Jäljistä päätellen liikkeellä on ollut kettu. Vai olisiko sittenkin susi, ehkä ilves tai saukko? Merkit hangella avaavat ikkunan eläinten talviseen elämään.
Hanki on kuin kirja, johon on kirjoitettu ja kuvitettu tarinoita pohjolan luonnosta. Lumesta voi lukea, kuinka eläimet elävät arkeaan ja sinnittelevät kylmien talvikuukausien läpi. Monet nisäkkäistämme ovat hämärä- ja yöaktiivisia, ja niitä näkee päivisin vain harvoin. Pimeän aikana hangelle jää moninaisia merkkejä: jalan- ja syömäjälkiä, ulosteita sekä karvatuppoja. Niistä voi päätellä, mikä eläin on ollut kierroksellaan ja miksi on liikkeelle lähdetty.
Parhaita paikkoja jälkien bongailuun ovat avoimet maastot, etenkin metsien ja peltojen reunustat sekä puistot, pihapiirit ja rakennusten seinustat. Umpimetsässä lumijälkien tarjonta on vähäisempää.
Muutamat lajit ihminen oppii tunnistamaan jäljistä hetkessä, mutta mestariksi tullaan vasta vuosien saatossa. Harjaantunut havainnoitsija kykenee erottamaan joidenkin eläinten jäljistä jopa eläimen sukupuolen.
Haastetta hankikirjoitusten tulkinnassa kuitenkin riittää. Saman lajin jäljet vaihtelevat suuresti esimerkiksi eläimen liikkumisvauhdin, lumen laadun tai sään mukaan. Ihanteellisimmat olosuhteet tarjoaa kova hanki, tie tai jää, jonka päällä on ohut kerros nuoskalunta. Siihen jäljet piirtyvät hienosti ja yksityiskohdat, kuten varpaat ja kynnet, erottuvat tarkasti.
Jälkijahdissa syntyy helposti myös virhetulkintoja: suojakelillä ja etenkin kevättalven auringonpaisteessa jälki suurenee nopeasti reunojen sulaessa, ja sitä voi erehtyä luulemaan suuremmankin tassun jättämäksi. Iso kotikissa saattaa jälkien perusteella näyttää pieneltä ilvekseltä.
Pehmeässä pakkaslumessa jäljen reunat taas sortuvat herkästi ja peittävät yksityiskohdat. Oman haasteensa tuo myös kova tuuli, joka voi hioa ja peittää jälkijonon tunnistamattomaksi. Syvässä puuterilumessa jäljestä jää vain kuoppa.
Lumikengät jalkaan
Metsäjänis sonnustautuu talveen kuin suomalainen sotilas: lumipuku päälle ja lumikengät jalkaan. Jälkiäkään arka saaliseläin ei mielellään lumeen jättäisi, mutta siivettömälle se on mahdotonta. Parempi liikkua hiljaa ja maastoutua valkeaan maisemaan. Jäniseläinten jäljet lienevät tuttuja suurimmalle osalle luonnossa liikkujia. Takakäpälien painaumat edessä vierekkäin ja niiden takana etujalkojen jäljet peräkkäin. Pohjoisen lumisiin talviin sopeutuneen metsäjäniksen takatassujen varpaat leviävät ja muodostavat hangessa kantavan lumikengän.
Rusakolta lumikengät puuttuvat ja sen kapeammat käpälät uppoavat syvemmälle hankeen. Tulokas on kuitenkin jo aloittanut talveen sopeutumisen, sillä osa rusakoista on sovitellut valkeaa talvipukua. Täydellistä vaaleaa asua rusakolle ei ole vielä löytynyt, ja lumikengän kehittelykin on vielä alkutekijöissään.
Myös oravan jäljet ovat helpoimmasta päästä. Tupsukorva liikkuu maassa aina hyppien ja jättää maahan tyypillisen kuvion: etummaisena takajalkojen pitkulaiset jäljet hieman ulospäin harallaan ja heti niiden takana pyöreähköt etutassujen painaumat vierekkäin. Mieluummin kurre turvallisuutensa nimissä viilettää oksalta oksalle, mutta aina tulee eteen pakosti ylitettäviä aukkopaikkoja. Lisäksi oravan monet huoltovarmuuskätköt on piilotettu maahan.
Lumi paljastaa, että nelijalkaisten sukukunta on ollut liikekannalla. Nälkä ajaa useimmat eläimet hangille, mutta tehdään siellä reviirintarkistuksiakin ja muita villieläimille välttämättömiä askareita. Kuva iStock.
Pompputekniikka paras
Pihapiirissä lintujen talviruokintapaikka vetää puoleensa monenmoisia piipertäjiä. Lumella risteilee ympäriinsä hiirien ja myyrien jälkijonoja. Ne ilmaantuvat hangelle kuin tyhjästä ja katoavat samalla tavoin. Pienen on helppo sujahtaa huomaamatta lumen alle turvaan – ja nousta kohta jälleen hangelle.
Vilske lintujen ruokintapaikan ympärillä vetää tietysti puoleensa saalistajia. Hangelle piirtyneet parijäljet paljastavat lumikon ja kärpän. Pienet näätäeläimet ovat myös sonnustautuneet valkoiseen talviturkkiin ja tulevat paikalle pikkujyrsijöiden perässä. Molemmat pikkupedot liikkuvat pääasiassa hyppien, ja niiden takajalat osuvat täsmälleen etujalan jälkiin.
Vikkelä kärppä ehtii loikkia lyhyessä ajassa laajan jälkilabyrintin pihapiiriin. Vanha kansa tiesi, että kärppä ehtii talviyönä tehdä enemmän jälkiä kuin tamma varsoineen koko kesänä.
Pikkujyrsijöitä saalistaessaan lumikko ja kärppä kaivavat lumitunneleita, tunkeutuvat myyrien käytäviin ja kulkevat pitkiäkin matkoja lumen alla. Kaksikko puolestaan on lapinpöllön, huuhkajan, viirupöllön ja ketun saalista. Lumikon jälkijono voi yllättäen päättyä siipien jälkiin hangella. Peto iskenyt saaliiseen – luonnon laki on astunut voimaan.
Ahma rynnistää hangessa eteenpäin kuin tankki. Kokoonsa nähden sillä on isot jalat ja pitkät kynnet, joten jälkiä jää… Kuva iStock.
Helminauha hangella
Ketun loivasti kaartelevia, helminauhamaisia jälkijonoja näkee usein pelloilla ja puistoissa. Pehmeässä lumessa repolaisen ja koiran lumijäljet voivat muistuttaa toisiaan, mutta yleensä liikkumistapa paljastaa kulkijan. Kettu matkaa taloudellisesti ja suoraviivaisesti eikä hötkyile kuten koirat, joiden jälkijono mutkittelee puolelta toiselle.
Kettu on liikkeellä lähinnä pikkujyrsijöiden perässä. Välillä se hyppää ja syöksähtää pää edellä hankeen. Silloin ketun herkät vaistot ovat paljastaneet myyrän tai hiiren piilopaikan. Jäljistä voi yrittää päätellä, onnistuiko pedon hyökkäys.
Myös susi liikkuu yleensä määrätietoisesti ja suoraan, jolloin jäljet ovat samassa linjassa. Se jolkottelee. Kovalla hangella ja alustalla susi etenee yleensä ravilla, jolloin lumeen jää parijäljet. Kun matkanteko maittaa kunnolla, askelväli voi olla jopa pari metriä.
Pehmeällä lumella askelväli on lyhyempi, 120–160 senttiä, ja eläin astuu takatassunsa samaan jälkeen kuin etutassun. Upottavassa lumessa susilauman jäsenet säästävät energiaa ja astuvat samoihin jälkiin. Yhteisen jälkijonon perusteella lauman tarkkaa kokoa on vaikea arvioida.
Ilves voi myös levähtää lumessa, sillä paksu turkki pitää pakkasen loitolla. Jospa jänis ilmestyisi näköpiiriin! Kuva iStock.
Iso kissa saalistaa
Ilvestä pääsee harvoin näkemään, koska se lähtee saalistamaan yleensä iltahämärissä ja lopettaa työvuoronsa aamun koitteessa. Sen jälkiä voi nähdä asutusten lähelläkin. Ilveksen jäljet ovat kissaeläimille tyypillisesti pyöreähköt, niissä näkyy neljä varvasta. Yksittäinen jälki muistuttaa suuresti kissan jälkeä, mutta on luonnollisesti paljon suurempi. Polkuanturoiden tuuhean karvoituksen johdosta jälki on reunoiltaan hieman epämääräisen näköinen ja voi näyttää aavistuksen todellista suuremmalta, noin 7–12-senttiseltä.
Reviirillään ilves käyttää yleensä samoja kulkureittejä. Pehmeässä lumessa tupsukorva astuu etu- ja takajalan samaan jälkeen, jolloin jälkiä voi erehtyä luulemaan suden tekemiksi, etenkin jos niiden päälle on satanut hieman lunta. Harjaantunut silmä näkee kuitenkin selviä eroja. Syvässä lumessa ilveksen jalat harottavat enemmän kuin sudella. Lisäksi ilveksen käpälän jäljessä näkyy eteenpäin vievä viiva, laahausjälki. Suden jäljessä sitä ei ole.
Ahmalla on aina kiire eikä se ehdi jälkiään piilottamaan vaan porskuttaa eteenpäin kinoksista piittaamatta. Määränpäänä on yleensä yksi monista kesällä tehdyistä ruokakätköistä tai herkulliselta tuoksuva haaska. Saattaa se olla metsästämässäkin. Ahman jäljet tunnistaa niiden suuren koon ja asennon sekä eläimen omalaatuisen liikkumistavan perusteella. Eläin kulkee hyppien, jolloin syntyvät parijäljet – tai laukaten, jolloin tassujen painallukset ovat vinossa rivissä. Ahman jäljessä näkyy viisi varvasta ja se on muodoltaan kolmiomainen ja kantapäästä kapeneva.
Ahmalla on kokoonsa ja painoonsa nähden isot jalat. Se helpottaa eläimen liikkumista upottavassa lumessa. Ahma vaeltaa pitkiä matkoja päämäärätietoisesti, mutta uteliaana eläimenä saattaa yllättäen muuttaa suuntaansa vaikkapa ison kiven tai muiden erikoisten maastomerkkien kohdalla. Toisinaan ahman jälkijono kiemurtelee ristiin rastiin sen tutkiessa pensaiden ja puiden tyviä ruuan toivossa. Haaskansyöjinä ahmat seuraavat usein susien jälkiä.
Saukko säntää lymypaikastaan kala-apajille. Sillä on synnynnäinen liukuri vatsan alla ja eläin hyödyntää sitä alamäkiosuuksilla – matkalla kohti avointa vettä. Kuva iStock.
Intohimona laskettelu
Saukot hakeutuvat talvisin sulina pysyvien virtavesien lähelle, ja niitä saattaa nähdä jopa kaupunkien keskustoissa. Eläimen jaloissa on viisi uimaräpylän yhdistämää varvasta, jotka piirtävät hyvin selvän ja tunnusomaisen jäljen ohueen lumeen.
Paksussa hangessa saukko liikkuu hyppien, parijälkiä yhdistää kehon jättämä ura. Hyppely vaihtuu usein liukuun, kun vikkelä veitikka sujuttelee vatsallaan pitkin hangen pintaa. Saukon sukkulamainen ruumiinrakenne ja liukas vatsakarva sopivat mainiosti liukumiseen. Voitelu onnistuu aina! Alamäet saukko liukuu sulavasti, ja joskus se innostuu laskettelemaan kuin alan harrastaja ikään. Joentörmän hyvä rinne saatetaan liukua alas monta kertaa peräkkäin ihan vain huvin vuoksi. Jäljistä ei voi erehtyä, ja liukumäki päättyy yleensä sulaan veteen.
Talviset tarinat hangella muuttuvat alati. Pitkien poutaisten pakkasjaksojen aikana ne rönsyilevät ja kasvavat ja niihin voi tutustua rauhassa jopa viikkojen ajan. Matalapaineiden myllerryksessä tarina on luettavissa vain ohikiitävän hetken. Tuiskun tauottua avautuu uusi, puhtaanvalkoinen sivu. Pian metsän väki kirjoo siihen taas uutta kertomusta.
