Anneli Kanto: Lahtarit. Gummerus 2017.
Kaarina Jaakola: Anna ja Kalle. Mediapinta 2016.
Joel Lehtonen: Kuolleet omenapuut. Otava, e-kirja 2014 (1918).
Joel Lehtonen: Henkien taistelu. Otava 2012 (1933).
Sehän tiedetään, mitä sota, ja varsinkin sisällissota, tekee hävinneille. Anneli Kanto on ottanut selvittääkseen, mitä sota tekee voittajille. Kehyksenä on vuosi 1918.
”Junankaato soli meirän ensimmäinen sotahomma”, aloittaa Sippolan Arvo oman tarinansa, ja heti valkenee jotakin sodan luonteesta. Virheet ja sattumat kuuluvat elämään. Sotaan ne kuuluvat moninkertaisina. Väärä juna suistuu kiskoilta, ja niin antavat höyryssä kiehahtaneet kuljettaja ja lämmittäjä henkensä isänmaan edestä. Kyydissä olleen senaattori Heikki Renvallin ei käy kuinkaan.
Kanto ristivalottaa: romaanin kertojia lienee kymmeniä. Enimmin äänessä ovat eteläpohjalaiset. Välttämättä he eivät ole sen rikkaampia kuin punaiset.
”Talo on Ilmajoen rinnalla tai mikä talo se on, Yli-Laurooselan puuliiverikin on suuree, mutta on sillä nimi, Hannuksela”, kertoo muuan Hermanni, joka muistaa kotona kerran olleen rahaakin: äijä myi mettää ja oltiin viikko juovuksiks.
Ei sille mitään voi, että nykysuomen keskellä murre tuntuu joskus koomiselta. Ehkä se Lahtareissa etäännyttäisi enemmänkin, jos ei Kanto niin voimallisesti vyöryttäisi sivuille runneltuja ruumiita.
Sitä paitsi kansakoulunopettaja muistaa kirjakielellä, joku puhuu porilaista, ja helsinkiläisen lapsisotilaan slangilla Kanto upottaa siteeraamansa Ilmari Kiannon ihanteellisen lehtitekstin. Lainoja on enemmänkin, ylipäällikön päiväkäskyistä lähtien.
Murre tarkentaa lähelle ja korostaa sotaa yksilöiden ja amatöörien sotana. Punaisissa amatöörejä oli enemmän, ja kai he siksikin hävisivät. Tästä voi lukea Kannon Veriruusuista (2008), joka kertoo Hämeen punaisista naissotilaista.
Lahtareissa naiset muonittavat, hoitavat, arkuttavat ruumiita. Joku pukeutuu mieheksi ja sotii. Tampereen prostituoidut tekevät töitä molemmille armeijoille. Sota tuskin naisten mukanaolosta kaunistui, mutta sodan kuvaukset saavat uusia sävyjä.
Historioitsijat ovat naisten ja lasten sotimista 1918 jo käsitelleet, ja äskettäin Tiina Lintunen julkaisi kirjan (Punaisten naisten tiet, Otava 2017) niistä punakaartin naisista jotka eivät aseeseen tarttuneet. Näkökulma on Porin seudulla.
Kannon ristivalaotus paljastaa valkoisten keskinäisiä ristiriitoja ja sekoittaa ylevää ja räävitöntä. Karhealle kielelle ja asenteelle Kannolla onkin korvaa. Ylivalli, kirjan avainjääkäri, kouluttaa nöyryyttämällä, mikä on armeijoiden tapa. Tavanomainen on myös reaktio, ainakin amatööreille, ehkä pohjalaisillekin.
Sinet Ylivalli vielä tierä, notta hyvistä miehistä on pulaa kun meiton niin vähä.
Näin miettii Hermanni, joka turhaan on iskenyt silmänsä Helenaan, kellosepän tyttäreen. Hermannilla on lentojätkän kykyä pärjätä. Helena selviytyy sodasta ja sulhasen menetyksestä ehjimpänä: Minä olen tullut ihmisenä sodasta ulos ja olen sotasankari.
Kai Ylivallikin sankari on. Romaanin alussa hän on lähtenyt Saksan jääkäriksi, ja viimeisellä sivulla hän istuu Kaivopuiston rannassa ja päättää, että itsemurha olisi liian helppo. Hän tuomitsee itsensä elämään tekojensa kanssa.
Toisesta ylioppilaasta sota tekee sielultaan palkkasoturin. Voitonparaatia hän inhoaa, mutta lähtee vapauttamaan Vienaa ja olisi valmis vapauttamaan vaikka hottentotit, jos siitä maksetaan.
Opettaja makaa sairaalassa ja suunnittelee Suomea kuningaskuntana, jossa työmies saa sen verran palkkaa, että ei kannata kapinoida. Upseeri pohtii järjestöä, jonka nimi voisi olla Vihan veljet. Sen niminen salaseura myöhemmin todella toimikin.
Sotakirjojen ongelma on, miten kuvata julmuutta sisältä, edes hiukan myötäeläen. Se voi olla mahdotonta, mutta urhoollisesti Kanto yrittää taistelun huumaa valaista.
Sodankäynnin nautinto pitää oppia. Lahtareissa tamperelaisella ylioppilaalla tähän on kykyä. Körttinuorukainen, jonka tuska nousee viidennestä käskystä, ei opi ikinä.
Tuskin sodan kiihkoa tavoittaa nykylukijakaan, mutta tarttumalla kirjaan hän tekee Kannon kanssa diilin: suostuu lukemaan romaanin ikään kuin se voisi olla totta. Diili on turvallinen; lukija jää henkiin.
Veriruusut oli perinteistä realismia: romaani esitti kertojansa totuuden. Lahtareissa näkökulma vaihtelee kertojien mukaan. Aika perinteistä tämäkin on, vaikka hetkeksi suunvuoron saa jopa suomenhevonen Sälli.
Lisäarvoa Sälli ei kirjaan tuo ellei sitten muistuttamalla, että ei todellisuuteen kenelläkään kuumaa linjaa ole. Sodastakin vain kerrotaan tarinoita, vaikka hevosen suulla, ja myös sen tarinan takana on Anneli Kanto.
Kaarina Jaakolalla ei sikäli ole uskottavuusongelmaa, että hän ei ole keksinyt Annaa ja Kallea, omia isovanhempiaan. Wikipediakin kertoo, että Kaarlo Huhtala oli maanviljelijä ja kansanedustaja ja kuului Lapuan liikkeen johtoporukkaan. Sama lähde jatkaa, että Anna kuoli 1932, Kalle teki konkurssin, jätti eduskunnan, syrjäytettiin Vapaussodan rintamamiesliitossa ja kuoli Kaasmarkussa 1941 ”lähes unohdettuna”. Nyt tyttärentytär nostaa hänet takaisin muistin piiriin.
Anneli Kanto kahlasi arkistoissa 1918 eläneiden haastatteluja. Jaakola sai aineiston perintönä. Suvulle jäi valtavasti Annan ja Kallen kirjeitä, päiväkirjoja, almanakkoja. Näissä kuuluu kohteiden oma ääni. Loppu on kirjoittajan hienovaraista tulkintaa.
Elämä meni niin, että Anna pysyi sellaisena kuin oli. Kallesta tuli sellainen kuin tuli.
Alku on iskevä eikä sitä löydy Wikipediasta: Jaakola esittää oman näkemyksensä. Lukijalle aloitus kertoo, että Kalle on kiinnostavampi, mutta Anna saa Jaakolan myötätunnon, jopa niin että hän on ottanut tämän sukunimen.
Anna rakasti, kärsi ja paljon kai unohtikin. Kallen tausta oli vauras, mutta isättömänä ja melkein äidittömänä elämä oli yhtä näytönpaikkaa. Naiiviuskin taisi vaivata. Heti nuorena Kalle menetti perintörahansa huijarille. 30-luvun lamassa osuuskassa veti maton alta, ja konkurssin jälkeen hylkäsivät aateveljetkin.
Entä kuka nyt haluaa Annaa ja Kallea muistaa paitsi suku ja Kaasmarkun kylänmiehet ja -naiset? Ajankuvana ja taitavan eleettömästi kerrottuna kirja kasvaa raamiensa ylitse. Jaakola on ammattitoimittaja, joka osaa kirjoittaa tulkintaansa rivien väleihin. Tyylin niukkuus syventää traagisuuden tuntua.
Ajankuvaa olisi voinut kasvattaa. Kalle osallistui sotaan, jota hän kutsui vapaussodaksi, ja se kyllä tulee, ristiriitaisuudessaan, kuvatuksi. Muuan sosialisti pelasti Kallen tappotuomiolta, Kalle pelastaa tuttuja punaisia Hennalasta.
Satakunnan sota on usein jäänyt varjoon. Rintama olikin muita rauhallisempi. Isoin taistelu oli Noormarkussa. Lavian punaiset ja Kankaanpään valkoiset sotivat Sampakosken taistelun. Karkussa oli sota vielä Tampereen valtauksenkin jälkeen, ja sieltä muistetaan Maarian pitäjän naiskomppania. Anu Hakala on näistä tehnyt kirjan (Housukaartilaiset, 2006).
Sekä Kanto että Jaakola kirjoittavat nykypäivässä: sukupolvi sitten nämä asiat olisi kerrottu toisin. Paraneeko tieto tai ymmärrys ajan myötä? En osaa sanoa, mutta Joel Lehtosen Henkien taistelu (1933) antaa aikalaisen kehyksiä sille, mitä Huhtalan Kalle 30-luvulla koki. 1990-luvun laman muistavat voivat todeta, että eipä paljon ole muuttunut.
Romaania on tapana lukea poliittisena satiirina suomalaisista nousukkaista. On se sitäkin, ja pureva onkin, mutta voi sen lukea myös yksilön tragediana. Ihanteellinen ja huumorintajuton maalaispoika törmää yhä uudelleen tietoon, että ihminen ei olekaan hyvä, kaunis ja jalo. Tätä ei viaton kestä.
Henkien taistelu sen sijaan on kestänyt aikaa. Siihen ei pelkkä satiiri olisi riittänyt; kehyskertomus paholaisen, Viksarin, viettelemästä Keophas Sampilasta on moniulotteinen. Pirun välikappale, kaljatehtailija Sorsimo, on oikeastaan kirjan sankari: hän kykenee sekä häikäilemättömään ymmärrykseen että nauramaan.
Aapeli Muttinen, Joel Lehtosen tuotannon keskeisin romaanihenkilö, kykenee myös nauttimaan. Vuoden 1918 sodan jälkeinen kesä oli surkea, mutta sen vuoden heinäkuussa tuli kirjakauppoihin yksi suomalaisen proosan väkevimmistä maallisen onnen kuvauksista.
Kuolleet omenapuut on nimeään myöten surullinen kirja. Kaksi viimeistä novellia liittyvät juuri käytyyn sotaan. Väinö Linnan sanotaan upottaneen topeliaanis-runebergiläisen kansankuvan, mutta teki sitä jo Lehtonenkin, ehkä jopa julmemmin. Kansaan kuuluva Juutas Käkriäinen on saamaton ja ovela nilkki. Sivistyneistöön kuuluvat ovat tekopyhiä narreja.
Vuonna 1917 Lehtonen julkaisi romaanin Kerran kesällä, ja samat henkilöt ovat esillä Kuolleissa omenapuissa ja vielä Putkinotkossakin (1919–20).
Aapeli Muttinen on täynnä ristiriitoja. Hän haluaa ymmärtää ja auttaa kansaa mutta saa aikaan vain katkeruutta. Hän vastustaa sotaa ja päätyy tappajaksi. Romahdus on täydellinen: Muttinen pakenee Suomea ja Suomesta.
Koko henkilökaartista vain urheiluhullu afäärimies Tommola porskuttaa vielä Henkien taistelussakin. Tuossa romaanissa ohimennen viitataan J. V. Snellmanin pohdintoihin kansallishengestä: vaikka ihmiset tekevät pahaa ja ovat itsekkäitä, maailmanhenki kuitenkin johtaa kehnot ihmiset tekemään jaloja tekoja, yhteiseksi hyväksi.
Lehtonen taisi tässäkin olla satiirikko, mutta Snellmanin valtioajattelu todella oli tällaista. Hiukan se muistuttaa ajatusta kapitalismin näkymättömästä kädestä: itsekkäät ihmiset toimivat lopulta kaikkien eduksi.
Voi Muttisen onneakin itsekkääksi sanoa. Kuolleiden omenapuiden alkunovellissa Muttinen vaipuu autuuteensa vain omaksi ja rakastettunsa Lyygian iloksi. Muttinen syö, nauttii, kelluu ajatuksettomassa joutilaisuudessa, kiertelee Lyygian kanssa suvisella Saimaalla. Kaikki on täydellistä.
Onni on jopa niin täydellistä, että Lehtosen on ollut ilmeinen pakko kirjoittaa loppuun itkevä Lyygia. Mitä Lyygia itkee? Onnen katoavuutta? Ehkä lasta jota Muttinen ei suostu sodissa tapettavaksi tekemään? Onko sekin ironista, että näin kaunis ja riipaiseva teksti ilmestyi juuri kesällä 1918?
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
