Jyväskylän Normaalikoulun lukiossa on harvinainen perinne: ylioppilaskokelaat aloittavat penkkarit kansallispuvuissa.
”Miten hiusten pitäisi olla?” Kamilla Mäntynen kysyy ja sormeilee Kaukolan kansallispuvun tinanastoilla koristettua hiusnauhaa.
”Tyttöjen päälaitteiden kanssa hiuksia pidetään auki”, kansallispukukonsultti Taina Kangas neuvoo ylioppilaskokelasta.
”No sitten letit lähtee heti.” Tytöt alkavat purkaa palmikkojaan Jyväskylän Normaalikoulun lukiossa, tuttavallisesti sanottuna Norssissa.
”Se on mahtava perinne, jollaisesta en ole koskaan ennen kuullut”, Taina kehaisee. Lukion rehtori Kirsti Koski ounastelee hänkin, ettei kansallispukuisia abeja penkkaripäivänä juuri maan muista lukioista löydy.
”Kyselin asiaa rehtoreiden koulutuspäivillä. Kuulemma Helsingissä on jossain toisessa koulussa ollut samanlaista tapaa, mutta se ei enää ole voimissaan.”
Perittyä tai lainattua
Tämän lehden ilmestyessä penkinpainajaiset on jo pidetty. Haastatteluhetkellä kaikki on edessäpäin. Millaista on sonnustautua kansallispukuun ensimmäistä kertaa? Tai mistä ihmeestä 18-vuotiaat yht’äkkiä löytävät kansallispuvun, kun niiden hinnat alkavat paristatuhannesta eurosta?
”Minulla on paita ja housut papalta, liivi ja vyö isältä”, Mikko Juntti esittelee Karstulan kansallispukuaan. Hän tietää puvusta sen verran, että mummu on sen ommellut. ”Tätä ennen olen käyttänyt kansallispukua joskus pikkupoikana.”
Suvun varastoista pukunsa löysivät myös Kamilla Mäntynen, Viivi Salo ja Riikka Haakana. Kamillan Kaukolan puvun on isoäiti aikoinaan saanut ystävältään. Riikan Munsalan puku periytyy isoisotädiltä ja Viivin Tuuterin puku on hänen äitinsä ylioppilaslahja. ”Äidinäiti ompeli puvun ja äidinäidinäiti teki kirjailut.”
”Aika moni abi on myös kysellyt tutuilta pukuja lainaan”, Verna Jakonen tietää. Hänelle Rautjärven puvun lainasi Viivin äiti, joka sai sen rippilahjana ensimmäiseksi kansallispuvukseen. Heta Kuosa puolestaan sai Härmän-Isonkyrön puvun lainaan rehtori Kirstiltä, jolle se on kulkeutunut äidin tädiltä.
”Kansallispuvut siirtyvät usein sukupolvelta toiselle, sillä mallit eivät muutu muodin mukaan”, Taina kertoo. Toiset hankkivat puvun kertomaan suvun juurista, toiset taas haluavat puvun, joka miellyttää omaa silmää.
”Kumpikin on yhtä hyvä syy”, Taina hymyilee ja antaa nuorille kansallispuvun käytön tärkeimmän ohjeen: ”Älkää turhaan arkailko puku päällä. Olkaa vain luontevasti oma itsenne.”
Lukion rehtori Kirsti Koski lainasi Härmän-Isonkyrön pukunsa Heta Kuosalle. Kamilla Mäntynen sai puvun isoäidiltään.
Ei pakollista
Kamilla havahtui reilu vuosi sitten tietoon, että penkkaripäivänä hänellä olisi oltava kansallispuku.
”Se tuli vähän yllätyksenä, mutta ajatus tuntui mukavalta. Kuoron esiintymismatkoilla olen jo tottunut käyttämään kansallispukua.”
”Oikeastaan on tosi hienoa, että koululla on omia, erikoisia perinteitä”, Riikka lisää.
Eikä kenenkään ole pakko pukeutua penkkareissa kansallispukuun, jos sellaisen löytäminen tai käyttäminen tuntuu ylivoimaiselta.
”Mutta siististi pitää pukeutua”, rehtori ohjeistaa. Usein käykin niin, että pojat ilmaantuvat penkkariaamuna kouluun tummissa puvuissa ja tytöt kansallispuvuissa.
”Yleensä muutamalla pojalla on kansallispuku, kun taas tytöistä kansallispuku puuttuu vain muutamalta”, Kirsti laskee.
”Vähän yritteliäämmin saisivat pojat kansallispukuja hankkia, eivätkä kulkea kaikkia lukion juhlia samassa tummassa puvussa”, abitytöt vihjaavat.
”Meiltä saattaisi vielä yksi miesten kansallispuku löytyä jollekin lainaan”, Mikko aktivoituu.
Pitkä perinne
Kukaan ei tiedä tarkkaan, miten kauan Norssin penkkareissa on käytetty kansallispukuja. Valokuvissa rehtori on nähnyt niitä 1930-luvulta lähtien, mutta perinteen syntytieto on kadonnut.
”Ehkä joku kansallispuvuista kiinnostunut on tehnyt aloitteen. Tai ehkä tapa on tullut kansakoulunopettajaseminaarista koulun naapurista”, Kirsti ja Taina pohtivat.
Puvulla on aikoinaan haluttu korostaa kansallistunnetta. Alun perin helsinkiläinen sivistyneistö innostui kehittämään kansallispukuja, jotka perustuvat tavallisen kansan juhlapukuihin 1700- ja 1800-luvuilta.
”Eri aikoina kansallispukuja on tehty vaihtelevista ohjeista ja materiaaleista. Sodan jälkeen pula-aikana esimerkiksi kankaita kevennettiin ja paitoja lyhennettiin”, Taina kertoo.
Niinpä Hetan yllä Härmän-Isonkyrön puvussa on nyt vihreä esiliina puuvillasta eikä silkistä, kuten Kansallispukuraadin tarkistetussa mallissa. Mikon paidassa taas kaulus poikkeaa vähän nykyohjeista.
”Jokainen puku on silti sellaisenaan arvokas ja käyttökelpoinen”, Taina rohkaisee. ”Kansallispuku kertoo aina valmistusajastaan. Olennaista on, että puku on siisti ja ehjä ja että siinä on kaikki siihen kuuluvat osat sukkia ja päähinettä myöten.”
Hilpeää ja haikeaa
Penkkareista tulee ensimmäisenä mieleen riehakas meno: karkkisadetta, naamiaisasuja ja meluisaa ajelua kuorma-autoilla. Miten sellainen rymistely sopii yhteen arvokkaiden ja juhlavien kansallispukujen kanssa?
”Kansallispuku päällä ei riehuta, eikä hypätä rekkoihin”, abit selittävät. ”Ennen penkkariajelua vaihdamme kansallispuvut teema-asuihin.”
Sitä ennen abit kiertelevät kansallispuvuissaan koululuokissa ja teettävät nuoremmillaan erilaisia tehtäviä. Sitten he kokoontuvat liikuntasaliin kahvittelemaan tyylikkäästi huoltajiensa ja opettajiensa kanssa. Kotijoukkojen järjestämä kahvihetki on nuorten viimeinen yhteinen kokoontuminen ennen lakkiaisia – ja samaan aikaan sekä hilpeä että haikea tilaisuus.
”Välillä nauretaan, välillä liikututaan”, rehtori paljastaa.
Kahvin jälkeen abit pakkaavat kansallispuvut pukupusseihin ja kääntävät päälle villimmän vaihteen.
”Kouluaamujen loppuminen lähes 12 vuoden jälkeen on todellakin syy juhlaan. Meininki on katossa, mutta haikeus ja nostalgia taustalla.”
