Tommi Liimatta: Autarktis. Like 2017.
Hanna Hauru: Jääkansi. Like 2017.
Miki Liukkonen: O. WSOY 2017.
Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina (Suom. Helene Bützow).Tammi 2005.
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Suom. Helene Bützow). Tammi 2016.
Nettiyhteys pätkii. Pikavuoron pysäkki on tunnin kävelyn päässä, mutta liikennöinti on lopetettu. Kertoja elää erakkona talossa, jota lumi saartaa ja villieläimet pitävät silmällä. Autarktis viittaa omavaraiseen pohjoiseen, ja ehkä omavaraisuus lappilaisittain tarkoittaa juuri tätä: Jotenkin minun on itse se ratkaistava että italialaisesta sahuukoneesta on pultti hukassa ja maahantuoja konkassa.
Tommi Liimatta on antanut äänen kolmen eri sukupolven miehelle. Erakko oli abiturientti Barcelonan olympialaisten (1992) aikaan. Nyt hän muistelee nuoruuden kohelluksia lumilaudalla ja graffitimaalarina, hukkaan heitettyjä opintoja sekä myöhempiä kohelluksia ryyppyremmeissä. Tästä kirjasta tulee päätelleeksi, että taksien merkitystä pohjoisen miehen identiteetille ei voi liioitella.
Keski-iässä, lumen keskellä, on hiljaisempaa. Välillä erakko ajaa moottorikelkalla postiin ja lähettää itselleen kirjeitä. Tulevaisuudelta ei paljon ole odotettavissa: Näen ensi viikolla ystävää, mutta kyllä hän viime hetkellä peruu.
Suomalaisen miehen itseironista itsesääliä? Ehkä ei vain sitä. Liimatta on kirjoittanut teoksen, joka välillä tormentuu esseemäiseksi luennoinniksi ja jossa pääosassa on myös seutu, eivät vain ihmiset. Kemi, Rovaniemi ja Tervola ovat avainpaikkoja, ja Lapin luonto tunnetusti luo outoa taikaa. Lapin miehet ovat sekä uhreja että oman onnettomuutensa seppiä. Tylyhköä kuvaa Liimatta pehmentää päästämällä ääneen nuoren naisen sekä kirjoittamalla toteutumatonta historiaa. Sillä suunnalla kirjoitettavaa riittääkin.
Kirjan kertojilla ei ole nimiä. Kaataja-otsikon alla muistelee sotaveteraani, joka on kokenut veteraanin tylymmän kohtalon. Avioliitto oli surkea, ja parhaiksi vuoksiksi mieleen on jäänyt veljen kanssa vietetty aika erakkoina porotilalla. Sitten vaihtuivat metsähehtaarit käteiseksi. Tätä kirjassa ei kerrota, mutta joskus on laskettu, että keski-ikäiseltä mieheltä kuluu noin sata hehtaaria juoda itsensä loppuun.
Veljen luota lähtiessäni olin hakenut elämänmakuista seikkailua. Sain hiirilavantaudin ja hakkaavan yskän. Livuin ulos pääväylältä kuin leimaton tukki.
Aikansa veteraani retostelee sotilaallisilla uroteoilla, mutta kaataja-otsikko ei viittaa rintamalle vaan karhunkaatoon. Siinä toimessa yhä lienee myyttisiä ulottuvuuksia. Vastustajana karhulla onkin puolensa. Karhu ei kommunikoi moniselitteisesti:
Menin karhua lähemmäs ja etsin sen katseen, hengitystäni tasaten. Tuijotin karhua silmiin niin kauan että niihin himmeni täytetyn eläimen katse.
On melkeinpä helpotus kun karhu tulee vastaan: se tarkoittaa mitä tekee. Vinot akkapuheet puuttuvat siitä tilanteesta kokonaan.
Seuraavan sukupolven mies – Ruottikuume-otsikolla – on syntynyt 1950 ja kasvaa Lapissa, joka on täynnä saksalaisten miinoja ja ammuksia. Niitä voi nuotiossa räjäytellä. Aikuiset ovat etäällä, kukaan ei lasta lohduta, ei valmista maailmalle. Kakarat voivat vain aavistella, mitä perheessä tapahtuu. Ruotsiin muuttaja on selviytyjä. Hänessä on jotakin tasaiseksi nujerrettua:
Olen vain ajatellut, että pahat vastoinkäymiset kuuluvat elämään, jotta ihminen olisi vanhana oikein viisas.
Kerronnallisesti tämä osa jäsentynein, aivan kuin Liimatta (s. 1976) olisi purkanut haastattelunauhaa ja haastateltava halunnut kertoa ennen kaikkea töistään. Työtä elämä on lapsesta lähtien ollut, ja niin perusteellisesti tulee työ ruotsalaisilla konepajoilla kuvatuksi, että Autarktiksen lukeminen tuntuu hetkin oppisopimuskoulutukselta.
On väitetty, että nykyihmistä vaivaa todellisuuden kaipuu (reality hunger). Saattaa vaivatakin, ja ehkä kaipuu todella kasvaa niistä tuhansista sepitteistä, elokuvista ja sarjafilmeistä, joilla jokaisen televisiotajunta on kyllästetty. Liimatta jollakin tavoin vastaa tähän tarpeeseen: Autarktis on romaani joka maistuu dokumentille. Erillisinä kertomuksina miesten tarinat eivät pitkälle kanna, mutta kun Liimatta lomittaa ne rinnakkaisiksi ja välillä luennoi Lapin kehityksestä, syntyy vaikutelma, että tämä kaikki on erityisellä tavalla totta ja todellista.
Vähän yllättää, että Liimatan henkilöistä suurten ikäluokkien mies selviytyy parhaiten, ehkä siksi että hän muuttaa Ruotsiin. Selviytymiseen se sukupolvi kasvoi. Erakoksi päätyvällä on näistä miehistä parhaat eväät, koulutusta ja hyvä perhe, mutta hän on jo nuorena eksyksissä:
Yhden kerran videovuokraamossa lapioin pussiin pelkkiä paskoja karkkeja tietääkseni jotakin kärsimyksestä.
Ongelma on ikuinen: edustavatko nämä miehet ikäluokkansa lappilaisia miehiä vai pelkästään itseään? Hetkeksi ääneen pääsevä nainen kieltäytyy yleistämästä, yleensä. On kuitenkin poikkeus:
Ainut asia missä mää yleistän on miehet, tuo heikompi astia. Me naiset ollaan jo pitkään käyty töissä. ( – –) Oma toimeentulo tuo itsenäisyyden enemmän kuin mikään, ja itsenäisyyttä nainen on tarvinnut, kun sodat ja viina ja hullu ylimielisyys teki miehestä epävarman elättäjän.
Hanna Hauru on Oulusta eli kyllin pohjoisesta, jotta osana on tulla verratuksi Timo K. Mukkaan ja Rosa Liksomiin. Jääkansi vertautuu vähän vaikeasti. Pienoisromaani tuntuu vain todistavan, että jos vuonna 2017 tahtoo kuvata kaiken kattavaa, ehdotonta lohduttomuutta, kuvaus kannattaa sijoittaa menneisyyteen ja pitäytyä sadassa sivussa.
Oli talven kirkkaimmin polttava päivä, kun kävelimme Bettin kanssa juna-asemalla isää vastaan. Aurinko ei lämmittänyt, vaan sen jäänsininen valo pakotti otsaa ja sai silmät vuotamaan. Siitä tiesi, että kevät tulee vielä.
Tuosta tarina alkaa, ja siinä taisi myös olla kirjan valoisin lause. Isä palaa sodasta arkussa, tilalle tulee isäpuoli, jota lapsikertoja kutsuu Pahaksi. Betti on äiti, ei juuri parempi. Surkeus on periytyvää: isä ja äiti ovat olleet huutolaislapsia. Viitteellisessä kehyskertomuksessa aikuistunut lapsi palaa kotimökille, ja Haurunkin kerrontatekniikka on muistaminen, muistelu:
Äänet jäävät taakse, kun niitä ei kuuntele tarkkaan. Ympärilläni näkyy muistoja, joita olen palannut unohtamaan. Mieleni pyyhkii niitä pois sitä mukaa, kun olen kuunnellut kuiskaavan lauseen loppuun.
Hauru pelkistää äärimmilleen elämän, joka vie koko ajan ojasta allikkoon. Lapsi pääsee mökistä mielisairaalan siivoojaksi, synnyttää itse lapsen, joka vaikuttaa myös jäävän heitteille; tässä kerronta muuttuu, kuten takakansi lupaa, unenomaiseksi. Heikko kontrasti on valoisa muisto kuolleesta isästä.
Hauru on niitä kirjoittajia jotka keskittyvät lauseisiin: Heräsin lattialta hikisenä. Tuli juoksi hellan viertä. Heitin hellaan vettä ja suljin luukun. Siirryin sänkyyn Bettin paikalle ja nukuin niin kauan, että kevät sulatti hangen mökin oven edestä.
Volter Kilpi julkaisi 1933 romaaninsa Alastalon salissa. Aikanaan sitä myytiin muutama sata. Algot Untolalta ilmestyi 1909 massiivinen Harhama, jolla tuskin vieläkään on tuhansia lukijoita. Maiju Lassilan nimelläkin tunnettu Untola ammuttiin mereen 1918 mereen matkalla Suomenlinnan vankileirille. Myöhemminkään kirjallisten rajojen rikkojilla ei ole suurta menestystä ollut. Realismi ja todelta maistuva modernismi ovat valtavirtaa.
Nykyisin rajojen rikkojille on kysyntää, ehkä siksi että rajoja ei juuri ole. Finlandia-palkinnon esiraati valitsi ehdokkaita osin tällä perusteella, ja sekä Liimatan että Haurun kirja tuli valituksi. Niin tuli myös Miki Liukkosen romaani O. Joko hiukan poikkeuksellinen romaani tai Liukkosen hiukan poikkeava julkisuuskuva vastasivat kysyntään. Nykyihmistä tai ainakin markkinoita vaivaa myös uutuudennälkä.
Voi olla, että moni turhaan etsii 900 sivun tehosekoitetusta O:sta päätä taikka häntää: perinteinen lukutapa ei toimi. Kohtuutonta olisi käsitellä O lyhyesti, joten tässä voi tukeutua Liukkosen itsensä antamaan evästykseen. Hänen mukaansa kirjan kieli ja tehokeinot kuvaavat infoähkystä ja valtavasta datamäärästä seuraavaa tuhnuista iltapäiväpäänsärkyä.
Kokoavana teemana tuntuvat olevan erilaiset pakkoneuroosit ja niiden takana kauhu kaiken – ennen kaikkea minuuden – katoavaisuudesta. Tätä romaania ei voi kutsua koukuttavaksi, ei mukaansa tempaavaksi, mutta joulunsa voi viettää huonomminkin kuin tutustumalla teokseen, joka jo on ehditty julistaa tämän vuosikymmenen parhaimpiin kuuluvaksi.
Kathy on 31-vuotias, ja hän ajaa työkseen pitkiä matkoja aution oloisella maaseudulla. Ammattinimike on valvoja, valvonnan kohteet ovat luovuttajia. Ensi sivut viittaavat tieteisromaaniin, vaikka tapahtuma-aika on 1990-luvun Englanti. Kirjan ytimessä kuitenkin on kolmen lapsen elämä sisäoppilaitoksessa.
Kazuo Ishiguron romaani Ole luonani aina on pinnalta varsin perinteinen. Scifi-viitteiden painottaminen vie harhaan; Kathyn maailmassa kaikki on kuten täällä, vain hiukkasen toisin, kuten joku taisi kuvata käsitystään tuonpuoleisesta. Lasten välillä ei tapahdu mitään erityistä paitsi että lapsille kaikki on erityistä.
Lapset myös tietävät, vaikka eivät oikein tiedäkään, eikä tiedä lukijakaan. Ishiguro avaa teemojaan verkkaisesti, ja Kathy ja hänen ystävänsä suostuvat tajuamaan totuuden, kun on jo myöhäistä. Ihminen hukkaa tilaisuutensa, tuntuu Ishiguro sanovan romaanilla, joka on hyvin kaunis ja hyvin surumielinen.
Ishiguron tuoreempi suomennos, Haudattu jättiläinen, on toisella tavalla surumielinen. Keski-ajan Englannissa ihmiset tekevät matkaa kuka mihinkin, sumu syö muistoja, päämäärät unohtuvat, hirviöt uhkaavat. Keskiössä on vanha pariskunta, joka etsii poikaansa. Onko unohtaminen petosta vai ihmiselle siunaukseksi?
Vähin keinoin Ishiguro elvyttää satujen perinteen niin, että lukukokemukseen liittyy samaa taikavoimaa kuin oli viimeksi satuja lukiessa. Ishiguro sai tänä vuonna Nobel-palkinnon.
