Lasse Lehtinen ja Risto Volanen: 1918. Otava 2018.
Seppo Hentilä: Pitkät varjot. Muistamisen historia ja politiikka. Siltala 2018.
Nils Erik Villstrand ja Petri Karonen (toim.): Kulkemattomat polut. Mahdollinen Suomen historia. Gaudeamus 2017.
Juri Nummelin (toim.): Sisällissodan ääniä. Kaikuja punaiselta ja valkoiselta puolelta. Arthouse 2018.
No, tulihan se sieltä! Sisällissodasta on sata vuotta, ja niin on taas aika ottaa kantaa Akseli Koskelan kapinapolitiikkaan. Sitä on helppo kommentoida siksikin, että Koskelaa ei ollut olemassa. Väinö Linna sepitti hänet. Siitäkin on kohta 60 vuotta.
Lasse Lehtinen (s. 1947) ja Risto Volanen (s. 1944) lämmittelevät vanhan kirjasodan jälkihehkussa ja väittävät, että Täällä pohjantähden alla johti harhaan kokonaisen sukupolven. Asiantuntijoita he ovat sikälikin, että kyse lienee heidän omasta sukupolvestaan. Se oli herkässä iässä, kun romaanitrilogia ilmestyi.
Linna siis vääristeli, koska hän selitti sotaa torpparien asemalla? Kaikki tietävät, ja Linnakin tiesi, että sotaan kuitenkin nousi kaupunkien radikaali työväki. L&V vetoavat Viljo Rasilaan, joka selvitti jo 60-luvulla, että Suomen 55 000 torpparia pyrkivät pikemminkin etääntymään politiikasta. Punaisten joukossa heitä kaatui vain 24. Jotkut sotivat valkoisissa. Koskela, tulipunainen plutoonanpäällikkö, oli poikkeus. Linna johti siis harhaan. Mot.
Muutoinkin Linna tyypitteli väärin. Nuorsuomalaisia edustaa kiihkoileva ruustinna, vanhasuomalaisia tämän tossukka aviomies. Ruotsinkielisyys henkilöityy äkkiväärässä paronissa. L&V panevat myös merkille, että Santeri Alkion maltillinen tasavaltalaisuus on häivytetty. Sitä he eivät korosta, että romaanin aito sankari on hiukan etäinen rauhanmies, Janne Kivivuori.
Kirjan nimi on 1918, ja vuodesta 1917 se kertoo. Edellinen synnytti jälkimmäisen. 1918 on näkemyksellinen kronikka, joka seuraa läheltä tapahtumien kulkua sekä Helsingissä että Pietarissa. Rinnastus onkin avartava. Pietarissa oli tehty jo pari vallankumousta ennen kuin Suomessa päästiin asiaan.
L&V käyttävät vahvuuksiaan, (päivän)poliittista pelisilmää. Alkion ja Väinö Tannerin roolit korostuvat, oikeistodemari Evert Huttunen nousee unohduksesta. Näin kirjoittajat asemoivat itsensä sadan vuoden takaiseen politiikkaan eikä rauhanomainen tasavaltalaisuus huono asema ole. Sen hinta on, että verityöt jäävät vähän käsittämättömiksi. Niin ne jäivät Linnallakin. Ei hän mikään väkivallan syväkuvaaja ollut.
On totta, että Linnan romaaneja luetaan historiankirjoituksena. Tässä hengessä myös Sauli Niinistö niihin taannoin viittasi. Osasyyllisiä ovat historioitsijat, jotka kirjoittivat vain voittajien kertomaa. Syyllinen on myös Linna itse. Hän nimenomaan halusi haastaa historiankirjoituksen. Palkintokin tuli. Urho Kekkonen nimitti hänet tieteen, ei taiteen, akateemikoksi.
Tietysti Linna, Finlaysonin työmies Tampereelta, tiesi, että sotaan ryhdyttiin kaupungeissa, vaikka torpparikysymys saattoi kotopuolessa, Urjalassa, keskeinen ollakin. Hän on kertonut harkinneensa näkökulman laajentamista kaupunkiin, mutta tämä olisi hajottanut romaanin rakenteen. Taiteen vaatimukset rajoittivat historian kirjoittamista.
Eikö Koskelan voi tulkita vain satunnaiseksi hämäläiseksi torppariksi? Hänen kaltaisiaankin oli, joten ei Linna sikäli vääristellyt. Lehtisen ja Volasen tapa lukea romaania saattaa tuntua kummalliselta, mutta Linna antoi itse siihen eväitä. Hän korosti kuvaavansa ideaalityyppejä, ja sikäli Koskela edusti torppareita. Kyse ei ollut yksittäisestä, satunnaisesta, vaan yleispätevästä. Juuri siksi Linna katsoi voivansa historioitsijat haastaa. Romaani kertoi vaietun totuuden.
Ilmeisesti Linnan tavoite ymmärrettiin hyvin. Tuoreeltaan Pohjantähti haukuttiin sekä poliittisin että kirjallisin perustein. Historioitsijat sanoivat, että Linna kuvaa kansalaissotaa väärin. Oikeisto sanoi, että hän häpäisee vapaussodan muiston. Nuoret modernistit sanoivat, että romaani on joutavaa maalaisjorinaa. Pentti Saarikoski kertoi lopettaneensa lukemisen heti alkuun. Häntä ärsytti ensimmäisen lauseen ajatusviiva.
Myös lukijat ymmärsivät Linnan tavoitteet, ja tapana on sanoa, että Pohjantähti on muokannut suomalaisten käsitystä omasta historiastaan enemmän kuin mikään muu kirja. Punaisten sotaanlähtö sai selityksen, ja tuolle selitykselle oli kysyntää. Juuri vastaanottoa Markku Eskelinen ilmeisesti tarkoittaa, kun hän korostaa romaanisarjan psykohistoriallisuutta (Raukoilla rajoilla, 2016). Linna eheytti kansakuntaa. Hänen nationalisminsa oli sovinnollista.
Seppo Hentilä ei kirjoita vain sisällissodasta vaan ennen kaikkea siitä, miten sotaa on muistettu. Kun Pitkiä varjoja lukee rinnan Lehtisen ja Volasen kanssa, tajuaa hyvin, että muistilla on poliittiset ehtonsa. L&V muistavat, että punaiset aloittivat sodan. Hentilä muistaa ennen kaikkea, että voittajat toimivat kuten tapana on. Voittajat ovat röyhkeän julmia ja ylpeitä siitä. Kumpikin kirja muistaa oikein.
Hentilä avaa muistamisen ehtoja. 20-luvulla muisti toimi toisin kuin 60-luvulla. Sodan jälkeen vain valkoisilla oli lupa muistaa avoimesti, talvisota jo muutti tilannetta, ja jatkosodan jälkeen kenttä oli avoinna Väinö Linnan tulla.
Kiinnostava on oikeiston ja vasemmiston jakautuminen sodan jälkeen. Porvaripuolella Alkio ja K. J. Ståhlberg ottivat etäisyyttä valkoisiin, vasemmalla Tannerin sosialidemokraatit punaisiin. Nämä keskustavoimat tahtoivat katsoa tulevaan ja unohtaa, äärilaidat muistaa. Valkoiset muistivat avoimesti, punaiset yksityisesti.
Neuvostoliiton hajoamisen (1991) jälkeen repesivät historioitsijoiden rivit. Hentiläkin hämmästelee näkemyserojen suuruutta ja nimeää ääripäiksi Heikki Ylikankaan ja Ohto Mannisen. Ylikangas kirjoitti Tie Tampereelle -teoksen, Manninen puhuu vapaussodasta.
Linna siis eheytti kansaa, mutta kommunismin loppu vapautti historioitsijat riitelemään. Myös käsitys totuuden luonteesta alkoi muuttua. Hentilä siteeraa Pertti Haapalaa: (–) erilaiset selitykset vuoden 1918 sodalle eivät johdu vain erilaisista näkökulmista, vaan itse tapahtumien moninaisuudesta. Suomessa käytiin vuonna 1918 monta sotaa yhtä aikaa ja näin ollen asian yhden puolen nostaminen koko totuudeksi on totuuden peittämistä. (–) Samalla kun kaikki sodalle tarjotut nimitykset ovat oikeita, ne ovat myös vääriä.
Tämä käsitys totuudesta on aivan uusi ja oma riidanaiheensa. Linnalle totuus oli vielä yksi ja ainut, ja Linnan pitkä varjo yltää 2000-luvulle. Professorit Esko Salminen ja Vesa Vares ovat väittäneet, että Pohjantähti yhä hallitsee sekä kansan historiantajua että historiankirjoitusta.
Myötäilikö Linna kommunisteja? Uutta ulkopolitiikkaa? Peräti Moskovaa? Lukeeko kansa häntä väärin niin, että toukokuun 1918 kauhea kosto selittää tammikuista sotaanlähtöä? Seuraus edeltää syytä?
Kyse ei ole vain muistamisesta vaan siitä, miten tapahtunutta selitetään. Erot näkyvät myös sotien välisen ajan tulkinnoissa. Lehtinen ja Volanen eivät puhu vapaussodasta, mutta kapinasta he puhuvat ja korostavat, että demokratian perusinstituutiot 20-luvulla säilyivät. Hentilä myöntää tämän, mutta hänelle kansalaissodan jälkeinen aika on henkisesti valkoisen hämärän maata. Ilmaus on Marko Tikan.
Niille jotka haluavat itse päästä lähteiden ääreen, on Juri Nummelin koonnut Sisällissodan ääniä. Isossa osassa tekstejä sotaa ei vielä muistella; sitä käydään tai siihen valmistaudutaan. Lauri Haarla ja Hilja Haahti, Kaarlo Uskela ja Lauri Luoto nousevat unohduksesta aikalaistodistajiksi. Tekstit ovat mielenkiintoisia siksikin, että yllättävän niukasti ne väkivallan kokemusta avaavat.
Kapina? Sisällissota? Vapaussota? Mikä tässä on niin vaikeaa? Noina vuosina suomalaisten maailmankuva romahti kahdesti. Ensin romahti oikeiston ihannekuva kansasta. Sitten vasemmisto ja osa oikeistoakin järkyttyi koston kamaluudesta. Vaikka Pohjantähti todistelee, että sotaanlähdölle oli käsitettäviä syitä, ei se oikein riitä.
On hankala ajatella, että ns. tavalliset ihmiset, kaltaisemme, tekivät, mitä tekivät. Historioitsijoiden selitysvoima ei tähän yllä eikä yllä Linnankaan voima. Edes Nummelinin kokoamat sisällissodan äänet, kaikessa kiehtovuudessaan, eivät riitä. Ehkä mikään selitys ei ole kylliksi, ja siksi kiista historiasta jatkuu. Eroavia näkemyksiä on Pohjantähden romaanitaiteellisestakin arvosta. Eskelisen proosahistorian ohessa voi virkistäytyä Pauli Pylkön esseillä (Kielikuva ja mielikuva, 2015). Pylkön mielestä Linna epäonnistuu myös ja nimenomaan psykohistoriotsijana.
Olisiko vallankumous onnistunut marraskuun 17 suurlakon aikaan? Tätä on mietitty. Jossittelua kutsutaan kontrafaktuaaliseksi historiankirjoitukseksi.
Kulkemattomat polut kertoo ideansa jo nimessään. Entä jos Tanskan Kristian II olisi jättänyt Tukholman verilöylyn (1520) väliin ja Kalmarin unioni ei olisi purkautunut? Entä jos Stolbovan rauhassa (1617) ei rajaa olisi vedetty niin, että Venäjä suljettiin Itämereltä? Olisiko Pietari I vuonna 1700 jättäytynyt pois sodasta Ruotsia vastaan – ja mitä sitten olisi tapahtunut?
Nils Erik Villstradin ja Petri Karosen toimittama teos on kiinnostava, kun se haarukoi Ruotsin varhaisempaa historiaa. Nykyajan polut lienee tallattu niin tasaisiksi, että viime vuosisata ei ole erityiseen lennokkuuteen sytyttänyt. Kysymys marraskuun 17 suurlakosta pysyy avoimena.
Stolbovan rauhasta Villstrand saa irti kiehtovan jossittelu-ketjun. Jos Venäjää ei 1617 olisi suljettu Itämereltä ja jos näitä rajoja ei olisi seurattu Tarton rauhassa (1920), olisiko Stalin aloittanut talvisodan? Ajatus tuo vaihtelua ikuisuuskysymykseen, miten olisi käynyt, jos Paasikiven ja Mannerheimin myöntyväisyyslinja olisi syksyllä 39 voittanut.
Koskaan emme saa tietää. Jossittelun mieli on siinä, että valintojen merkitys korostuu. Vastakkainen näkemys on, että kaikkeus kulkee ennalta määrättyä rataansa ja ihmiset vain kuvittelevat tekevänsä päätöksiä. Noista sopii valita, mutta valinnan jälkeenkään ei voi olla varma.
