Matti Salminen: Erno Paasilinnan kirjallinen elämä. Into 2018.
Jälkikäteen kaikki näyttää aina niin selvältä. Jo isä oli äkkiväärä oikeustaistelija eikä äitikään nöyryydellä ylpeillyt, joten totta kai Tervolan Varejoen korvesta lähti uhmakas poika, joka tallasi omat polkunsa. Eikö Erno Paasilinna (1935–2000) itse jo muotoillut tämän kuuluisassa lausahduksessaan: Kirjailijaksi ei synnytä. On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.
Tuonkin aforismin vuoksi nuorempi väki on Paasilinnaa pilkannut. Moni arvostelijoista näyttää eläneen elämän, josta syntyy kirjallisuudentutkija tai kriitikko, joskus melko hyväkin.
Matti Salminen tasapainottaa vallitsevaa Paasilinna-kuvaa. Henkilöä Salminen etsii enimmäkseen tekstien kautta ja päätyy siihen, että paasilinnaksi tulemiseksi ratkaisevampia taisivat olla liki kymmenen pakolaisvuotta kuin Tervolan kuulu asutustila. Paasilinna oli pikemminkin kulkuri luonnoltaan kuin korven erakko.
Lähtökohdat olivat hyvät. Petsamon Salmijärvellä oli 160 hehtaaria maata, ja isä toimi poliisina kasvavalla paikkakunnalla. Kun talvisota 1939 syttyi, Erno oli nelivuotias. Perhe eli evakkona Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa vuoteen 1948, jolloin Varejoen korpeen perustettiin asutustiloja, niin kauas toisistaan etteivät avunhuudot kuulu, kuten Paasilinna itse on luonnehtinut.
Kun isä 1950 kuoli, esikoispojasta tuli kylmätilan isäntä. Omissa muistelmissaan (Tähänastisen elämäni kirjaimet,1996) Paasilinna on kuvannut murrosikäistä itseään erakoksi, liki säikyksi. Oli siis johdonmukaistakin ryhtyä kirjoittamaan.
Salminen on kahlannut arkistot ja päättelee, että peruspiirteet näkyivät jo nuoruuden teksteissä. Niissä Paasilinna ei ollut säikky vaan rohkea, työnteosta ja kieltäymyksistä ylpeä sekä suvaitsematon eri mieltä olevia kohtaan. Jo nuorena orasti myös herraviha, Salmisen mukaan Paasilinnan vaikein rasti.
Herran pelko on herran alku, kirjoitti Paasilinna myöhemmin ja osui jälleenrakennuksen sukupolven kipeään kohtaan: miten vihata herroja sitten kun on itsekin jo ainakin puoliherra? Ristiriidan kivettävyydeltä häntä itseään suojasi toimittajien ja kirjailijoiden aina vähän kummallinen asema.
Ja juuri toimittaja Paasilinna perusluonteeltaan oli. Nopeaa lehtitekstiä syntyi kuin pöllejä savotassa. Peruseetos oli sama kuin koko sukupolvella: on selviydyttävä, tehtävä töitä. Ensi kerran Paasilinna paloi loppuun 27-vuotiaana.
Salmisen laskujen mukaan hän oli 1960 kirjoittanut eri lehtiin yli sata arvostelua ja katsausta. Pari vuotta myöhemmin hän oli jo ehtinyt olla Nuoren Voiman Liiton toiminnanjohtaja ja jatkaa Kaltion toimitussihteerinä. Kyse oli rahasta ja työhulluudesta, ei kuolemattomista teksteistä. Kestävimmät työt syntyivät myöhäisellä iällä.
Nopeasti erakko loi nahkansa. Jo armeija oli myönteinen kokemus, ja kirjallinen ystäväpiiri löytyi heti. Paasilinna osasi verkottua, vaikka oli altis riitautumaan, ja lähellä riitti ihmisiä, jotka auttoivat uralla.
Suhteiden merkitystä Salminen korostaa. Paasilinna voitti Suomen ensimmäisen Finlandia-palkinnon 1984 teoksella Yksinäisyys ja uhma, ja esseekokoelman nimessä kiteytyy hänen julkinen kuvansa, ehkä omakuvansakin. Paasilinna kaiketi olikin murrosikäisenä Varejoella hyvin yksin, mutta varttuneesta kirjailijasta Salminen piirtää seurallisen kuvan. Ystäväpiiri oli läsnä intensiivisesti. Tämä käy ilmi myös Hannu Mäkelän ja Antti Tuurin kirjoista.
Poliittisesti nuori Paasilinna taisi olla, kuten Salminen arvelee, naiivi. Henkilösuhteita hän loi vasemmiston radikaaleista K. M. Walleniukseen ja Kauko Kareeseen, omalajiseensa älykköön ja Urho Kekkosen vastustajaan. Ehkä häntä kiehtoi määrätietoisuus, jolla nuo miehet maalasivat itsensä poliittisesti nurkkaan, ehkä hänessä aina myös asui talvisodan evakkopoika.
Lause ja vainaa, luonnehti Pekka Kejonen joskus Juha Seppälän proosaa, vähän ilkeästi. Saman voi sanoa Paasilinnan satiireista, ilman ilkeyttäkin. Lyhytiskuinen tyyli oli aikakauden ihanne. Lehtityöhön se sopi. Määrätietoisuus jolla Paasilinna itseään kirjoittajana kehitti, häkellyttää. Vastapainoksi Salminen osoittaa saranakohtia, joissa kaikki olisi voinut mennä toisin.
Silti kun sisarussarjasta neljä nousee kirjalliseen julkisuuteen, asia tuntuu vaativan rationaalista selitystä. Ehkä Paasilinnan jaakkoilkkamainen mentaliteetti oli perittyä. Isä jo soti Petsamossa kaivosyhtiötä vastaan, ja Tervolassa äiti kävi palauttamassa kunnan vain vaivoin myöntämän hautausavustuksen heti, kun rahaa sai. Äiti vaati myös kuitin. Sellaista ei ollut ennen nähty.
Elämäkerta sisältää aina ajatuksen elämän jonkinasteisesta tolkusta, johdonmukaisuudesta. Paasilinnan elämään tämä tuntuu luontuvan. Salmisen omissa töissä kirja asettuu jatkumolle hyvin: hän on kirjoittanut mm. Yrjö Kallisesta ja Pentti Haanpäästä. Haanpää oli myös Paasilinnan ihailun kohde ja Suomen kirjallisuuden varsinainen yksinäinen. Ernolle jäi uhma, yhden aikakauden miestyypin nyt jo katoamassa oleva käyttövoima.
