Hirvi tietää olevansa pohjoisten metsien suurin eläin. Majesteetillista vaikutusta lisäävät ylväs askellus ja sonnin komea kruunu.
Kruunupää etenee syksyisessä maastossa varmoin askelin, pysähtyy ja katsoo ylväästi kohti – ja jatkaa muina hirvinä etenemistään. Eläimen kulku on juhlallista katseltavaa. Musiikkimaailmassakin hirven letkeä tyyli on huomattu: svengaa kuin hirvi -vertaus on tuttu jazzin ystäville. Se tarkoittaa, että soitettu kappale etenee letkeän vauhdikkaasti ja rytmi vie kuulijan vastustamattomasti mukanaan. Sellainen on hirvi!
Hirvet svengailevat pohjoisissa metsissä kesät talvet, mutta vuodenajat vaikuttavat suuresti niiden sosiaaliseen käyttäytymiseen. Syksy on hirville muutosten aikaa.
Takana on yltäkylläinen kesä ja runsaat luonnonantimet: pajujen ja lehtipuiden lehtevät oksat, hakkuuaukeiden maitohorsmat ja matalien rantojen mehevät vesikasvit. Touko-kesäkuussa syntyneet yksi tai kaksi vasaa ovat lihoneet noin satakiloisiksi jässiköiksi ja seuraavat emäänsä kevääseen. Silloin naarashirvi, lehmä, valmistautuu uuteen synnytykseen ja häätää aikuistuvat jälkeläisensä omilleen.
Rousketta pitkin päivää
Syksyllä hirvet alkavat siirtyä rannikoilta sisämaahan ja kerääntyvät ryhmiksi, joista muodostuu myöhemmin talvella laumoja. Syksyisin hirvet herkuttelevat metsämarjoilla ja varvuilla, vaihtelua ruokalistalle löytyy viljelyksiltä ja viljapelloilta. Ennen pakkasia hirvet ovat pulskassa kunnossa.
Lumisten kuukausien ajaksi hirvet usein jengiytyvät ja hakeutuvat metsien suojaan suotuisille talvehtimisalueille. Talvilaumaan voi kuulua toistakymmentä yksilöä. Ravinto on puisevaa: pääasiassa koivun, pihlajan, haavan ja pajun oksia sekä männyn versoja ja neulasia. Hirvi syö noin 20 kiloa vuorokaudessa, joten suurin osa talvipäivästä kuluu ruokailuun.
Taimikoissa hirvijengi on epätoivottu vieras, sillä se napsii mielellään puuntaimia, ja tuhot voivat olla paikallisesti merkittäviä. Talvisin hirvet liikkuvat suhteellisen pienellä, vain muutaman neliökilometrin kokoisella alueella makuu- ja ruokailupaikkojen välillä. Näin säästyy kallisarvoista energiaa.
Hirvisonni tankkaa syksyllä talven varalle metsissä ja pelloilla. Samalla sarvet kasvavat tappelukuntoon.
Sonnit kilpasilla
Hirvien kiima-aika osuu myös syksyyn. Silloin sarvipäiset sonnit mittelevät voimiaan kilpaillen naaraiden suosiosta uhoamalla ja kalistelemalla. Komeinta kruunua kantava sonni karkottaa jo pelkällä olemuksellaan heikommat urokset pois. Lopputulos on selvä: vain kaikkein komeimmat sarvipäät pääsevät lisääntymään. Tasaveroisten kilpakosijoiden osuessa vastakkain paremmuus ratkaistaan taistellen – silloin rytisee.
Kuulaana syysaamuna voi korvaan kantautua hirvisonnin kutsuääni. Se kuulostaa ihmisestä mylvinnältä, kähinältä, köhinältä tai pahalta yskältä, mutta hirvilehmä kuulee sen sulosointuina – ja lähtee tekemään sonnivertailua.
Hirven sarvet ovat kertakäyttöiset ja vaihtuvat vuosittain. Sarvien kasvu alkaa keväällä ja saavuttaa täyden mitan elo-syyskuussa kiima-ajan koittaessa. Sarvet kasvavat kokoa uroksen varttuessa ja ovat suurimmillaan 8–10-vuotiailla sonneilla. Kiima-ajan päätyttyä sarvet ovat turhaa painolastia ja putoavat pois.
Komeiden sarvien tavoittelu metsästyksessä on johtanut hanko- ja lapiosarvisten urosten vähenemiseen ja lisännyt hirvikannan sukupuolivinoumaa.
Metsästyspainetta lisäävät hirvien aiheuttamat taimikkotuhot ja liikenneonnettomuudet. Viime vuonna hirvikolareita sattui yli 1 500. Hirvien kiima-aikainen liikehdintä sekä metsästäjiä ja koiria pakenevat eläimet ovatkin suuri riski liikenteessä, mikä näkyy myös onnettomuustilastoissa. Kolareita on eniten syksyisin, ja vaarallisinta on aamu- ja iltahämärissä. Talvella hirviä vetää liikenteen sekaan tiesuola.
Jahtiporukat liikkeellä
Susi on hirven luontainen vihollinen, mutta se ei enää pysty juuri vaikuttamaan hirvikantaan. Metsästys on nykyään lähes ainoa hirvikantaa säätelevä tekijä. Kanta pyritään pitämään samaan aikaan tuottavana mutta kohtuullisen suuruisena.
Syys-lokakuussa metsästysseurueet sonnustautuvat kivääreineen ja koirineen jahtiin. Kuluvalle kaudelle Suomen riistakeskus on myöntänyt 31142 hirven pyyntilupaa, mikä on jonkin verran vähemmän kuin vuosi sitten. Yhdellä luvalla saa kaataa yhden aikuisen hirven tai kaksi vasaa.
Hirvi on tärkeä eläin koko pohjoisella pallonpuoliskolla. Amerikan-serkku kirjoitti joskus 1960-luvulla Kanadasta, että Suomen-vierailu siirtyy kevääseen, koska alkaa muusin hunttaus siisoni eikä silloin lähdetä matkustamaan. Fingelska ei heti avautunut lukijoille, mutta lopulta selvisi, että hirvijahtiin siellä oltiin lähdössä (hirvi = moose, metsästää = hunt, kausi = season).
Metsästäjän tai toisen hirven liikkeet hirvi kykenee kuulemaan useiden kilometrien päästä. Myös hajuaisti on erinomainen, satoja kertoja herkempi kuin ihmisellä. Näkö sen sijaan on heikko. Hirvi ei huomaa ihmistä edes kymmenen metrin päästä, jos tämä malttaa pysyä hiljaa paikoillaan.
Vasat syntyvät kevätkesällä ja varttuvat vauhdilla hirvilehmän huomassa. Kaksosvasat ovat yleisiä, kolmosiakin nähdään.
Yhtä jalkaa pohjoiseen
Ihmisen ja hirven yhteinen taival Suomen niemellä alkoi heti jääkauden jälkeen. Hirvi tuli näille selkosille 12 000 vuotta sitten heti lehtipuiden perässä ja veti mukanaan kivikauden ihmisen koirineen.
Arkeologisten löytöjen perusteella hirvi oli tuon ajan ihmisille hylkeen ja majavan ohella tärkeimpiä saaliseläimiä. Sitä hyödynnettiin monin tavoin. Hirvestä saatiin ravintoa läpi vuoden; taljasta ja nahasta tehtiin vaatteita, jänteistä jousien jänteitä, luista ja sarvista monenlaisia työkaluja ja arjen käyttöesineitä.
Hirvi oli muinaissuomalaiselle niin arvokas, että se hiipi myös uskomuksiin ja taisteli karhun kanssa metsän kuninkaan valtikasta. Hirvi sai etuotteen osassa Suomen niemeä ja esimerkiksi hämäläisten katsottiin kuuluvan hirven klaaniin. Rinnakkaisklaanit uskoivat karhuun, vaikka toteemieläimeltä puuttuu kruunu! Toki muita kuninkaallisia ominaisuuksia otsolla on yllin kyllin.
Pohjolassa hirveen liitettiin myös yliluonnollisia voimia, mutta joskus usko hirven kykyihin lähti lapasesta. 1632 Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf uskoi hirvennahasta tehdyn haarniskan, kylterin, suojelevan luodeilta, vaikka tiedettiin, ettei se tosiasiassa tuliasetta pidättele. Musketin kuula koitui kylteristä huolimatta valloittajakuninkaan kohtaloksi Lüzenin taistelussa Saksanmaalla.
Viestejä kivikaudelta
Suomalais-ugrilaisten kansojen asuma-alueilta on löydetty lukuisia hirvenpään muotoon työstettyjä esineitä, koruja, lusikoita, kirveitä ja veneen keuloja. Tuorein löytö tehtiin Kuusamossa viime toukokuussa, kun kesämökin pihatöiden yhteydessä päivänvaloon putkahti noin 4 000 vuotta vanha hirvenpääkirves.
Arkeologien mukaan upeasti työstetyn kivikirveen hamarapuoli on yksi merkittävimmistä esihistoriallisista esinelöydöistä Suomessa. Hirvenpääkirves on voinut olla joko hirviklaanin tunnus, riittiesine, toteemi, kauppakumppaneiden välinen lahja tai päällikön arvonmerkki.
Kivikautisen ihmisen ja hirven erityinen suhde näkyy esineistön ohella myös muinaisissa kalliomaalauksissa. Hirvi on maalausten suosituimpia aiheita ja mukana joka kolmannessa Suomesta löydetyssä kalliopiirroksessa. Hirvikuvia on löydetty kymmenistä eri paikoista erityisesti Itä-Suomesta.
Mistä 3 000–6 000 vuotta sitten punamullalla kivien pintaan maalatut kuvat kertovat?
Yhden selityksen mukaan kuvat ovat liittyneet hirven metsästykseen ja kuvia maalaamalla on tavoiteltu pyyntionnea. Ne ovat saattaneet olla jumalille kohdistettuja pyyntöjä, että hirvi tulisi metsästäjän ulottuville. Kuva voi olla myös kiitos kaadetusta saalista.
Sarvipäät ovat paikantaneet syysusvan seasta hirvilehmän. Tiedossa saattaa olla ottelu naaraan suosiosta.
Metsän väen aatelia
Totemistisissa tulkinnoissa hirvi edustaa heimon alkuperää ja juuria, kantaäitiä tai -isää. Kuvan tekijä on saattanut kuulua hirven kansaan tai klaaniin, joka piti hirveä tunnuksenaan. Kivikauden ihmiset saattoivat jopa uskoa polveutuvansa suoraan hirvestä.
Nykykäsityksen mukaan kuvat todennäköisemmin liittyvät samanistisiin menoihin. Tätä käsitystä tukee se, että siperialaisessa samanismissa ja saamelaisperinteessä hirvi ja peura ovat samaanin tärkeimpiä apueläimiä. Kalliomaalauksissa hirvi ja ihminen esiintyvät yleensä yhdessä, joissakin kuvissa ihmishahmo kantaa päässään hirvensarvia.
Olipa totuus kuvien takana mikä tahansa, hirvi on ollut kivikaudella hyvin tärkeä ja pyhä eläin. Palvottu kantavanhempi, jonka uskottiin karhun tavoin syntyneen Otavaisen olkapäillä, taivaan tähtien seassa. Uralilaisten kansojen uskomuksissa hirvinaaras edustaa aurinkoa ja elämän äitiä. Sitä on palvottu aurinkohirvenä, joka juoksee idästä länteen ja saa aikaan yön ja päivän vaihtelun.
Muinaissuomalaisten, kuten muidenkin pohjoisten kansojen, uskomusmaailma perustui läheiselle suhteelle luontoon ja sen voimiin. Eläinten ja ihmisten suhde oli jokapäiväinen, eikä ihminen ollut saalistaan ylempänä.
