjohtaja vuosina 1989–2002.
Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
