Vilkki ja velivainaan akka
Kaiho Nieminen: Trokari. WSOY 2013.
Se että minulta nyt vuosikymmenten uurastuksen jälkeen pyritään kieltämään osuuteni siitä, mikä minulle kuuluu, on melkoista koiruutta. Vaikka en sitä enää isommin ihmettele. Onhan veli-vainaan akan puolen suku ollut aina kadetta.
Kun on lukenut Kaiho Niemisen Trokarin loppuun, kannattaa palata ensiriveihin. Se suhteuttaa.
Kehyskertomuksessa Vilkki kertoo juristille elämänsä 1990-luvun alussa, laman keskellä. Ei Vilkki perintöasioista paljoa puhu, mutta niillä hän aloittaa, ja välillä Nieminen rikkoo näkökulman veli-vainaan akan kitkerillä kommenteilla.
Viljo Kallioinen, talousneuvos ja kaverien kesken Vilkki, on kerännyt pääomansa pirtukaupalla ja osannut sijoittaa. 1930-luvun laman aikaan Vilkki ostaa ahdingossa olevilta halvalla sahoja ja pelastaa myös isänsä tilan vasaran alta. Sekin kannattaa.
Yleensä minäkertoja herättää myötätuntoa, mutta Vilkki ei ole pelkästään mukava mies. Oikeudenmukainen mies hän kokee olevansa, ja on mielenkiintoista, että jo trokareina Vilkki ja hänen oppiäitinsä Martta vetoavat oikeudentuntoon.
Helsingin herrat ovat säätäneet muille kieltolain ja itselleen viinavapauden, ja Martta sanoi, että ellei laki ole kaikille sama, eivät ihmiset koe sitä ikinä omakseen. Ja ilman sitä taas ei synny sellaista yhtenäistä joukkoa, joka pystyy nostamaan Suomi-paran jaloilleen.
Kotoaan Vilkki on lähtenyt liki kirjaimellisesti kesken lannanajon, kun isä on näyttänyt ovea. Neuvokas mies on pärjännyt tilannetajulla, mutta on hän myös osannut käyttää sekä suojeluskuntaa että omaa kotiryssää hyväkseen.
Vähän samaan tapaan Vilkissä on ollut miestä kohtaamaan naisia joissa on sekä sosiaalista että sukupuolista haastetta.
Kuin huomaamattaan Vilkki rinnastaa ponnistelunsa Suomen ponnisteluihin ja saa isänmaasta silauksen trokarin sielulleen. Idänkauppa ja Saimaan kanavan urakointi hetken hiertävät, mutta valuutta ja votka luovat toveruutta.
Nieminen jättää paljon lukijan oivallettavaksi. 1990-luvun laman tausta on viitteellinen: Vilkki halveksii nuoria, velkaantuneita pelureita.
Halveksunta on tapa rakentaa omaa raskaan työn identiteettiään, ja raskasta pirtun rahtaaminen Viipurista Lappeenrantaan on ollutkin, yötyötä sentään. Pitkiksi menevät myös sahapatruunan päivät.
Silti mikään ei riitä, koska pohjalla on kokemus vääryydestä. Rahaa tehtyään ja naituaan Vilkki jaksaa yhä perätä jotakin peräsarkaa, joka hänelle muka oikeuden mukaan kuuluu.
Vilkin tarina kertoo enimmältään aivan muusta, mutta salahilpeästi Nieminen kertoo myös oikeusvaltion henkisestä perustasta.
Suomi on täynnä tarinoita kulkurin iltatähdestä ja isistä, jotka näyttävät pojalle ja joskus tytöllekin, mistä on viisi hirttä poikki. Kun näiden perintöpeltoja jaetaan, periaatteena ei ole suurpiirteisyys.
Viipuri on menetetty, mutta kotopuolessa on lopulta saatava oikeutta, vaikka aina sen tiellä onkin joku velivainaan akka.
Ann Miel ja Luc
Maija Muinonen: Mustat paperit. Teos 2013.
Kirjan alussa äiti tilaa myyntijohtaja, hra Berrieriltä paperia ja alkaa kirjoittaa.
Rakas Luc, Minä kirjoitin tämän kirjeen sinulle silloin kun sinä et vielä osannut lukea. Mutta tiesin, että pian sinä osaat, että pian sinulla on näppärät sormet, joilla avaat kuoren ja taitavat silmät, joilla seuraat käsialani koukeroita, sillä ihan oma taitonsa on lukea kirjaan painettuja kirjaimia tai jonkun vapaalla kädellä kirjoittamia tulkintoja niistä kirjaimista, ja sinä osaat lukea molempia yhtä etevästi.
Äiti ryhtyy kirjeisiin päivää ennen kuin kuolee, ja kuoleman äiti on kirjaimellisesti tilannut itselleen. Kaikki on konkreettista ja silti vähän etäännytettyä.
Ollaan määrittelemättömässä paikassa, pojan nimi on Luc, äidin Ann Miel, ei siis vaikkapa Luukas ja Anni Mielonen.
Mustia papereita voi lukea kuvauksena äidin vallanhimosta järjestää pojan tuleva elämä avioliittoa myöten, mutta oikeastaan kyse on kirjoittajan perustilanteesta: on valkoista paperia ja valta täyttää se jopa niin, että voi kirjoittaa kuolemansa ylitse.
Näkökulma on Ann Mielin kirjoituksen sisällä, joten lukija ei muuta todistusta edes Luc-pojan olemassaolosta saa. Ehkä Luc on äidin kuvitelma. Tekstissä Lucilla on tietty itsenäisyytensä.
Käänny risteyksessä oikealle, Luc. Sinä käännyt vasemmalle. Kuljet parikymmentä kilometriä harhaan kun kerran et halua kuunnella äitisi neuvoja.
Äiti kirjoittaa poikansa elämää kuin tämä olisi romaanihenkilö, ja romaanihenkilöthän eivät aina noudata kirjoittajansa tahtoa.
Teemat ovat suuria, mikä sopii nuorelle kirjoittajalle, ja vanhemmallekin. Ann Miel tavoittelee olemassaoloa tekstinsä kautta, mikä on epätoivoinen yritys.
Maija Muinosen omintakeinen kerrontaratkaisu kantaa melkein loppuun. Ei kai se pidemmälle voisikaan kantaa, koska Ann Miel väistämättä törmää kielen rajaan: omaa kuolemaa on vaikea saada sanoiksi.
Sikäli Muinonen on tuomittu epäonnistumaan, mutta hän epäonnistuu varsin hyvin. Kirjemuoto määrittelee rakenteen, ja vaikka jo tuosta alun sitaatista tekee mieli korjata paria konjunktiota, aina voi ajatella, että Ann Mielista kertoo jotakin, että hetkittäin hän on huolimaton kirjoittaja.
Sysistä ja sepistä
Antti Tuuri: Alkemistit – Maallinen rakkaus. Otava 2013.
Sanoin laboratorion olleen valmiina jo vuoden, sieltä oli puuttunut vain sysiä ja Vuorikapteeni (– –). Tämän Vuorikapteeni myönsi, mutta väitti, että alkanut vuosi olisi taivaan asentojen kannalta edellistä edullisempi kullan tekemiseen. Vuorikapteeni oli laskenut, että jos pääsisimme aloittamaan uunin kuumentamisen tammikuun yhdentenätoista päivänä kello yksitoista…
Kun August Nordenskiöld 1787 ryhtyi Uudessakaupungissa tekemään kultaa, oli puute bisnesenkeleistä. Rahaa ei ollut edes sysiin eikä Satakunnan rahvas myynyt luotolla.
Nordenskiöld oli aatelismies, suvulla kartano Mäntsälässä, ja jo hänen isänsä oli pohtinut kullan valmistamista. Augustin kumppani hankkeessa oli Carl Bergklint, maanmittari ja Antti Tuurin romaanin kertoja.
Ja kuten kirjan jatko-otsikko vihjaa, projekti oli vähän laajempi kuin jalometalleihin liittyvä.
Sysi on toinen niistä sanoista, joilla Tuuri ankkuroi tekstiä menneeseen; vatjan ja viron kielten sukua oleva sana puuhiilelle ilmestyi kirjakieleen 1600-luvun alussa.
Toinen on mamselli. Piti tarkistaa sekin: mamselli tarkoittaa hienoa mutta aatelitonta neitiä, ja kirjoitettuun kieleen se nousi niihin aikoihin, kun Uudessakaupungissa kultaa tehtiin.
Kullan resepti kiinnostaa, mutta Alkemisteissa se valkenee yhtä vaivalloisen verkkaan kuin kirja etenee. Kyse on salatusta tiedosta, mikä ei tarkoita Jumalan tai luonnon kätkemää tietoa joka olisi ihmisiltä salassa.
Kyse on joidenkin ihmisten tiedosta joka on muilta ihmisiltä salassa, ja vähän salatuksi se jää lukijallekin.
Kullan tekijöitä on vaikea ymmärtää siksikin, että heitä tulee pitäneeksi tyhminä, eikä auta, vaikka muistaa, että Pekingin olympialaiset aloitettiin samalla idealla: 8.8.2008 klo 20.08.
Asiaa mutkistaa, että Tuurin kuvaama rahvas on aatelismiehiä realistisempaa. Myös Katariina, Carlin intohimon kohde, on kiinnostuneempi maallisesta rakkaudesta kuin Emanuel Swedenborgin opeista.
Alkemian idea on jalostaa romuraudasta kultaa, mutta ensin on jalostettava kullantekijöitä, sillä ahne ja alhainen ei kykene kultaa tekemään. Tuuri kuljettaakin kultaprojektia rinnan rakkaustarinan kanssa, taustana Nordenskiöldin raadollinen perhe-elämä.
Alkemistit ei ole tavanomainen historiallinen romaani. Tuuri kertoo tarinan Carlin näkökulmasta, ja vaikka kestikievareissa tiheään vaihdetaan hevosia ja puheet ovat kuin leikatusta lampaan päästä, romaani pysyy siinä modernin perinteessä, missä Tuuri aina kirjoittaa.
Hetkin tuntuu, että tämä sama mies rakensi kolhooseja Neuvosto-Karjalaan (Ikitie, 2011) ja pilvenpiirtäjiä New Yorkiin (Taivaanraapija, 2005).
Niin jossakin mielessä onkin: Tuurilla on viehtymystä ihmisten tolkuttomiin unelmiin vapautua joukolla historian kahleista. Ei kultaakaan rikkauden vuoksi tehdä vaan jotta kullan hirmuvalta romahtaisi, kun sitä riittää kaikille.
Ymmärtämättömyys ja pilkka tällaisesta jo 1787 olivat palkkana.
Kullan valmistus oli etevimpien tiedemiesten alaa, joten on kumma, että sitä ei vieläkään osata. Isaac Newton, fysiikan peruslakien muotoilija, oli harras salatieteiden harrastaja, joka ennusti maailmanlopun tulevan vuonna 2060.
Swedenborg oli tiedemies, joka kertoi tavanneensa sekä Paavalin että Herran enkeleitä. Kauniisti hän kirjoitti maallisesta rakkaudesta, johon elimellisesti kuuluivat Tukholman bordellit.
Tämä kannattaa pitää mielessä: alkemistit edustivat normaaliutta, valtavirtaa, ja kukapa olisi parempi heitä kuvaamaan kuin Antti Tuuri.
Vapauden kaiho
Tua Harno: Ne jotka jäävät. Otava 2013.
Myös Tua Harno kirjoittaa maallisesta rakkaudesta, mutta hänen romaanilleen ei voi kuvitella yhtä liekehtivää kantta Alkemisteilla.
Alkemisteissa rakkaus jalostaa ihmistä. Harnolla kyse on identiteeteistä ja vapaudesta, ja koska nuo ovat hiukan ristiriitaisia tavoitteita, romaanin henkilöt hukkaavat molemmat ja lisäksi rakkauden.
Ne jotka jäävät voidaan lukea useamman sukupolven rakkaustarinana ja myös isän ja tyttären kertomuksena, jossa isoisä on avainhenkilö. Isän identiteetti on ikoninen: hän on Leonard Cohenin näköinen mies.
Lyhyesti: Harno on kirjoittanut esikoisromaanin joka todistaa hänen hallitsevan muodon, kielen sekä sen tietyn kerronnallisen ironian joka lähenee latteuksia.
Ensin unelmoidaan täydellisestä rakkaudesta (– –). Naimisiinmenon jälkeen kuluu tietty aika, jonka jälkeen nainen alkaa haaveilla siitä, että hänen miehensä ei olisi niin kunnollinen, että olisi jokin hairahdus, jotakin mikä pakottaisi miehen ja vaimon kohtaamaan paljaina, vereslihaisina. Kun tätä ei tapahdu, tulee haaveilun viimeinen vaihe: haave rakkaan kuolemasta. Jos rakastettu kuolee, saa ikuisesti pitää hänet rakastettuna, retusoida hänet täydelliseksi mielessään, ja tämän lisäksi saa elämäänsä vapauden jälleen.
On ilo lukea sattuvia tiivistyksiä. Mielenkiintoista on myös lukea kirja jossa on ääniraita. Laulut jäävät mieleen niin, että vähään aikaan ei tee mieli Cohenia soittaa.
Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
