Ratsutilan arki pyörii äidin ja tyttärien yhteispelinä. Kolmas polvikin on varttumassa.
Ratsastuksenopettajana Liisa saa työskennellä ihailemiensa eläinten kanssa.
Laidunaidan takaa kurkkii monta lempeää silmäparia. Hevoset haluavat tutustua pikkuiseen Arvo-poikaan.
”Saas nähdä innostuuko Arvo hevosista yhtä paljon kuin serkkutyttönsä. Koirien perään hinku on jo kova. Onneksi Piitu-koiramme on kärsivällisen lempeä lasten suhteen”, pohtii Katri Vivolin, Arvon äiti.
Katrin sisar, Liisa Kaitala, on viemässä aitaukseen tyttärensä Tiinan pientä ratsua. Shetlanninponi Annagaard Capri on kuusivuotiaalle tytölle sopivaa kokoa. Tiluksilla hevosia riittää, sillä shetlannin- ja welshponin lisäksi tilalla asuu 21 norjanvuonohevosta.
Vanhat rakennukset reunustavat pihapiiriä. Asuintaloja on kaksi. Toisessa asuu Katrin perhe. Keltaisen päätalon toisessa päädyssä pitää majaa Liisan ruokakunta ja vastakkaisessa päädyssä sisarusten äiti, Kirsti Lajunen.
“Äidin luo voin Arvon kanssa poiketa milloin vain. Se on ylellisen helppoa, matkaan ei mene kuin pari minuuttia. Äiti ymmärtää, jos olen vaikka nukkunut huonosti enkä ole parhaimmillani. Juttuseura helpottaa usein. Oma äiti on ensimmäisenä mielessä, jos tarvitsemme hoitoapua. Jos asuisimme muualla, serkukset Tiina ja Arvo eivät tutustuisi samalla tavoin kuin nyt.”
Pienikokoiset ja vahvat norjanvuonohevoset olivat viikinkien ratsuja.
Hevostilan perustanut Kirsti muistaa hyvin tyttäriensä innostuksen alkutaipaleen.
”Meillä on aina pidetty eläimistä. Kotonamme on asunut koiria, kissoja, vuohia ja kanoja, mutta hevoskärpänen puri Elma-messuilla vuonna 1995. Liisa juuttui norjanvuonohevonen Fjordgutten Dumbon viereen. Hän oli käynyt aiemmin ratsastustunneilla ja -leirillä, mutta siinä iski kova kuume saada oma ratsu.”
Ensimmäisen vuonohevosensa Lajuset hakivat yhdessä perheen isän, Pekan, kanssa. Parikymmentä vuotta sitten tehty reissu on jäänyt elävästi Kirstin mieleen.
”Vastaantulevien hevostrailerien kuljettajat moikkailivat ja tulivat juttelemaan huoltoasemalla. Se oli ihan uusi kokemus. Hevosporukoissa on mukavaa samanhenkisyyttä. Iloista juttua ja tekemistä riittää, mutta surujen tai huolten kanssakaan ei jää yksin.”
Lajuset asuivat Kytäjällä, mutta he haaveilivat isommasta maatilasta. Nurmijärveläisen Kiljavan sairaalan entinen maatila tuli myyntiin syystalvella 2002. Perhe lähti oitis sitä katsomaan. Silloin 18-vuotias Liisa oli eniten tilan lumoissa.
”Olin ratsastanut aikaisemmin tilan ohi ja ihaillut paikan kauneutta. Kun huomasin Helsingin Sanomissa myynti-ilmoituksen, näytin sen saman tien Kirstille. Ihastuimme kaikki vanhoihin omenapuihin, kodikkaaseen pihapiiriin ja ryhdissään oleviin rakennuksiin. Suunnittelimme, että vanhasta sikalasta saisi hevostallin, jos vain luvat heltiäisivät remonttiin.”
Lue koko juttu helmikuun 2018 painetusta Kodin Pellervosta. Tilaajana löydät koko lehden myös e-arkistosta www.pellervo-e-lehdet.fi.
