Panu Rajala: Suomussalmen sulttaani. Ilmari Kiannon elämä. SKS 2018.
Panu Rajala: Virvatuli. Eino Leinon elämä. WSOY 2017.
Ilmari Kiannon (1874–1970) lapsuus oli hyvä, nuoruus kamala, mutta vanhanakin hän taitoi sen, mitä ei nuorena oppinut. Viimeinen lapsi oli tulossa, kun Kianto oli 75. Raskaus päättyi keskenmenoon, raateleva liitto eroon.
Kohta Kianto jo tahtoi pariutua uudelleen, ja tuon ajan kustantajien toimialan laveudesta kertoo, että Otava avitti naisen etsinnässä. Kesällä 1956 Kianto, 82, vihittiin tarjoilija Mirjam Lähteisen kanssa, ja joulukuussa pariskunta oli Urho Kekkosen ensimmäisissä itsenäisyyspäivän juhlissa. Neljä vuotta myöhemmin Kianto jäi leskeksi. Nyt hän oli, Panu Rajalan sanoin, lopullisesti yksinäinen mies.
1950-luvulla vaikutti kaksi kirjallista vaaria. F. E. Sillanpää kellui leppeässä seniliteetissä, viriilissä Kiannossa ei ollut mitään leppeää. Ei häntä liioin unohdettu. Kun hän täytti 90, vieraita oli Sakari Pälsistä Arvo Turtiaiseen. Kekkosen kanssa hän lauloi Porilaisten marssin. Viisi vuotta myöhemmin hän vietti syntymäpäiviä Auroran sairaalassa. Kun Kekkonen toi konjakkipullon, Kianto totesi hänellä olevan konjakkia ennestään.
”Vienkö pois?” kysyi Kekkonen. Presidentti kuvasi tunnelmaa halkinaiseksi ja rennoksi. Toimittajien pyynnöstä Kianto lauloi Nälkämaan laulun. Sen tekstin hän oli tehnyt, ja siitä sekä Punaisesta viivasta ja Ryysyrannan Joosepista hänet muistetaan.
1900-luvun alun kulttuurielämä vaikuttaa lavealta; on aivan kuin tulevaisuus olisi ymmärretty aidosti avoimeksi. Nykykulmasta ilmapiiri on helppo todeta naiiviksi, vuosi 18 lapsekkuuden lopuksi.
Juha Siltala on tehnyt kiinnostavan kirjan tuon ajan kulttuurivaikuttajien syvistä äitisuhteita sekä siitä, miten nämä sidokset heijastuivat Suomi-äidin hyväksi tehtyyn työhön (Valkoisen äidin pojat 1999). Eino Leinoa Siltala erittelee pitkästi. Kiantoa, toista äidin poikaa, hän ei mainitse.
Kianto itse sanoo muistelmissaan olleensa umpimielinen lyyrinen luonne, joka pappilakasvatuksen varjossa hautoo lapsellisia mielihauteitaan. Seksuaalisuuden ja kodin puhtausihanteiden välillä oli julma ristiriita. Itsetyydytyksen syyllisyys oli tehdä hulluksi.
Järki mitenkuten säilyi, samoin poikuus yli kolmekymppiseksi. Nuorukainen ryhtyi runolle. Niissä hän Rajalan mukaan oli kverulantti. Sanalla on pakkomielteiseen käräjöintiin liittyvä sivumerkitys; suomeksi Kianto oli ruikuttaja. Syvässä mielessä tämän pappilan pojan elämä on nykylukijalle täysin tuonpuoleista, ja tavoittamattomana se pysyy Rajalan sujuvan ja sovinnaisen kirjan jälkeenkin.
Rajalan edellinen kirja käsitteli Leinoa, ja sitä on kiehtova lukea Kianto-kirjan kanssa rinnan. Lemmestä nuori Leinokin kirjoitti mutta kepeämmin. Kiannosta tuli vapaan rakkauden ylistäjä, joka hetkin eli kolmen naisen kanssa. Leinon Rajala arvelee rakastaneen parhaiten kirjeitse. Vaimoonsa tämä tartutti syfiliksen.
Kianto oli vielä maanisempi kirjoittaja, ja kirjoissaan hän kertoi häkellyttävän avoimesti yksityiselämänsä käänteistä. Leinoon tarjoaa L. Onerva naisen näkökulman; Kiannon naiset eivät kirjoitelleet. Sekä Leinoa että Kiantoa ruokki kansallisaate, jälkimmäistä myös Leo Tolstoin köyhyyden ja puhtauden ihanteet sekä pasifismi.
Köyhänä, usein rutiköyhänä, Kianto pysyi, mutta pasifismi kääntyi hetkin sotaisaksi uhoksi. Hänen lausuntojaan punakaartin naisista on tänä vuonna muistettu. Harvoin muistetaan, että hän valkoisena rintamakirjeenvaihtajana oli niin tarkkasilmäinen, että voittajat eivät halunneet kirjaa julki.
Talvisotaan osui pohjakosketus. Kianto oli lähdössä Turjanlinnasta evakkoon, ja krapulahädässä hän kirjoitti sikarilaatikon kanteen venäjänkielisen viestin viholliselle, missä pyysi säästämään köyhän korpikirjailijan kodin.
Rajala rajaa tapahtumien kuvauksen tiukasti Turjaan. Itsenäisyyspäivänä tämä oli lähtenyt kirkolle pitämään juhlapuhetta, mutta juhlia ei ollut. Sotaa oli käyty viikko, evakuointia ei ollut aloitettu. Rintaman taakse jäi 1 700 suomalaista; heistä 27 tuomittiin myöhemmin maanpetoksesta. Yleiskuvan Suomussalmen tapahtumista saa Teemu Keskisarjan kirjasta Raaka tie Raatteeseen (2012).
Rajala ei Kiannon kohtaloa Juntusrannan kylän tapahtumilla kehystä. Eivät ne Kiantoon liittyneetkään, mutta pitämättä jääneessä juhlapuheessa Kianto ilmeisesti niihin reagoi. Evakkokaaoksen Rajala luo tekstiinsä hyvin, vaikka usein hän tunkee kohteen ja lukijan väliin. Lukija saattaisi tajuta ihan omin voiminkin kaikesta kerrotusta, että ei Kianto läheisistään huolta kantanut. Toisaalta: tämä oli mukana esikoisensa synnytyksessä, sepitti lapsilleen satuja ja leikki näiden kanssa. Ei se tuolloin ollut tavallista.
Kiannon sikarilaatikko avaa välähdyksenomaisen kuvan sodan psyykeen. Itse asia tuntuu itsekeskeisen kirjailijan tavanomaiselta krapulahölmöilyltä, ja sellaiseksi Kianto sen yritti osoittaa. Sotatilan toimintalogiikka väistämättä on toisenlaista: tuomio tuli sotapetoksesta. Presidentti Kyösti Kallio sitten armahti.
