Yhteispohjoismainen kirjastoauto kulkee Lapissa kolmen valtion alueella. Asiakkaita palvellaan neljällä kielellä. Kirjojen lisäksi autossa on kyyditty joskus myös joulukuusia ja poronkelloja.
“Emme eläisi ilman kirjastoautoa. Tämä on yhtä tärkeää kuin kaupassa käyminen”, toteaa Sointu Jokiniemi, 45. Hän nousee kirjastoautoon Muotkajärven pysäkillä, noin kymmenen kilometriä ennen Enontekiön keskustaa Hettaa.
”Luen kaikkea mahdollista, esimerkiksi yhteiskuntaan ja kulttuuriin liittyvää. Luen myös sellaista, mistä olen eri mieltä, sillä se panee katsomaan maailmaa eri kantilta. Romaanit jätän väliin.”
Tällä kertaa mukaan tarttuu muun muassa koltansaamen sanakirja, uskontoon liittyvä teos, aikakauslehti sekä saamenkielisiä uutuuksia.
Mukana on myös tytär Marielle Näkkäläjärvi, 9, innokas lukija hänkin ja käynyt kirjastoautossa vauvasta saakka. Kolmasluokkalainen Marielle on saamenkielisessä opetuksessa Hetassa.
”Opin lukemaan 5–6-vuotiaana. Suosikkejani ovat tällä hetkellä Risto Räppääjä, Ella-kirjat, Supermarsu-sarja ja Harry Potterit”, luettelee Marielle. Joskus hän lainaa myös piirrettyjä ja muita elokuvia ja vie kirjoja isoveljille, Paulukselle ja Nilsmatille.
Pussillinen perunoita
Mariellen Sointu-äidillä on tällä kertaa tuomisia Oula Kotakorvalle, 60. Oula on ajanut kirjastoautoa yli kolmen vuosikymmenen ajan. Väliin mahtuu vain muutama vuosi kunnan muissa tehtävissä. Sointu ojentaa pussillisen perunoita vastalahjana siemenperunoista, joita sai Oulalta kesäkuussa.
”Olemme toimittaneet vuosien varrella monenlaista tavaraa auton kyydissä; porokoirasta jäihin laitettuun kalaan”, Oula kertoo. ”On tuotu joulukuusikin Muoniosta Kautokeinoon, siellä ei kuusi kasva. Kuusiraja taitaa kulkea Enontekiöllä Äijäjoen vaiheilla ja mäntyraja Leppäjärven kylässä.”
”Muoniosta on matkaa Norjan puolelle Kautokeinoon 160 kilometriä, edestakainen matka tekee 320 kilometriä. Viivymme Kautokeinossa yön yli, joten meille jää aamulla aikaa toimittaa asioita. Siksi olemme toisinaan tuoneet sieltä perinteisiä riskukoruja ja ansalankaa sekä poromiehille esimerkiksi poronkelloja ja suopunkinarua”, jatkaa autokirjastonhoitaja Perdita Fellman, 62.
Monta sukupolvea
Oula ja Perdita tuntevat nimeltä lähes jokaisen autoon kipuavan. Reitit, kylät ja talot ja ovat tuttuja vuosien takaa, ja asiakkaita on jo monessa polvessa.
Oula istui ensimmäisen kerran rattiin vuonna 1979, kun kirjastoauto aloitti toimintansa. Hankkeen takana oli Pohjoismaiden ministerineuvosto, joka halusi parantaa palveluja pohjoisissa rajakunnissa. Yhteispohjoismaista autoa hallinnoi Muonion kunta.
Vuosien mittaan Oulalle on kertynyt toista miljoonaa ajokilometriä. Perdita on työskennellyt samassa autossa vuodesta 1986.
Perditan ja Oulan lisäksi autossa työskentelee puolittain myös kirjastovirkailija Marja Alatalo. Kirjastonjohtaja Elli Kangosjärvelläkin on kokemusta työstä kirjabussissa.
Reitillä on pituutta 2 500 kilometriä ja se ajetaan kolmen viikon välein. Reitti kulkee Suomen, Norjan ja Ruotsin rajakunnissa Enontekiön, Muonion ja Norjan Kautokeinon alueella. Ruotsin Kiiruna on jäänyt toistaiseksi pois toiminnasta, mutta Pajalan kanssa on tehty erillissopimus, joten auto poikkeaa edelleen myös Ruotsissa.
Yhteistyön ymmärtää, sillä Enontekiöllä, pinta-alaltaan Suomen kolmanneksi suurimmassa kunnassa, on 450 kilometriä yhteistä rajaa Norjan ja Ruotsin kanssa.
Enontekiöllä lainataan tätä nykyä noin 40 prosenttia kirjastoautosta ja loput pääkirjastosta.
Enontekiö, Inari, Utsjoki ja Sodankylä luetaan lisäksi saamelaisten kotiseutuun, missä saamen kielellä on ollut virallinen asema vuodesta 1992. Kirjastoautossa onkin aineistoa neljällä kielellä: suomeksi, ruotsiksi, norjaksi ja saameksi.
Lähes kaikki saamenkieliset kirjat ovat pohjoissaameksi, jolla on eniten puhujia Suomessa. Sitä puhutaan myös Norjassa ja Ruotsissa. Inarinsaamea ja koltansaamea puhuu Suomessa kumpaakin vain kolmisensataa saamelaista.
Porovapaata koulusta
”Miten on kesä mennyt? Moneltako koulu loppui?” kysyy Oula ensimmäiseksi Ántte Näkkäläjärveltä, 8, joka kipaisee autoon pian sen jälkeen, kun Oula on tyytännyt auton torvea Ántten kotipihassa Aittalahdentiellä.
Nuoresta iästään huolimatta Ántte osaa ajaa asioita. Aiemmin kirjastoauto ei pysähtynyt lainkaan hänen kotipihallaan, mutta pojan pyynnöstä se pysähtyy nyt Aittalahdentiellä kahdessa paikassa.
”Isä on mettässä kasaamassa poroja, jotka ovat syksyllä kaarteessa”, kertoo Ántte Oulalle ja Perditalle.
”Joko olette vasat leikanneet? Vai leikkaatteko vasta kaarteessa?” kysyy Oula. Poroerotuksessa porot ajetaan syöttöaitauksesta kaarteeseen, missä voidaan vielä merkitä merkitsemättä jääneet vasat.
Kaarrepäivänä poroperheiden lapsilla on vapaata koulusta. Tarkasta päivästä ei aina tiedä etukäteen, mutta sitten on aika, kun porot on saatu koottua.
Ántte silmäilee erikielisiä kelkkailulehtiä, jotka ovat suosittua lukemista näillä main. Poikia kiinnostavat erityisesti kelkkatestit, samoin Metsästys ja kalastus -lehti. Koulunkäynnin ja lukemisen lisäksi Ántte on ehtinyt tämän jutun tekemisen aikaan käydä hillassa ja poimia kallisarvoista marjaa myyntiin kuuden kilon verran.
Seuraavalla pysäkillä kirjastoautoon nousee porisemaan Mauri Vieltojärvi, 65. Alueella asuu paljon poromiehiä ja muita luonnosta elantonsa saavia.
”Kaikkihan täällä ovat mettämiehiä. Ei ole kuin kunnanjohtaja, jolla on kravatti kaulassa, ja papilla liperit”, Mauri huomauttaa.
Kirjastoautossa olisi tarjolla lainaan Tie pohjoiseen -elokuva, pääosissa Vesa-Matti Loiri ja Samuli Edelmann. Mutta se ei tartu nyt Maurin matkaan. Teattereihin on juuri tulossa elokuva Kekkonen tulee!. Sitä on kuvattu monessa paikassa Enontekiöllä.
Matkalla yövytään
Pohjoisessa riittää talvella lunta ja pakkasta, mutta lumi ei ole Oulalle ongelma.
”Ei ole ollut sellaista keliä, etteikö olisi lähdetty liikkeelle. Marraskuusta tammikuuhun on pimeää, mutta jos on lunta, sen kanssa aina pärjää. Nyt on ollut aika siedettäviä talvia, kun ei ole ollut paukkupakkasia. Vaikka kyllä se käy jonkun kerran talvessa 40 miinusasteessa.”
”Se taisi olla tammikuussa 1999, kun täällä oli pakkasta 50–51 astetta. Olimme silloinkin ajossa, vaikka autoa ei kestänyt ajaa kovaa eikä sammuttaa ollenkaan. Auto ei kuitenkaan hyytynyt paikalleen ja korikin pysyi lämpimänä. Ovipumppu tosin repesi seinästä. Silloin ei järjestetty koulukyytejäkään pariin päivään.”
Oulalla on vastuu autosta ja sen huollosta. Jos jotakin vikaa tulee, on sen laadusta oltava ymmärrystä ennen kuin auto viedään korjattavaksi.
”Tässä on eletty kirjastoauton kanssa niin tiiviisti, että lapsillekaan ei ole ollut oikein selvää auton omistus. Kerran nuorempi lapsi halusi jotakin kotiin ja kun vastasin, ettei meillä ole sellaisiin rahaa, oli pojalla ratkaisu valmiina: ’Myymme sen kirjastoauton pois!’”
Puolisot ja lapset ovat jo vuosien mittaan sopeutuneet Oulan ja Perditan pitkiin matkoihin ja yöpymiseen kahdesti viikossa, Hetassa, Kilpisjärvellä tai Norjan Kautokeinossa.
”Kaikkeen tottuu. Eikä tästä kannata valittaa näinä aikoina, kun monilla ei ole työpaikkaa lainkaan. Emme ole ainoita vuorotyön tekijöitä”, tuumii Perdita.
Enontekiön keskuksen Hetan jälkeen kirjastoauto suuntaa Norjan-tielle. Ennen ensimmäistä pysäkkiä Oula ja Perdita poikkeavat Galdotievan kauppaan ja kahvilaan. Sieltä lähtee mukaan kassillinen tyhjiä kahvipusseja, jotka matkaavat eteenpäin käsityöihmisille Muonioon ja Kittilään.
Kuulumiset vaihdetaan
Palojärven ensimmäisellä pysähdyspaikalla autoon astuu Karen-Anne Proksi, 64, jolla on mukaan tyttärentyttäret Ellen-Inga, 6, ja Anni-Saara. Tytöt löytävät heti tiensä lastenkirjojen luo.
”Miten ahkun jalat kantavat?” kyselee Perdita. Ahku on saamea ja tarkoittaa mummoa. Karen-Anne vakuuttaa, että jalat voivat nyt hyvin.
”Luen mielelläni tarinoita, muistelmia, elämänkertoja, sanakirjoja sekä saamenkäsityötä esitteleviä kirjoja. Minua kiinnostavat vanhat asiat ja paikallishistoria. Luen norjaksi, suomeksi ja saameksi”, kertoo Karen-Anne. Hän on kotoisin Norjan Kautokeinosta ja lukenut norjaa koulussa. Palojärvi on vain peninkulman päässä Norjan rajalta.
Karen-Anne ottaa käteensä saamenkielisen lastenkirjan jossa kerrotaan lapsuudesta tuttua tarina ovelasta ketusta.
”Saamelaisille saisi olla enemmän sellaisia lastenkirjoja, jotka kertovat meidän elämästä ja meille tutuista asioista. Mitä me täällä pohjoisessa teemme delfiineillä ja kenguruilla?”
Kairikoira asiakkaana
Seuraavalla pysäkillä odottaa autoa Inger Palojärvi, 83. Hänkin kotoisin Kautokeinosta; omien sanojensa mukaan jutaavien lappalaisten lapsi tunturista. Saamelaispukua koristaa kaunis, hopeinen risku. Lukijana Inger kertoo olevansa kaikkiruokainen.
”Onko tämä Isä, poika ja linnunrata ollut sinulla jo? Entä Unto Matinlompolon Iltatulien tarinoita? Se on ihan soma”, esittelee Perdita. Juttu jatkuu, kun Perdita kyselee, onko Inger käynyt kesällä Salvasjärvellä.
Näkkälässä kirjabussiin kiipeää Uuno Vanhapihan, 78, seurassa ensimmäinen nelijalkainen asiakas: lapinkoira Kairi. Toinen koira-asiakas on Pusujärvellä asustava Mimmi. Se tulee aina tervehtimään kirjabussin väkeä.
Marjo Magga, 27, ja poika Mihkal-Máhte Magga, 5, etsivät autosta äänikirjoja. Lisäksi Mihkal-Máhtea kiinnostavat Tomppa-kirjat, Muumi-kirjat ja Mauri Kunnaksen Seitsemän veljestä. Saamen kieltä ja kirjallisuutta opiskeleva Marjo taas tarttuu opukseen, joka kertoo saamenkielestä hoitotyössä.
Vuosien varrella kirjastoauton työntekijät ovat oppineet tuntemaan asiakkaansa niin hyvin, että osaavat vinkata näille sopivia kirjoja. Joskus he arvaavat jo etukäteen, mihin kirjaan asiakas tarttuu.
”Kerrankin kun eräs tuttu emäntä oli tulossa autoon, joku meistä sanoi, että ottaa varmaan tuon kirjan tuosta. Ja niinhän se otti”, muistelee Oula hymyssä suin.
Teksti: Riitta Saarinen
