Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus. Siltala 2018.
Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli. Teos 2018.
Juha Seppälä: Sankariaika. Siltala, 2018.

Oliko Aleksis Kivi aatelissukua väärän koivun takaa? Teemu Keskisarja siivoaa kalutun kysymyksen tieltään kirjansa ensiriveillä: Jos tuomari Carl Henrik Adlercreutz toukokuussa 1797 tuikkasi tiineeksi nurmijärveläisen Maria Juhontyttären, vahinko ei pilannut kenenkään elämää, pikemmin päinvastoin.

Yleisen arvauksen mukaan Carl Adlercreutz oli Kiven (1834–1872) isoisä. Julkisemmin asiaa on puitu 70-luvulta lähtien; Kiven varhaiset tutkijat, Viljo Tarkiainen ja J. V. Lehtonen eivät huhuihin tarttuneet.

Juuri pidemmälti ei tartu Keskisarjakaan. Asiaan ei nykytiedoin muuta selvyyttä tule kuin että eivät äpärälapset harvinaisia olleet ja että liki ikänsä Kivi eli Adlercreutzien valtapiirissä. Nämä hallitsivat kartanoita Nurmijärvellä ja Siuntiossa. Emme siis tiedä sitäkään, rakennettiinko Kiven vähän suureellinen lapsuudenkoti aatelissuvun vai metsärosvo Matti Stenvallin, isosedän, rahoilla.

 

Kiinnostus väärän koivun teoriaan on jo osa Kiven tarinaa. Keskustelu kiihtyi, kun Caius Kajanti 1975 Jaana-lehdessä arveli, että sukujen yhteys oli peräisin peräti 1740-luvulta. Erilaisia olettamuksia on Hannes Sihvo kirjannut perusteelliseen teokseensa Elävä Kivi: Aleksis Kivi aikanansa (2002). Seksi kiinnostaa aina ja Kiven elämässä kaikki.

Siististi Keskisarja väistää myös kysymyksen, oliko Kivellä ja Charlotta Lönnqvistillä eroottinen suhde. Asiasta kiivailtiin, kun Veijo Meri 1973 julkaisi Aleksis Stenvallin elämän. Keskisarja asettuu pohtimaan asiaa Siuntion hautausmaalle, missä on Lönnqvistin pieni, tietokonenäytön kokoinen muistokivi:

Charlotta Lönnqvistiin on Kivi-tutkimuksissa perinteisesti suhtauduttu jalona ja pyhänä hahmona. Ja niin suhtaudutaan tässäkin. Yhtikäs mitään kielteistä eivät niukat alkuperäislähteet hänestä väitä, ja vaikka väittäisivätkin, sanontaa ”Suomen historian köyhin ja paras mesenaatti” on mahdotonta kumota.

 

Kiven elämänkertomuksen konna on August Ahlqvist. Keskisarja ei hänen merkitystään mitätöi mutta tasapainottaa henkilökuvaa. Runoilijana Ahlqvist (A. Oksanen) tasapainoili itsekin: Yks perkele, / yks enkeli / asuvat sydämessäni; / ne taistelee / ja kamppailee…

Ahlqvist oli arvostellut jo Kiven varhaisia runoja. Kiista koski myös kirjakieltä jota ei vielä oikein ollut. Ahlqvist halusi yleiskielen perustaksi itämurteita ja inhosi Kiven hämäläisiä sävyjä. Nummisuutareilla Kivi vei valtionpalkinnon professorin nenän edestä. Keskisarja ottaa kantaa: Kivi ei ollut Ahlqvistin vertainen kirjailijana, saati tiedemiehenä. Välejä viilsi kirjakisan nolaus: professorin Säkeneitä hävisi suutarihölmöilylle.

 

Kirjallisuus orasti oudoissa oloissa. Suomen kielen asemaa ajoivat fennomaanit, joiden liikkeen nimi tuli latinasta ja joista useimmat olivat ruotsinkielisiä. Heitä suosi venäläinen tsaari, joka tahtoi torjua Ruotsin vaikutusta. Sekä Ahlqvist että Kivi olivat syntyjään köyhiä suomalaisia.

J.V. Snellman ja Fredrik Cygnaeus tukivat Kiveä jo varhain, mutta kun Seitsemän veljestä 1870 ilmestyi, ei heistä ollut kirjasotaan. Tuskin he romaanin kieltä edes kunnolla ymmärsivät. Fennomaaneilla oli menossa sisäiset riitansa, ja Kivi oli pieni nappula suuressa pelissä.

Veijo Meri arvelee, että Kivi pysyi ikänsä infantiilina, lapsekkaana, ja että hänellä oli taipumusta väkivaltaan. Saapasnahka-tornissa korostuu ulkoilmaihminen, metsien mies. Ihmisenä Kivestä ilmeisesti pidettiin, ja Keskisarjan mukaan häntä myös runsaasti autettiin. Kun Ahlqvist sotki Kiven kansan ja kielen häpäisemisestä suohon, tyrmäys oli silti täydellinen. Keskisarja tulkitsee mielenkiintoisesti:

Ainoana vuoden 1870 Suomessa Ahlqvist ymmärsi Aleksis Kiven isoksi ja sääti vihatekonsa sen mukaisesti.

 

Kiven elämästä tiedetään vähän, ja iso osa on maineen kultaamaa muistitietoa, jota kerättiin vuosikymmeniä kuoleman jälkeen. Puutekin lienee lisännyt kysyntää. Elämäkertoja on tehty useita.

Keskisarja on kirjoittanut itsensä näköisen kirjan. Historioitsijana hän osaa kuvata aikakauden, johon nykylukijan suhde on etäinen. Historiantaju myös suhteuttaa: suomalainen elämänmeno oli lauhkeaa verrattuna Venäjän maaorjuuteen, luokkaerot pieniä verrattuna Englantiin. Siellä Raalan kartano olisi kai ollut torppa.

Aikalaiset näitä vertailuja tuskin isosti tekivät. 1800-luvun kansankuvauksissa lapsuus on täynnä väkivaltaa ja nälkää. Kivi näyttää kasvaneen lintukodossa. Näin Keskisarja taustoittaa ajatustaan, että Seitsemän veljestä on yhteiskunnallisesti poikkeuksellisen valoisa.

Yhteiskuntaa ei tosin vielä ollut olemassa, mutta Kiven tuotantokin sitä osaltaan loi. Lopulta osaksi suomalaisuutta tuli sekin, mitä nykyisin kutsuttaisiin Aleksis Kiven tarinaksi.

Keskisarja monipuolistaa tarinaa, mutta yhä siinä on jalo nainen ja paha professori sekä köyhä ylioppilas, joka luo suuren romaanin ja tulee hulluksi. Mielisairaalasta Kivi päätyi veljensä hoiviin Tuusulaan ja hyytyi sinne. Hänestä ei jäänyt edes valokuvaa. Kun ystävät toivat kameran sairaalaan, Kivi ajoi heidät pois.

 

Kielenkäyttö on eräänlaista käsikopeloa pimeydessä, kirjoittaa Janne Saarikivi, ja sellaiselta myös hänen kirjansa lukeminen hetkin tuntuu. Tämä ei ole moite. Suomen kieli saati mieli eivät ole pysyviä ja ristiriidattomia asioita.

Kiveä vastaan ei liene hyökkäilty sen jälkeen, kun Volter Kilpi ja Eino Leino hänen arvonsa tajusivat. Myös Saarikivi arvelee, että Seitsemän veljestä saattaa olla paras suomalainen romaani. Tästä syystä onkin kiinnostavaa, miten kiivaasti hän todistelee, että kansallisaate jonka lumoissa Kivikin eli, oli herrojen keksintö, likipitäen valhe.

Tämä ei sikäli ole uutta, että kyllästymiseen saakka on jo hoettu, että modernit kansakunnat ovat pelkkiä kuviteltuja yhteisöjä ja nationalismi vitsaus, joka tuotti viime vuosisadan sodat. Tästä voi päätellä, että kuvitelmillakin on voimaa ja että hyvä propaganda on paljolti totta.

Saarikivi on kielitieteilijä ja tunnettu suomen puolustaja. Hän on julkisesti kertonut kieltäytyvänsä tilaamasta Helsingissä kahvia englanniksi. Kaikissa kuppiloissa sumppia ei enää suomeksi saane.

Eikö Saarikivi siis tunne myötämieltä Snellmania ja muita suomen asiaa ajaneita kohtaan nyt, kun tätä kieltä ajetaan alas niin, että hän itsekin kirjoittaa tieteelliset työnsä suoraan englanniksi? Ehkä tunteekin, mutta hyvin hän sen salaa.

Fennomaanien tavoite oli luoda suomenkielinen korkeakulttuuri. Nykyinen tavoite on siitä luopuminen. Tavoitetta ei ole ääneen julistettu; asiasta ei edes puhuta. Saarikivikin vain alistuneesti arvelee olevansa lajinsa viimeisiä suomen kielen muodostamassa kuplassa.

 

Syntyikö suomalaisuus ja koko Suomi väärän koivun takaa? Saarikiven perusajatus on, että kansallisaate ja siten myös Suomi oli saksalainen keksintö. Tästä tarkkaan rajatusta näkökulmasta hän polemisoi aika hyvin. Mielenkiintoisempaa silti olisi ollut lukea enemmän ja tarkemmin niistä kuvitelmista ja harhoista joiden vallassa me 2000-luvulla elämme.

Nyt kirjassa on kiehtovinta elämäkerrallinen osuus sekä kuvaus suomen kielen erityispiirteistä. Kielten sana-sanalta vertailu on hauskaa, nuoruusmuistot Helsingin Haagasta surumielisen hauskoja.

Saarikivi kuuluu niihin, jotka eivät usko kielten ja kulttuurien olevan, ainakaan syvässä mielessä, käännettävissä: Kun kieliä katoaa, menetetään ajatuksia, joita kukaan ei enää voi ajatella ja tarinoita, joita ei enää voi mitenkään kertoa.

Tämä tarkoittaa sitäkin, että Kiven romaania ei ole olemassa englanninkielisille, vaikka Seven brothers on. Asiasta voi vakuuttua lukemalla Alex Matsonin englanninnosta: tarina tuntuu samalta, mutta jokin ulottuvuus tyystin puuttuu. Jotakin lienee tullut lisää.

 

Mitä on vanhan miehen kauhu espanjaksi, ihmettelee Juha Seppälän kirjan päähenkilö. Lippuneuvos (!) viettää talvia Espanjassa, mikä lienee nykyisin tavanomainen paikka ihmetellä satavuotiasta Suomea ja supisuomalaista kauhua. Pitkin Eurooppaa voi toisaalta tajuta, että vaikka Seitsemän veljestä ei pohjia myöten käänny, jotakin aina kääntyy. Espanjassa saa viiniä ja Dublinissa viskiä vaikka omatekoisella viittomakielellä.

Erään päivälehden arvion mukaan Seppälän romaani on hurjistunut ja tinkimätön satiiri siniristilipun merkityksestä ja yhtenäiskulttuurin rippeistä. Jatko-otsikko vielä toistaa: Onko yhtenäistä kansaa ollutkaan?

Saarikiveenkin vedoten haluan kokeeksi vastata: ei yhtenäisyyttä ollut edes 1918 paitsi sen verran, että sodan osapuolet löysivät samalle rintamalle tappamaan toisiaan.

Nykyisin kansa sen sijaan on jo varsin yhtenäinen, joskaan ei enää kovin suomalainen. Uuteen aateluuteen ei ole tarvittu väärää tai suoraa koivua, ja juuri tämä uusi yhtenäiskulttuuri on tuottanut sen merkitysten kadon josta ja jossa Seppäläkin kirjoittaa.

 

Saarikivi ei selkeästi pohdi kansallisaatteen ja (äidin)kielen suhdetta. Edellistä voi kannattaa tai vastustaa; jälkimmäinen on kohtalo. Ehkä eronteko pienessä maassa onkin ylivoimaista.

Nationalismi tuotti ja tuhosi. Se yhdenmukaisti savolaiset ja hämäläiset suomalaisiksi mutta opetti heidät myös lukemaan ja rikastumaan. Paavo Haavikko, jolla oli kaksiteräisyyksien tajua, väitti, että kansakoulu ja konekivääri olivat saman hengen lapsia. Hän kai tarkoitti, että molemmat tasapäistivät.

Sankariajan romaanihenkilö sanoo, että peruskoulun vuoksi alle viisikymppiset eivät tiedä mistään mitään: heille sivistyksen mitta on välttävä englannin taito. Seppälä ja hänen henkilönsä ovat yli kuusikymppisiä. Heille Suomen idea on sodassa, tuossa nationalismin äpärässä. Ehkä se on jo vuosien 1808–09 sodassa; niin isossa osassa J. L. Runeberg Seppälän romaanissa on.

Jonkinlaista suomea täällä puhuttiin parituhatta vuotta ennen Snellmania. Sankariaika osaltaan todistaa, että Aleksis Kiven jälkeen kieli on yksinkertaistunut. Virkkeetkin lyhenevät. Siksi romaaneja on nyt helpompi kääntää. Pekka Tarkka arvelee tuoreissa muistelmissaan, että kielelle on käynyt niin kuin koko maalle: vain osa pidetään asuttuna.

Jaa artikkeli