Loppukesän kukkaloisto vetää puoleensa suuria päiväperhosia. Tämä on oivaa aikaa perhosjahtiin. Hiippailen puutarhan perällä ja annan katseen kiertää pitkin perennapenkkejä. Ei mene kauan, kun purppurapunalatvalla näkyy ruokaileva amiraali.
Lähestyn suurta perhosta hitaasti, kamera valmiina. Laji on arka ja lehahtaa herkästi siivilleen, joten kärsivällisyys on valttia. Tällä kertaa onnisti: komeasta kosmopoliitista syntyy useampi kuva.
Amiraalin varsinainen elinalue on Alppien eteläpuolella, pohjoiseen se lentää vain kesäturistina. Loppukesällä lepattelevat amiraalit ovat touko-kesäkuussa etelästä Suomeen vaeltaneiden yksilöiden jälkeläisiä. Myöhemmin, kun kukkaloisto alkaa hiipua, amiraaleja näkee maahan pudonneilla mätänevillä omenoilla imemässä niiden käynyttä mehua. Mehubaarin humalluttama väki vähät välittää vieressä könyävästä kuvaajasta. Lukuisia kertoja olen saanut pienessä hiprakassa olevan perhosen kiipeämään sormelleni.
Syys-lokakuussa, kun ilmat alkavat viilentyä, amiraalit vaeltavat takaisin. Suomen talvesta ne eivät selviäisi.
