Juha Kauppinen ja Sampsa Oinaala: Talvivaaran vangit. Siltala 2016.
Juuri nyt, elokuussa 2016, tuhat kiloa nikkeliä maksaa vajaat 11 000 dollaria. Valtion omistama Terrafame tuotti sitä vuoden ensimmäisellä puoliskolla 3 300 tonnia, joten Harjavallasta, Norils Nickelin tehtailta, voinee kysellä, jos on ostohaluja.
Ei Terrafame reilun tuolla tuotantomäärällä pitkälle pötki eikä silläkään, jos kaivoksen koko vuoden tavoite – 11 500 tonnia – toteutuu. Alkuvuosi oli tappiollinen.
Kun Pekka Perä 2008 oli varma uskossaan, hän puhui 50 000 tonnin tuotannosta. Niin Talvivaarasta olisi tullut maailman neljänneksi suurin nikkelikaivos. Eipä sitten tainnut tulla edes tuluskukkaroa.
Optimismiin oli syytä: hetken nikkelitonni maksoi yli 50 000 taalaa, ja Kiina nieli kaiken. Raju ale alkoi 2014, ja sen vuoden marraskuussa Talvivaara Sotkamo teki konkurssin.
Kaivosta jatkaa Terrafame, suomeksi Nälkämaa, jonka toimintaa ajetaan ylös samaan aikaan, kun valtio harkitsee alasajoa, jos yksityistä rahaa ei löydy.
Perä johtaa yhä emoyhtiötä, Talvivaaran Kaivososakeyhtiötä, joka on velkasaneerauksessa. Toimitusjohtajan palkka oli viime vuonna yli 300 000 euroa.
Toukokuussa Perä ja pari muuta johtajaa saivat Kainuun käräjäoikeudessa päiväsakkoja ympäristön turmelemisesta. Talvivaara Sotkamo määrättiin palauttamaan rikoshyöty, 3,5 miljoonaa euroa. Konkurssipesä tuskin maksaa.
Nikkelin hinta sen sijaan on nousussa.
Talvivaarasta piti syntyä suuri tarina. Kun yhtiö 2007 listautui pörssiin, hintakäyrä osoitti koilliseen, ja Perä, karismaattinen perusjätkä, vakuutti sijoittajat ja valtaosan kainuulaisista.
”Kukaan ei myy mitään tunnuslukujen hyvyydellä, vaan mielikuvilla. (– –) Pitää olla hyvä tarina”, todisteli Perä Apu-lehdessä. Vielä siinä vaiheessa hänellä olikin hyvä tarina, ja myös hyvät tunnusluvut. Luvut tosin olivat lupauksia, mutta vallalla oli optimismi: kaivos ja Kainuu nousisivat, liuotusmenetelmä olisi saasteeton.
Kymmenisen vuotta myöhemmin Talvivaara on edelleen hyvä tarina, nyt tosin tragedia.
Myös Juha Kauppinen ja Sampsa Oinaala ilmoittavat kertovansa tarinoita. Oinaala kertoo ihmisistä Talvivaaran ympärillä, vastustajista ja kannattajista, Kauppinen omasta työstään, suhteestaan kaivokseen ja juttujen taustoista.
Kauppinen kirjoitti Suomen Luontoon ja Apuun ja leimautui kaivosjulkisuuden kiivaimpina vuosina niin, että Jaskan snagarilla lähellä eduskuntataloa oli myynnissä Toimittaja Kauppinen.
Talvivaaran vangit vaikuttaakin erityisesti Kauppisen vapautumistyöltä: tämä kokee saaneensa roolin johon ei sopinut. Kun hän Sauli Niinistön itsenäisyyspäivän vastaanotolla katseli muita vieraita, hän ajatteli näiden saaneen jotakin aikaiseksi.
Kauppinen tunsi olevansa paikalla, koska muuan allas vuosi. Kyse oli kipsisakka-altaan vuotamisesta 2012. Tuolloin Talvivaaran tarinassa tapahtui juonenkäänne.
Talvivaara ei koskaan päässyt lähellekään tuotantotavoitteitaan. Ongelmat olivat paljolti bioliuotusmenetelmässä.
Talvivaaran oli määrä olla liki saasteeton. Vuoden 2012 jälkeen julkisuudesta sai kuvan, että kaivos tuotti lähinnä sulfaattia ja raskasmetalleja, jotka pilasivat Suomenselältä kahteen suuntaan virtaavat vesistöt.
Luonnonsuojelussa tämä merkitsi käännettä, Kauppinen ja Oinaala kirjoittavat. Nyt aktivistit tulivat tavallisesta keskiluokasta.
Talvivaara epäonnistui myös julkisuuspolitiikassa: Perältä karkasi tarinanhallinta, ja lopusta tuli onneton, kun itse todellisuus tunkeutui tarinaan.
Jos suosittua tarina-termiä haluaa käyttää, Kauppisen ja Oinaalan kirja on jatko Perän kertomukseen.
Talvivaaran vangit -kirjan ongelma on itse vankilan kuvaus: olisi ehkä kannattanut vapautua ensin, kirjoittaa vasta sitten.
Vertauskuva tulee selväksi: vankeja olivat lähiseudun asukkaat, työntekijät, kaikki suomalaiset maksajina sekä kirjoittajat, joiden vaivalloista tunkeutumista Talvivaaran ytimeen kirja kuvaa perusteellisesti.
Tekstistä saa hyvän kuvan toimittajan työstä hankalan aiheen parissa ja hiukan lattean kuvan toimittajasta tekemässä pinaattilettuja lapsilleen ja tuskailemassa kotisohvallaan.
Oinaala näyttää päässeen vankilassa helpommalla: hän keskittyy selkeisiin ihmislähtöisiin kertomuksiin. Kauppisen tarve profiloitua toimittajaksi, ei luonnonsuojelijaksi, on ymmärrettävä, mutta tavoite olisi toteutunut paremmin vanhalla lehtimiesohjeella: puolet pois ja sitten lyhennetään.
Nyt kaivoksen kylmät tosiasiat hahmottuvat hitaasti, pala palalta. Kirja olisi hyötynyt selkeistä tietopaketeista: mitä bioliotus tarkkaan ottaen on; miten tuotanto eteni; miten raaka-aineiden hinnat muuttuivat; miten osakekurssi vaihteli; miten vaihtelivat saastepäästöt. Nytkin nämä asiat kirjasta vähin erin löytyvät, mutta sivulle 359 asti on luettava ennen kuin liotusprosessikaan tulee tarkemmin käsitellyksi.
Pari joutavaa valokuvaa olisi voinut korvata kartalla Suomenselän vesistöistä. Eivät ne järvet ja reitit kaikkien muistissa ole.
Kelpo kertauskurssin kaivoksen historiaan kirja tarjoaa. Antaa se eväitä katsoa tulevaankin, josta ei vielä oikein tiedä.
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
