Teemu Keskisarja: Hulttio. Gustav Mannerheimin painava nuoruus. Siltala 2016.
Martti Turtola: Mannerheim. Tammi 2016.
Paavo Castrén: Homeros. Troijan sota ja Odysseuksen harharetket. Otava 2016.
Kun kreivi Carl Mannerheim valtiopäivillä 1877–88 edusti sukuaan, Helsinkiin muutti koko perhe. Mukana oli palvelijoita, flyygeli ja oma lehmä.
Flyygeli ja lehmä! Yksityiskohta kertoo aikakaudesta enemmän kuin pitkät selitykset. Teemu Keskisarjalla on journalistin silmää detaljeille, ja Hulttio onkin kuin reportaasi menneisiin aikoihin.
Kreivi Carl oli Gustav Mannerheimin, marsalkan, isä. Hulttio sopi myös isä-Carlin määreeksi. Surkeat bisnekset ja uhkapeli söivät omaisuuden, Louhisaaren kotikartanoa myöten. Lapset jäivät sukulaisten armopaloille. Isä pakeni velkojia Pariisiin. Äiti kuoli, kun Gustav oli 13 ja näyttänyt jo hillittömän luonteensa. Potkut tuli lyseosta ja Haminan kadettikoulusta. Gustav tappeli ja juopotteli vielä Pietarin ratsuväkikoulussakin, vaikka oli parikymppisenä oppinut hillitsemään luontoaan. Kunnianhimo kai otti vallan.
1800-luvun lopulla hohto oli menossa aatelisena olosta. Suhdeverkoista oli apua, mutta raharikkaita nousi muista kansanryhmistä. Martti Turtolan kirjan rivien välistä kasvaa kuva Mannerheimista menneisyyden miehenä.
Kuva on vain osin totta. Sisällissodan alussa viisikymppinen Mannerheim toimi ripeästi, vaikka tie Tampereelle oli täynnä virhearvioita. Sodan jälkeen hän oli aktiivi poliittinen vaaratekijä. Tämän tajusi K. J. Ståhlberg 20-luvun aluissa ja P. E. Svinhufvud 30-luvun alussa.
Turtola huomauttaa, että sotien välissä Mannerheimia vastustivat monet oikeistolaisetkin, Santeri Alkio yhtenä aktiivisista. Talvi- ja jatkosotien aikana häntä vierastivat kenraalit, joilla oli sotaan parempi koulutus ja ammattitaito. Monet heistä Marski syrjäytti.
Myyttisellä sankarilla oli merkitystä kansan eheyttäjänä. Muutoin on Turtolan arvio tyly. Talvi- ja jatkosodan suhteellinen menestys tapahtui Mannerheimista huolimatta, ei hänen ansiostaan. Ei näkemys aivan uusi ole. Juhani Suomen kirja Mannerheim – viimeinen kortti (2013) jo teki legendasta silpppua.
Vuonna 1918 Mannerheimilla oli takana 30 vuotta Venäjällä. Hän oli kuolevan aselajin eli ratsuväen upseeri. Suhteilla hän oli päässyt chevalier-kaartiin ja tsaarin lähipiiriin. Kaartissa hän oli hevoskauppias ja kierteli ostoksilla pitkin Eurooppaa.
Mannerheim ei saanut esikuntaupseerin koulutusta, mutta henkilökohtaista rohkeutta hän tsaarin sodissa osoitti. Vuosisadan alussa hän teki pitkän vakoilumatkan Kiinaan, ja yksi hänen kestävimmistä saavutuksistaan on matkan eloisa päiväkirja.
Jos piintynyt rojalisti ja demokratian vastustaja tulkitaan menneisyyden mieheksi, Mannerheim oli sitä, vaikka hän sopeutuikin ja vähin erin pehmensi suhdettaan jopa vanhoihin punakaartilaisiin. Hän tiesi, että edessä saattoi olla sota, joka vaati kansan yhtenäisyyttä. Se vaati myös varustautumista, ja puolustusneuvoston johdossa Mannerheimilla oli ansionsa.
Keskisarja kirjoittaa ärtyneesti, että patsaitten kaataminen on nykyisin valtavirtaa ja aihetta kuin aihetta on tapana mesota ’vaiettuna tabuna’, jonka vasta nyt saa särkeä. Marski ei ole ollut tabu pitkään. Renny Harlinin suurmieselokuva ei onneksi valmistu, mutta sen sijaan valmistui elokuva, jossa Mannerheimia näyttelee afrikkalainen mies.
Äärivasemmistossa Mannerheimia on vihattu, ja 60-luvulla jo parodioitiin. Seppo Virtanen riimitteli ja Kaj Chydenius sävelsi Marski-marssin: Jo laski Marsalkan silmäluomi…
Parodiat syntyivät paitsi sukupolvikapinasta myös siksi, että sankarimyyttiä oli tietoisesti rakennettu. Mannerheim itse aloitti sen rakentamisen jo vuoden 18 jälkeen, kannattajat jatkoivat, ja lopulta Marski oli monille erehtymätön, ihmistä suurempi. Sellainen hän taisi lopulta olla myös omasta mielestään. Tätä voi kutsua hänen tragediakseen.
Turtola korostaa, että Mannerheim oli kyvytön perhe-elämään ja ystävyyssuhteisiin. Siinä ja tuhlailussa hän vaikuttaa isänsä pojalta. Keskisarja antaa pehmeämmän kuvan: orvoiksi jääneillä sisaruksilla oli lämmin suhde.
Kun historiaa kirjoitetaan, sävyt ovat pienestä kiinni. Gustavin pikkusisko Annicka Mannerheim kuoli 1886. Gustav ei mennyt hautajaisiin. Keskisarja vain kertoo perustelut: ei ollut rahaa matkustaa, ei sopivaa pukuakaan. Turtola pitää näitä tekosyinä ja osoituksena tunteettomuudesta, mistä löytyy lisäesimerkkejä.
Kyse on lähestymistavasta. Turtola on kirjoittanut oman näkemyksensä Mannerheimista, Keskisarja penkoo lähteitä ja kuvailee. Ei hän silti arvostustaan kätke: hulttio nousi lähtökohtiensa yläpuolelle.
Pikkuseikoista kiinnostunut panee merkille, että Turtolan mukaan Gustav sai yo-kirjoituksissa yleisarvosanan laudatur. Lähde on Stig Jägerskiöldin Mannerheim-elämäkerta. Keskisarja on penkonut Helsingfors Lyceumin arkistoja ja kertoo yleisarvosanaksi cum laude approbatur.
Keskisarjan ja Turtolan kirjat ovat päällekkäisiä vain Mannerheimin nuoruuden osalta. Turtola rakentaa kokonaiskuvaa julkaistun kirjallisuuden perusteella. Keskisarja on tehnyt sen, mitä puoleen vuosisataan ei ole tehty. Hän on mennyt alkulähteille, ei vain Mannerheimin suvun vaan laajemmin suomalaisen aatelin kirjeenvaihtoon.
Tämä jäi kenraali Erik Heinricsilta tekemättä. Hän kirjoitti Mannerheimista kaksiosaisen elämäkerran, mutta hanke kirjoittaa myös varhaisvuosista jäi: ”Realistinen esitys tästä vaikuttaisi nykypolven Suomessa shokeeraavasti.” Sitaatti on kirjeestä vuodelta 1959. Heinricsin keräämästä aineistosta ei ole tietoa. Ehkä se on hukkunut, ehkä hävitetty. Yleinen oletus on, että paljonkin on intiimiä ja arkaa aineistoa ollut tapana tuhota.
Ei Keskisarja järisyttäviä kerro. Nuori Gustav kivitti ikkunoita, häiritsi opetusta, tappeli ja juopotteli eikä sopinut oppilaitosten kuriin. Tuskin tässä mitään aivan poikkeuksellista oli, mutta muista häiriköistä ei tullut marsalkoita.
Haminan kadettikoulusta Turtola antaa kuvan, että sen kuriin ei täyspäinen nuori olisi voinutkaan sopeutua. Kuria eivät pitäneet opettajat vaan raaka toverikunta.
Osittain kurin vuoksi vallaton Gustav Haminaan lähetettiin, ja hän vihasi jokaista päivää Haminassa. Koulun tarkoitus ei välttämättä ollut johtaa sotilaaksi, ja Mannerheim itse sanoi myöhemmin, että ilman potkuja hän olisi päätynyt postimestariksi Heinolaan.
Sattumusten summalta Mannerheimin sotilasura näyttääkin. Isä ajan tapaan vastusti militarismia ja oli Turtolan mukaan liki pasifisti. Englantilaistutkija J. E. O. Screen on kirjoittanut, että Mannerheimin taipumukset viittasivat musiikkiin ja kirjallisuuteen, erityisesti historiaan. Keskisarja kertoo, että koulussa Gustav kieltäytyi laulukokeista, ja vaikka hän luki paljon, taideaistia hän ei osoittanut sen jälkeen, kun lapsena leikkeli paperihahmoja.
Mannerheimin seksuaalisuus on herättänyt uteliaisuutta. Molemmat kirjoittajat ovat varovaisia. Mitä muuta he voisivat olla: Mannerheim ei päästänyt ketään lähelleen, ei jälkipolvien tutkijoitakaan.
Kadettikoulu, murrosikäisten poikien sisäoppilaitos, oli karu paikka. Itsetyydytyksestä saattoi saada potkut, mutta miesten väliset suhteet eivät tällaisissa laitoksissa ole koskaan olleet harvinaisia. 1800-luvun lopulla homoseksuaalisuus ei ollut sellainen huolenaihe kuin myöhemmin, joskin kadettikoulun toverikuri sen kielsi. Mannerheimin potkujen syy oli juopottelu vanhemman, ”pahamaineisen henkilön” seurassa. Keskisarja jättää asian tähän, koska loppua voi vain arvailla. Lähteitä ei ole.
Kaikki me asialla hekumoineet olemme siis tuomittuja epätietoisuuteen, vaikka Katarina Lillkvistin elokuvan Uralin perhonen tavoitteeksi kerrottiin esittää Mannerheimin pimeä puoli. Ehkä tekijöiden mielestä seksuaalisuus on pimeää.
Suomalaiseksi suurmieheksi Mannerheim oli poikkeava. Hän palveli aktiivisimmat vuotensa keisaria, jota Suomessa pidettiin vihollisena. Mannerheim tuskin edes tajusi sortokausien merkitystä.
Kotikielinä Mannerheim puhui ruotsia ja ranskaa eikä oikein ollut oppia suomea. Silti heimosoturit halusivat hänet keulakuvakseen, vaikka marsalkalle Kalevala saati Karjalan murteet eivät merkinneet mitään.
Sisällissodan jälkeen tilanne oli ristiriitainen. Turtola arvelee, perustellusti, että Mannerheim halusi vapauttaa Pietarin bolshevikeista. Tämä olisi nostanut hänet valkoisella Venäjällä suurmiessarjaan. Aktivisteille kaikki venäläiset, punaiset ja valkoiset, olivat vihollisia.
Mannerheimin kunnianhimoa Turtola pitää tuulen tavoitteluna. Ylpeä Venäjä ei ikinä olisi korottanut suomalaisia ratkaisijan rooliin eikä valkoisten voitto Venäjällä liioin olisi merkinnyt liberaalien voittoa.
Turtola epäilee Mannerheimin, tsaarin upseerin, Venäjän tuntemusta. Tämä arveli Suomen häviävän kolmessa viikossa talvisodan puna-armeijalle. Samaa mieltä oli puna-armeijan johto. Molempien Suomi-tuntemuksessa taisi olla puutteita.
Suomessa ilmestyi tänä vuonna yli 40 sotaan liittyvää kirjaa. Paavo Castrénin Homeros voitaneen laskea niihin. Troijan sota käytiin, sikäli kuin sitä ensinkään käytiin, yli 3 000 vuotta sitten.
Ei sotiminen tuolloinkaan uutta ollut. Egyptissä on yli 12 000 vuotta vanha hautausmaa, mistä on löydetty 90 ihmisen jäänteet. Niistä liki puolella oli kivisiä nuolenkärkiä sisällään.
Castrén on varsin nopeasti julkaissut kolme kirjaa antiikista, ja Otava on ne kustantanut. Molemmat teot tuntuvat nykyisin käsittämättömiltä. Näin yritän ilmaista myönteistä hämmästystä.
Suuruudenhulluutta olisi myös ryhtyä lyhyesti arvioimaan Homerosta. Hienoa on, että nyt koko vanha tarina on ensi kertaa tolkullisella suomen kielellä. Tyylilajin Castrén on valinnut hyvin. Itsestään selvän asiallisesti hän kuvaa, miten Kreikan jumalat sekaantuivat sotaan, molemmin puolin.
Filosofi Simone Weill totesi, että Ilias on poikkeuksellinen sotaeepos: molemmat osapuolet esiintyvät elävinä ihmisinä, ei viholliskuvina. Odysseus, melkoinen hulttio hänkin, oli nokkela ja keksi kuuluisan Troijan hevosen. Hän taitaa olla Mannerheimiakin myyttisempi.
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
