Humalajoen maamiesseuran ompeluseuraksi tätä sanotaan, mutta käsityöt eivät ole pääroolissa. Yhdessä oleminen on.
”Sisään, sisään, tervetuloa!”
Pihatulet loimottavat perholaisen maalaistalon ovenpielessä niin iloisesti, että liekkien kuulee melkein puhuvan. Ne kutsuvat ihmisten seuraan ja lämpöön, pois talvi-illan pimeydestä, pois kylmältä kylätieltä. On tammikuu vuonna 2013.
”Pakkasta on jo 25 astetta. Saattaa se vähän väkeä karsia”, sisällä tuvassa joku ennustaa. Tilan nuoripari, Asko ja Johanna Humalajoki, siellä jutustelee Askon vanhempien Virva ja Veikko Humalajoen kanssa.
Nuoret ovat tänään ensimmäistä kertaa kutsuneet kyläläiset kotiinsa pitämään Humalajoen maamiesseuran ompeluseuraa, tuttavallisesti sanottuna omppista. ”Tietenkin on päiväkausia hulluna siivottu ja leivottu”, Asko ja Johanna vitsailevat.
”Ei sentään! Päällisin puolin on rojut raivattu ja järjestelty istumapaikkoja, että sisään mahtuu.”
Ompeluseuran pelisääntöihin kuuluu, ettei isäntäperheelle saa tulla liikaa vaivaa. Ilta ei muutenkaan nuorta paria jännitä, sillä ompeluseura tuli Askolle tutuksi jo taaperona.
”Pienestä pojasta olen kulkenut kylän taloissa ompeluseurailloissa vanhempien kanssa. Isä ja äiti järjestivät niitä meilläkin säännöllisesti.”
Ompeluseurassa Asko myös tutustutti Johannan kyläläisiin. ”Ensimmäiset omppikseni olivat täällä, Askon vanhemmilla. Olo oli tervetullut, mutta itse olin kyllä aika ujo ja hiljainen”, Johanna muistaa. ”Ihmettelin heti, miten niin paljon oli väkeä liikkeellä, sillä odotin hiljaisempaa touhua.”
Tikkausta ja turinaa
Kellon viisarit kurottavat kohti seitsemää. Se tarkoittaa, että ihmiset eri puolilla Humalajokea kääntävät nyt ajatuksensa ompeluseuraan – kunhan navettatyöt ja muut ilta-askareet valmistuvat.
”Minuutintarkkaa aloitusaikaa ei ole, koska ei kukaan voi töitään täsmälleen ennustaa. Ihmiset tulevat sitä mukaa kun ehtivät”, Veikko ja Virva kertovat.
Yhtä järkevästi ompeluseuran aikataulu on suunniteltu marraskuusta 1960 lähtien, jolloin illat käynnistyivät, silloin vielä Perhon Humalajoen maamiesseuran nimellä.
Nyt ulko-ovella jo kolahtelee. Istumapaikat täyttyvät nopeasti ja yhtä nopeasti käynnistyy puheen pulina. Juttu selvästi jatkuu siitä mihin se viimeksi loppui.
Pikkulapset kiertävät sylistä toiseen. Osa naisista kaivaa sukantekeleen kassista ja puikot alkavat kilkattaa. Jos silmukat menevät joskus solmuun, apu löytyy läheltä.
”Meillä on onneksi oma käsityönopettaja, maamiesseuran sihteeri, Kuusjärven Kaisu”, naiset kiittelevät.
”Harvoin kukaan minun apuani tarvitsee. Taitavia tekijöitä on täällä tupa täynnä”, arvioi Kaisu, joka on aiemmin työskennellyt kädentaitojen ohjaajana. ”Tosin Humalajoella puhutaan tikkaamisesta, kun minä taas muualta tulleena puhun neulomisesta tai kutomisesta.”
Tutustumisen paikka
Varttuneempien miesten juttu katkeaa sohvalla vähän päästä nauruntyrskähdyksiin.
”Tunnustettava se on, että naiset tekevät ne käsityöt ja me miehet saadaan sillä välin aikaan väittelyä ja vitsailua mistä tahansa”, Pentti Kuusjärvi ja Markku Haaponiemi virnistävät.
”Varsinkin niistä, jotka eivät satu olemaan paikalla.” Miehet vilkuttavat silmää, mutta vakavoituvat sitten todistamaan, että eivät he oikeasti poissaolevista juoruile. Vanhat kyläläiset vain kertovat paikkakunnan historian unohtumattomista persoonista ja sattumuksista Markulle, joka on asunut kylässä vasta muutaman vuoden. Hän muutti Humalajoelle vaimon perässä.
”Maija toi minut heti ompeluseuraan. Täällä tutustuin kyläläisiin nopeasti, mukavan rennossa ilmapiirissä. Se auttoi kotiutumaan. Ompeluseura on vähän kuin Facebookin parannettu versio”, Markku kehaisee.
Suolaista ja makeaa
”Keittiöstä löytyy kahvia”, kutsuu Johanna.
Seitsemän sortin kattausta ei tänään ole luvassa, sillä ompeluseuralla on tarjoilusta raudanluja sääntö. Isäntäväki saa tarjota vieraille jotain suolaista ja jotain makeaa, vaikkapa piirakkaa ja pullaa, mutta ei enempää, ettei synny kilpavarustelukierrettä. Siten ompeluseuran kotiin kutsumisen kynnys ei kasva liian korkeaksi.
”Se on hyvä sopimus”, tuumii Veikon serkku, Kauko Humalajoki vaimonsa Annin kanssa. He istahtavat Raija ja Jaakko Vasalammen seuraksi keittiöön kahvittelemaan.
”Oikein taas odotimme, milloin ompeluseuraillat joulutauon jälkeen alkavat”, nelikko miettii. ”On aina niin mukavaa, kun saa tavata toisia kyläläisiä, päivittää kuulumiset ja viettää illan yhdessä rupatellen.”
”Tapaamiset virkistävät mieltä. Se varmasti vaikuttaa henkiseen terveyteenkin”, Virva lisää. ”Nykyään kun ei enää kyläillä yhtä paljon kuin ennen.”
Vinkkejä ja voimia
Kamarista kajahtaa riemunkiljahdus. Huoneessa temmeltää iso joukko lapsia. Tänä iltana keneltäkään ei puutu leikkikaveria.
”Omppis on tarkoitettu koko perheelle. Nuorimman osallistujan ikä lasketaan muutamissa kuukausissa ja vanhimmat taitavat olla jonkin matkaa päälle seitsemänkymppisiä”, äidit laskeskelevat.
Naiset istuvat leikkihuoneen sängyillä ja seinustoilla toistensa kanssa jutellen, mutta silmät ja korvat valppaina. Puhe kulkee vaipoista yövalvomisiin ja imetyksestä uhmaikäisiin.
Kukaan ei käytä sanaa vertaistuki, mutta juuri siitä ompeluseurassa on kyse. Samassa elämäntilanteessa olevat ihmiset jakavat ajatuksiaan ja antavat toisilleen vinkkejä ja voimia arjessa jaksamiseen.
”Pätee se muuten miehiinkin”, joku keittiön naisista vihjaa ja nyökkää olohuoneeseen päin. Niinpä. Vanhemmat miehet turinoivat leppoisasti sohvalla.
Eteisen ovensuuhun taas kokoontuvat nuoret isät ja isännät. ”Työturvallisuusasioita tässä pohditaan”, nuorempi joukko kertoo. ”Eräälle kaverillemme kävi juuri ikävä haaveri.”
Lämpöisiä sukkaterveisiä
Taas ovi kolisee eteisessä. Nyt menee jo viimeinenkin istumapaikka.
”Koskaan ei voi ennustaa varmasti, paljonko väkeä tulee”, kahvittelijat kertovat.
Ompeluseuran isäntäväki vain laittaa paikallislehteen ilmoituksen, missä kokoonnutaan. Ne tulevat, jotka pääsevät. ”Mukaan saa tulla, vaikkei olisi seuran jäsenkään”, Kaisu kutsuu.
Tapaamisia on melkein joka viikko, usein torstai- tai perjantai-iltaisin. Keväällä ja kesällä ompeluseura pitää tapaamistaukoa tilakiireiden vuoksi.
”Kun elokorjuu ja syystyöt on saatu tehtyä, alan taas kysellä, kuka ottaisi ompeluseuran kotiinsa. Merkitsen vuorot ylös. Yleensä ihmisiä ilmoittautuu ennen kuin ehdin edes kysyä. Ikinä ei ole tullut paikoista pulaa”, Kaisu kertoo ja selailee ompeluseuran päiväkirjoja. Ne kertovat pitkästä perinteestä.
”Ompeluseura-nimestä huolimatta käsityöt eivät ole pääasia, vaan yhdessäolo. Kenenkään ei ole pakko ommella. Eikä sen puoleen neuloa, virkata tai tehdä mitään muutakaan käsillään.”
Tulosta syntyy silti. Omppiksessa on tehty sukat kaikille kylän uusille vauvoille ja vanhainkodin asukkaille. Niillä oli viemisinään lämmin viesti: tämä kylä välittää omistaan.
Teksti: Tuija Manneri
