J.P. Pulkkinen: Sinisiipi. Teos 2018.
Seppo Jokinen: Lyödyn laki. Crime time.
Reijo Mäki: Gekko. Otava 2018.
Anni Kytömäki: Kivitasku. Gummerus 2017.
Sinisiiven alussa seikkailee kaksi pikkupoikaa, Leo ja Timo, ympärillään liki tyhjästä nouseva Vantaa, ja kun taustalla vielä John Fogerty laulaa Green riveriä, aikakausi on tunnistettu: 1970-luku tässä on aluillaan. Pojilla on kansakoulu takana, oppikoulu edessä, ja leikit ovat täynnä väkivaltaisia fantasioita. Vielä he ovat, niin J.P. Pulkkinen antaa ymmärtää, puoliksi luontoa, koirien sukua.
Juuri toiselle kymmenelle ehtineiden poikalasten nokkeluus on tunnetusti huipussaan, joten Leo ja Timo keinottelevat itsensä Hämeenlinnantien alitse ja suoja-aitojen lävitse Keimolaan, kilpa-ajojen katsomoon. Siellä fantasiat muuttuvat todeksi: pojat näkevät, kun auto liiskaa ihmisen. Sitten onkin vuosi 2010, Timo on rikospoliisi ja Leo rakennuttaja, yksi Vantaan hillittömän kasvun voittajista.
Sinisiiven alussa Pulkkinen annostelee kulttuurihistoriaa. Keimolaan liittyy Curt Lincoln, nykyisten formulakuskien edeltäjä, televisiosta on nähty Virginialainen, ja Ryan O’Neal, saippuasarja Peyton Placen Harrington, on ollut kiertueella Suomessa. Romaanihenkilö Heikki Laatunen, Vantaan arkkigrynderi, muistelee:
Viime juhannuksena Rodney Harringtonia lennätettiin juhannusjuhlilta toisille, myös Keimolaan. Kun se lopulta pääsi takaisin lentoasemalle, se itki kaverin olkaa vasten, niin järkyttynyt se oli kaikesta.
Peyton Place saattoi tuohon aikaan tavoittaa puolitoista miljoonaa katsojaa, ja O’Neal todella kävi Keimolassakin. Ehkä tuo Los Angelesissa syntynyt näyttelijä myös itki kohdattuaan suomalaisen juhannusyön vuosimallia 70. Ne olivat hirmuisia aikoja.
Pulkkinen nostaa romaaninsa pääosaan Vantaan. Jo oli aikakin. On kummallista, että tuo monella tapaa Suomen merkillisin kunta saa roolinsa kirjallisuudessa vasta nyt. Vain ihmisikä sitten oli olemassa pieni, hiljainen Helsingin maalaiskunta, jolta pääkaupunki oli vienyt maita ja jossa 1946 oli 12 000 asukasta. Kartanoita oli kymmenittäin. Sitten alkoi suuri muutto, ja loppu on grynderien märkää unta.
Kolme vuosikymmentä myöhemmin vantaalaisia oli 120 000, viime vuonna 220 000, ja yhä kaupunki kasvaa parin prosentin vuosivauhtia. Kun romaanin Leo ja Timo olivat lapsia, väki saattoi lisääntyä kymmenellä tuhannella vuodessa, ja kaikki oli jonnekin asutettava. Ei se tietysti onnistunut. Pulkkinen palauttaa mieliin Simosenkylän, suomalaisen slummin, jonka asunnottomat itse laittomasti rakensivat lentokentän pohjoispuolelle ja josta vieläkin taitaa muutama hökkeli olla jäljellä.
Suomen lähihistoria on omalaatuista asutustoiminnan historiaa, ja Vantaa on tämän megatrendin hallinnollinen monumentti, josta ei oikeaa, urbaania kaupunkia ole kunnolla saatu vieläkään. Tähän sotkuiseen lähiöverkkoon, Tuusulantien itäpuolelle, Pulkkinen on luonut kuvitteellisen Kalliston.
Kuvaavaa on, että romaanissa kukaan ei 2010 muista, rakennettiinko Kallistoa vanhan kaatopaikan päälle vai ei. Vantaalla ei ole muistia. Se on syntynyt tyhjästä mutta ei järin neitseellisesti. Sinisiivessä vanha poliisi Bång muistelee Helsingin pitäjän kauneuden katoamista:
Kuusikymmenluvulla tuli autot ja tuli kiire. Insinöörit veti suoria linjoja maastoon ja rattijuopot kuskattiin lentoaseman siirtolasta lapion varteen. Maisema sai taipua. Ei silloin kaupunkia rakennettu. (– – ) Silloin oli kiire. Rakennettiin, mitä sodankäyneet miehet osasi metsiin rakentaa, bunkkereita ja korsuja.
Juonta on siteeksi eli kylliksi. Purkutyömaan aita on hajonnut, aukosta livahtaa poika, joka putoaa kummalliseen kuiluun. Pelastustöissä kuilun pohjalta löytyy ruumis, nainen joka vuosia sitten on ilmoitettu kadonneeksi. Kohta surmataan vantaalainen kansanedustaja, sitten paikallislehden päätoimittaja.
Bång, eläkeläispoliisi, edustaa heiveröistä historiaa. Tulokaspoliisi Liina ajaa fillaria ja moottoripyörää ja on fyysisesti erityisen pystyvä. Keski-ikäistynyt Timo on siirretty talousrikoksista väkivaltaosastolle; hän on suunnannut tutkintaansa rakennusalan pikkutekijään, kai siksi että iso tekijä on Leo, lapsuudenystävä.
Roolitus kannattaa panna merkille. On ikuisuus siitä, kun kansainvälisen dekkarin päähenkilö usein oli kyyninen, viinaanmenevä ja vanheneva mies, joka oli sotkenut naisasiansa; ja kansainvälinen Sinisiivestäkin todennäköisesti tulee. Pulkkinen hallitsee rakenteen ja kirjoittaa tarkkaa kieltä, joka ei aseta erityishaasteita kääntäjälle.
Olennaisinta ei ole juoni, jota Pulkkinen avaa hitaasti vaan itse kaupunki: kuvatut rikokset jotenkin ovat vantaalaisuuden ulottuvuuksia. Miljöökuvaus on haastavaa, koska Vantaassa ei ole mitään erityistä, mitä ei löytyisi mistä tahansa kaupungista, mihin Eurooppa on syrjäkyliään tyhjentänyt. Pulkkinen harrastaa tarkkoja kadunnimiä, joten seutua tunteva voi seurata kulku-uria.
Korostetusti Vantaa on prosessi, joka tapahtuu ihmisten tajunnassa, mutta on se myös prosessi, jossa holtittomalla kaavoituksella ja rakentamisella luotiin iso osa pääkaupunkiseudun nykymurheista. Vantaan kanssa silti on elettävä, ja Timolle, liki paljasjalkaiselle, kaupunki on kohtalo:
Vantaa on niin kuin kuolema (––). Ensin sen kieltää. Sitten tulee viha, sitten alkaa käydä kauppaa. Sen jälkeen tulee masennus. Lopuksi sen hyväksyy.
Paikallisuutta on dekkareihin pyritty istuttamaan pitkään, mutta Sinisiipeen verrattuna tulokset ovat olleet pinnallisia. Markku Ropposen Kuhala-kirjoissa Jyväskylä on Jyväskylä, siinä kaikki, eikä Seppo Jokinenkaan hyödynnä kirjoissaan tamperelaisuutta juuri edes murteena. Reijo Mäen Vares-kirjoja elävöittää turkulainen kapakkaelämä, joka nähdäkseni ei suuresti poikkea muun Suomen kapakkaelämästä.
Jokinen aloitti 1996 ja on sen jälkeen julkaissut 23 romaania komisario Koskisesta. Tuorein, Lyödyn laki, kertoo suunnan: pari vuosikymmentä on koulinut kirjoittajaa, ja vaikka veriteoista on kyse, kirja on entisiäkin kodikkaampi. Nyt kotia kunnostetaan kirjaimellisesti: Koskinen on pariutunut kollegan kanssa, ja omakotitalon talkoisiin ilmoittautuu jopa rikoksesta epäilty. Television muodikkaiden rikossarjojen keskeisin ratkottava jännite on miespoliisin ja naispoliisin välillä; Tampereen Sorinahteen työyhteisössä nämäkin ongelmat ratkeavat hämäläisen herttaisesti.
Reijo Mäen ura on vielä pitempi. Kustantajan mukaan Mäen kirjoja on myyty kaksi miljoonaa, mikä saa ihmettelemään, olisiko menestykselle haitaksi, jos Mäki viimeistelisi lauseitaan eikä aina kuljettaisi juonta löysällä dialogilla.
Ehkä hyvinkin olisi. Ehkä Mäen salaisuus on kerronnallinen kotikutoisuus. Juonta hän osaa venyttää likelle absurdeja fantasioita, ja kirjat ovat täynnä jonkinlaista hyytyneen lentojätkän filosofiaa. Usein on kuolema aidon oloisesti liki, mullan maku vahva, ja uhmakkaana vastauksena kylmälle kohtalolle Mäen kertoja toistelee koulupojan tasolle juuttunutta ateismia. Pakettiin kuuluu suorasukainen suhtautuminen maahanmuuttajiin ja syvenevät krapulakuvaukset. Yli kolme vuosikymmentä tämä on toiminut ja toiminee vastakin. Tietty poliittinen epäkorrektius kieltämättä viehättää.
Gekko siis täyttää, taas kerran, lukijoiden odotukset. Itsekin lienen lukenut liki kaikki 29 Vares-kirjaa. Mielessäni ne sulautuvat yhdeksi eikä niistä pelkisty paikaksi Turku vaan ”Turku”.
On 1950-luvun loppu, ja Helena, lukiolainen, viettää yksinäistä kesää saaressa ja suunnittelee tutkimusmatkaa Pääsiäisaarille. Thor Heyerdahlin kirja Aku-Aku on siis tarkasti luettu. Intohimo kaukaisen saareen ja sen kirjoitusmerkkeihin tuntuu viehättävältä, kunnes vähä vähältä selviää, että Helenalla taitaa lyödä kenttään. Mielisairaala on edessä.
Sitten on vuosi 2011, ja Vekan intohimon kohde on Etelämantereella jään alla oletetusti oleva Lyra-järvi. Veka on sairas tavalla, josta Anni Kytömäki annostelee lukijalle tietoa yhtä verkkaan kuin kaikesta muustakin. Se käy selväksi, että Veka suunnittelee paluuta luontoon, täydelliseen omavaraisuuteen. Askeesi taitaakin olla yksi nykyelämän ns. trendeistä.
Seuraavaksi on vuosi 1849, ja Pietarissa Sergei odottaa kuolemantuomiota. Hän on arvostellut keisari Nikolaita. Hallitsija järjestää valeteloituksen, samantapaisen kuin Fjodor Dostojevski koki tosielämässä, ja Sergei päätyy työleirille sille järviseudulle missä Helena ja Veka myöhemmin elävät. Mikkeli on lähellä, joten Saimaan sokkeloista lienee kyse.
Kivitaskua on hiukan hämmentyneen ylisanaisesti kehuttu kirjaksi vapaudesta ja suuresta rakkaudesta. Kaipa sitä niinkin voi lukea, vaikka keskeiset henkilöt haluavat koko ajan huonolla menestyksellä olla joku toinen tai päästä toisaalle.
Vekan identiteetti häilyy, ja sitä kerrontatekniikka korostaa. Yläluokkainen Sergei vaihtaa henkilöllisyyttä maaorjan kanssa eikä paluuta ole. Helenan muuttaa toiseksi sairaalan hoito. Varsinainen kivitasku on Katinka, joka kerää eräälle ruhtinaalle 7 370 kiveä. Noin monta vuotta maailma on ruhtinaan tietojen mukaan ollut olemassa. Tässä on kirjan rakkaustarina: kivillä Katinka saa Sergein vapaaksi, ja työn absurdius korostaa rakkauden syvyyttä. Kohde on Sergei, jonka Katinka tuntee vain maaorja Albertina.
Tekstissä on kiireettömyyden tuntu. Aikasiirtymistä huolimatta ihmisten kiinnekohta on pikemminkin luonto kuin historia. Jos välttämättä haluaa puhua Kivitaskun yhteydessä vapaudesta, se näyttää löytyvän kuolemasta, sairaalan lobotomiasta tai järven pohjasta, missä on aukko toiseen maailmaan. Kieli on hetkin ylenpalttista:
Kosketan yrmeää kalliota. Vettä tihkuu jyrkänteen reunan yli riippuvasta sammalmatosta, pisarat osuvat päähäni raskaina kymmenen metrin pudotuksesta. Metsä tiukuttaa ja pyrähtelee, yön ajaksi voimistunut talvi uupuu valvomaan, tuuli haukottelee aamua. Huhtikuu oikoo jäseniään ja kihisee elämää Soutajainvuoren kuolleella kupeella.
Luonto siis on voimallisesti pääosassa. Etäisesti samantapaista lienee viimeksi luettu F. E. Sillanpäältä. Kytömäki näyttääkin asuvan Hämeenkyrössä.
