Matti Salminen: Toisinajattelijoiden Suomi. Into 2016.
Maarit Tyrkkö: Presidentti ja toimittaja. WSOY 2016.
Antti Eskola: Vanhuus. Vastapaino 2016.
Muurmannin legioona 1918 oli yksi ihmeellisimmistä armeijoista sikäli kuin oli armeija ensinkään. Pohjoisessa punaisia pakeni yli rajan, missä jo asui suomalaisia, ja enimmillään legioonaan kuului 1 500 miestä.
Tunnetuimmat suomalaiset Arkangelissa olivat Oskari Tokoi, entinen eduskunnan puhemies, sekä tähtinäyttelijä Aarne Orjatsalo. Vastapuolella vaikutti nuori upseeri K. M. Wallenius.
Jo Suomen puolella nämä kaartit kävivät yhden sotahistorian kiehtovimmista taisteluista. Kun joukot saivat kontaktin toisiinsa, molemmat osapuolet pakenivat. Kukaan ei kuollut. Kaiken keskellä tämä vaikuttaa häivähdykseltä järkeä.
Pääesikuntien sotapeleihin tuo veretön taistelu ei tuo mitään lisää, mutta sotilaspsykologit, joiden rooteliin pakokauhun tutkiminen kuuluu, ehkä ovat kiinnostuneita.
Matti Salminen kertoo legioonan vaiheista, mutta ennen kaikkea häntä kiinnostaa Tokoin johtaman kansanvaltuuskunnan kirjoittama perustuslaki. Äärimmäisen demokraattinen se onkin. Veristä aikakautta vasten tuo laki ilmaisee ihanteiden ja todellisuuden räikeän ristiriidan.
Legioona ei suurta jälkeä historiaan jättänyt. Ensin sitä tuki Englanti, ja V. I. Leninkin oli myötämielinen. Kun sotasuhdanteet vaihtuivat, oli Otto-Wille Kuusinen jo tuomitsemassa vanhaa toveriaan kuolemaan.
Lopulta legioonalaisia ei halunnut Venäjä, ei Englanti, ei Suomi. Neuvottelujen jälkeenkin muutama jäi ilman kotimaata. Tokoi päätyi lehtimieheksi Yhdysvaltoihin, Orjatsalo ravintolan tiskariksi New Yorkiin.
Salminen luultavasti ei ehdoitta hyväksyisi tulkintaani, että noiden heittopussien kohtalossa kiteytyy jotakin suomalaisten toisinajattelijoiden asemasta kiven ja kovan välissä. Silti Suomea on joskus hyvä katsoa historian akanvirtojen kautta. Jukka Sarjala itse asiassa taannoin niin teki (Kotomaamme outo Suomi, 2013). Akanvirroissa pyörivät myös varhaiset sodanvastustajat, jotka tarkkaan olivat lukeneet Leo Tolstoita.
Jopa Arvid Järnefelt oli rauhanaatteensa vuoksi hetken tyrmässä, vaikka kuului merkittävään sukuun ja oli K. J. Ståhlbergin ystävä. Paljon pidempään istui Yrjö Kallinen, myöhempi puolustusministeri, josta Salminen myös on tehnyt kirjan. Totaalikieltäytyjä Arndt Pekurinen ammuttiin.
Salminen on jakanut kirjansa ja Suomen historian kolmeen osaan: pakkovalta, tasavalta ja markkinavalta. Ajan riennossa ei rajapyykkejä ole, mutta Salmisen tarkoituksiin jako on toimiva. Se korostaa historian katkoksia. 1900-luvun alussa rauhan miehiä ei pantu kirjastoihin kirjoja hyllyttämään.
Tuolloin ei myöskään puhuttu toisinajattelijoista. Sana taisi tulla käyttöön sosialistimaiden kapinallisista: Václav Havel ja Aleksandr Solzhenitsyn olivat toisinajattelijoita ja maksoivat siitä. Kun Saksoja oli vielä kaksi, toisinajattelijoita oli sekä itä- että länsipuolella, ja tuntui mukavalta suhtautua myönteisesti molempiin ryhmiin. Heillä kaikilla oli oma elämä panoksena.
Kun Suomessa alettiin käyttää toisinajattelija-sanaa joskus 70-luvun mittaan, ei puhuttu ihmisistä, jotka ottivat isoja henkilökohtaisia riskejä. Toisinajattelijoilla oli kysyntää.
Erno Paasilinna sai ensimmäisen Finlandia-palkinnon, ja kohta sen sai Jörn Donnerkin. Suomen Kuvalehti julkaisi näyttävästi Pentti Linkolan pöyristyttäviä ajatuksia, ja Paavo Haavikko löysi aina lehdistä foorumin julkaista sekä viisaita oivalluksiaan että käsittämättömiä typeryyksiä.
Salmisen termein elettiin tasavallan aikaa, ja hiukan yllättävästi hän nostaa suurimmaksi toisinajattelijaksi Urho Kekkosen. Kekkonen kesytti vuorineuvokset ja teki radikaaleista hovikelpoisia.
Ajatuksensa Kekkosesta Salminen esittää kysymyksenä: voiko Kekkosen roolin ymmärtää näin? Muutoin hän kertoo toisinajattelijoiden tarinan kiihkeästi ja sitoutuneesti, rehellisen puolueellisesti. Pitkillä sitaateilla hän myös antaa menneisyyden ihmisille äänen, puheenvuoron.
Näinkin voi Suomen satavuotisen tarinan kertoa, ja vaikka Salmisen toistaiseksi tärkein saavutus on Pentti Haanpään elämän kartoittaminen, uusin kirja tuntuu kiihkeytensä ja omakohtaisuutensa vuoksi tähänastiselta pääteokselta.
Maarit Tyrkön kirjasta voisi hyvin siivilöidä Kekkosen keittokirjan. Niin tarkkaan Tyrkkö on päiväkirjannut, mitä syötiin Aimi ja Richard Sotamaan luona Laukaassa, mitä tarjosi tamperelainen Kalle Kaihari, mitä Tamminiemen oma keittiö.
Sen sijaan Matti Salmisen kysymykseen Tyrkkö ei anna valaistusta. Toisinajattelijoista mainitaan vain Erno Paasilinna. Kekkonen oli kuuntelemassa jotakin Paasilinnan alustusta, sen jälkeen miehet keskustelivat kahden kesken, ja Tyrkön kuvauksesta saa käsityksen, että he kunnioittivat toisiaan.
Tyrkön itselleen asettama tehtävä on toinen – tai oikeastaan tehtävän antoi jo Kekkonen, ja Tyrkkö yrittää nyt täyttää presidentin pyynnön: ”Kirjoita minusta kirja ihmisenä”.
Tätä varten Tyrkkö arkistoi kaiken mahdollisen, äänitteistä ruokalistoihin, ja koko ajan Kekkonen lähetti lisää arkistoitavaa. Myös presidentin ja Tyrkön välinen intiimi kirjeenvaihto tallennettiin niin, että väkisin tulee mieleen, mitä Kekkonen oikein ajatteli. Mitä ajattelee vanha presidentti, joka kirjoittaa rakkaudentunnustuksia 47 vuotta nuoremmalle naiselle ja samalla tietää kirjoittavansa arkistoon, myöhempien tutkijoiden syynättäväksi?
Jotkut ovat kommentoineet, että Tyrkön kirjasta saa elävämmän kuvan Kekkosesta kuin Juhani Suomen tutkimuksista. Vertailu on tolkuton mutta tavallaan totta. Suomi ei koskaan käpertynyt vuoteessa Kekkosen kainaloon. Ei hän tainnut koskaan edes tavata presidenttiä.
Tyrkön näkökulma on ainutlaatuinen, ja suhteestaan Kekkoseen hän kirjoittaa elegantisti, pikkutarkasti ja jotenkin niin vilpittömästi, että kirjan kestää lukea.
Kekkosen tehtävänanto hiukan epäilyttää, ja on se ehkä mietityttänyt Tyrkköäkin. Kesti nelisenkymmentä vuotta ennen kuin hän sai tämän toisen Kekkos-kirjansa valmiiksi.
Entä ”Kekkonen ihmisenä”? Mahtoiko kahdeksaakymmentä käyvä presidentti enää itsekään erottaa ominta itseään julkisesta roolistaan? Vaikutelmaksi jää, että roolin takana oli vain kasvava tunne yksinäisyydestä.
Tyrkön ratkaisu on rajata pois politiikka ja kuvata Kekkosen ja itsensä suhdetta sekä presidenttiä harvenevan ystäväpiirin keskellä. Näin piirtyy esiin mies, joka hiihtää maanisesti, kalastaa ja juhlii, ja kun ilta on kyllin pitkällä, vuorineuvos Kauko Rastas musiikkimiehenä aloittaa yhteislaulun, todennäköisesti Kotkan ruusulla.
Melko tavallinen perusäijä siis, yksityisesti, ja tällä perusäijällä oli vielä vanhoilla päivillään ehdottoman luotettava ja kiltti rakastettu. Juuri tämä oli tuon vuosisadan rakkaustarina. Toisaalta vaikuttaa, että vahva mies oli heikko ja jopa pelokas vahvatahtoisten naistensa edessä. Tyrkön piirtämä kuva Anita Hallamasta, Kekkosen pitkäaikaisesta rakastajattaresta, on hyytävä.
Ensivaikutelma Vanhuus-kirjasta on, että Antti Eskola (s. 1930) aikoo vanheta ja varmaan kuollakin tieteellisesti. Se on vähän outoa, sillä taannoin Eskola kirjoitti kolme kirjaa omaperäisestä kristillisyydestään.
Matti Salmisen kirjassa nuori Eskola oli toisinajattelija, mutta ehkä juuri uskoon kääntyminen nykyisin on omalajistaan toisinajattelua. Eskola ei kuitenkaan näytä saaneen suurta, elämyksellistä herätystä. Hänen uskonsa näyttää perusteellisen pohdinnan tulokselta. Vähän samoin, tutkijan viileydellä, hän kuvaa vanhenemistaan, kävelyvaikeuksiaan, verisuonien tukkeutumista.
En usko, että Eskola joka hetki kohtaa vanhuutensa ja kuolevaisuutensa näin tyynesti, vailla hätää ja kauhua, mutta näin hän haluaa asian esittää, hiukan etäisesti ja tutkimuksiin turvaten. Tietty kiitollisuus rivien välistä näkyy. Eskola osasi jäädä eläkkeelle ja kirjoittaa nyt vapaana miehenä. Kekkonen ei tätä osannut tai tahtonut; häneltä varsinainen vanhuus jäi kokematta, kun valot sammuivat. Nyt Tyrkkö kirjoittaa asioista, jotka Kekkoselta jäivät kirjoittamatta.
Itseironia pelastaa paljon. Antti Eskola sanoo inhoavansa kävelysauvoja ja siirtyvänsä suoraan rollaattoriin. Tilapäiskäyttöön hän hankkinut vanhanajan herrasmiehen kävelykepin.
Julkisesti Eskola inhoaa kuntosaleja ja himokuntoilijoita sekä niitä, jotka eivät nauti viinistä, ruuasta ja erotiikasta. Sen takia hän lenkkeilee Tampereella Kaupin metsissä salaa ja pelkää tulevansa tunnistetuksi. Sehän olisi häpeä: entinen äkkiväärä radikaali ja punaisen yliopiston keulakuva reippailee ja pistää välillä jopa juoksuksi!
Mielikuvia Tampereen yliopiston ja Eskolankin punaisuudesta on tehtailtu nykyhetken poliittisiin tarpeisiin. Eskola oli 70-luvulla varmasti vasemmistolainen ja lienee sitä yhä, mitä se sitten nykyisin tarkoittaakaan. Tutkijana hän jatkoi länsimaisen yhteiskuntatieteen valtavirrassa kuten koko tiedekunta.
Yhtä lattea myytti on yliopiston punaisuus. Suurten ikäluokkien myötä taloon tuli myös keskustalaisia ja vasemmistoa, ja monet säikähtivät näin syntynyttä demokratian perustilannetta: keskustelua, väittelyä ja riitaa.
Poliittinen ympäristö muuttuu, ja ikä tasii. Entistä selkeämmin Eskolakin on juurillaan, pientilan poika Urjalasta. Hän myös tajuaa rajansa: hänellä ei ole sähköpostia, ei tiliä Instagramissa, ei edes kameraa. Kaikki nuo herättävät vastenmielisyyttä, vaikka hän ymmärtää niiden voivan olla merkittäviä nuorille.
Rivien välistä aavistaa lievän huolen kelkasta putoamisesta. Huoli on turha. Vanhan yhteiskuntatieteilijän tarvitsee ymmärtää Pokémon-Go -pelistäkin vain, että Nintendo tahkoaa sillä miljardeja.
Paljon surullisempaa on, että nuori väki on pudonnut kelkasta eikä sillä ole aavistusta, mistä maailmasta Eskola ja hänen sukupolvensa on tullut. Tunnen jopa nuorehkoja yliopiston professoreita, jotka eivät ole lukeneet riviäkään Aleksis Kiveä, jotka eivät tiedä, kuka oli Samuli Paulaharju ja jotka eivät tunnista Heikki Ylikangasta tai Eskolaa edes nimeltä.
Ketju on poikki, peruskoulusta yliopistoihin, eikä sitä voi korjata.
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
