Heikki Turunen: Kuokka ja kannel. WSOY 2016.
Jari Tervo: Matriarkka. Otava 2016.
Teppo Kulmala: Radio Tuupovaara 4. Kirjokansi 2016.
Alussa ei ollut tietä, ei sähköä, mutta suota riitti; kuokkaan tarttuvista jusseista vain oli pulaa. Tällaiseen Hyrsylänmutkaan nuori rajavartija saapuu uudelle työmaalleen, ja heti pääsee Heikki Turunen asiaansa.
Luonto tulee kuvatuksi väkevänä, ja väkevänä herää eroottinen imu ensimmäiseen vastaantulijaan. Malanja on rilluttelevan sepän uskovainen vaimo joten tässäpä tuore ristiriita: ajatus uskottomuudesta repii hurskaan sielua.
Kahdesta ei Turunen luovu, sikäli kuin luonto ja erotiikka hänelle ovat eri asioita. Ei hänen kannatakaan luopua. Kuka muu täällä osaa kirjoittaa seksuaalisen latauksen raatavan naisen hienhajuun ja navetan lannanlemahdukseen?
Kirjan kolmas, jäntevin ja herttaisin taso on kertomus kylän nousukaudesta. Taustalla on romaanin henkilöiden aavistelu ja lukijan tieto pahemmasta. 1939 Hyrsylän ortodokseja viedään kylmällä kyydillä itään.
Poliittinen sanoma on, että Hyrsylä jätettiin yksin. Evakuointiin ei ryhdytty, vaikka tämä Suojärveen kuulunut alue oli omituinen kieleke Neuvostoliiton sisällä. Vieras valtio saartoi idästä, etelästä ja lännestä.
Juhani Ahon romaani Juha on yksi kirjan taustakertomuksista. Sitä Malanjakin ajattelee, kun harras usko ja halu toiseen mieheen ottavat sielussa mittaa.
Turusen Shemeikka tulee lännestä, Pielisen suunnalta, ja lännestä tulee myös valistus, uusi aika. Suo ymmärretään kuokkia, koulu, suojeluskuntatalo ja tsasouna rakennetaan, uutta tietä ajaa ensimmäinen auto. Malanjan tyttären unelma on sama kuin monilla lahjakkailla maalaistytöillä: seminaariin, Sortavalaan, sieltä opettajaksi, Karjalan heimon valistajaksi.
Nousukertomus muistuttaa Väinö Linnan Pohjantähden kolmatta osaa. Linnalle tosin uskonto ja seksuaalisuus pysyivät vieraina, traagisuudentaju oli syvempi. Turusen Hyrsylästä vain aavistaa elämäntapaan ja kieleen liittyviä ristiriitoja. Ehkä eloisa idylli on tarkoitettu sodan kontrastiksi. Kirjalle on tulossa jatko-osa.
Monikulttuurisesta maailmasta onkin mukava lukea nyt, kun jo sukupolven ajan on saatu iloita yhtenäiskulttuurin murtumisesta. Tämä on livvin kieltä:
Ga jos häi tulou, myö koppuammo penskat kainaloh da lähdemmö dorogan piäl. Vaiku ei se hyökkeä, tozipaigan tullen. Ei Ven’a ilgie. Samua suguperettä olemmo. Da elämmö nykyaikoa, sähköt tulou da kai. Kui moailman metropoulia elämmö… Vai njokkai segah, pistäy, pistäy, liota korpui, elä pal’lahaldu juo…
Muutama tuhat ihmistä livviä Venäjällä ja Suomessa yhä osaa. Turunen käyttää sitä repliikeissä, ja sitaatista ymmärtää, että Hyrsylässä suuntauduttiin myös itään. Rajan takana, huutomatkan päässä, asui sukulaisia.
Kansakoulu Hyrsylässäkin opettaa kirjasuomea, mutta kielien tai uskontojen väliset ristiriidat eivät Turusen kirjassa korostu.
Myös Jari Tervon Matriarkka liikkuu idässä, ja myös Tervolla naiset ovat pääosassa. Uskonto vaihtuu. Inkeriläiset ovat 1600-luvun muuton peruina luterilaisia. Pietarin ympäristön vanhimmat asukkaat, inkerikot, ovat ortodokseja.
Matriarkassa uskon moninaisuutta riittää, hurmosliikkeistä itsensä kuohitsijoihin. Jälkimmäisetkään eivät ole peräisin Tervon mielikuvituksesta. Enimmän osan liki 450 sivusta Tervo on entisensä: hän kirjoittaa tervoa. Huonoja lauseita ei löydy eikä pitkiä virkkeitäkään. Niitä voi lukea Turuselta. Kokonaisuus on silti enemmän kuin osien summa: hyvistä lauseista ei aina rakennu hyviä kappaleita, jaksoja, romaania.
Kuvaus Aamu Karitsantyttärestä Jenisei-joen tulvan kourissa on absurdin komea. Loikka nykyaikaan on hankalampi. Edes Tervo ei kykene parodioimaan venäjämielistä dosenttia. Ei siihen tosin kukaan pysty ellei sitten Johan Bäckman itse.
Nyt Tervoa vievät vahvat tunteet: Venäjän tilanne ja pakolaisten kohtelu Suomessa ovat kouraisseet, ja koska Tervo on Tervo, liki kiinnostavinta on vastaanotto.
Jo ennen Matriarkan ilmestymistä Tervo väitti Helsingin Sanomien haastattelussa (10.9.1016), että suomalaiset ovat autistinen kansa, mikä selittää rasismia. Kansanluonteen käsitteen Tervo toki myönsi hämäräksi ja löysi myös sisäisen autistinsa: hänkin hämmentyy ihmisjoukon edessä ja keskittyy yksityiskohtiin, ei kokonaisuuksiin. Ehkä myös autismin käsite on Tervolle hämärä.
Samassa lehdessä (15.9.) Antti Majander piti Matriarkkaa Tervon merkittävimpänä teoksena: ”Ihmeellinen satu ja elävä painajainen kulkevat Matriarkassa käsi kädessä alusta loppuun.”
Inkeriläisten tragediasta kertova kirja on Majanderin mukaan ”liki maaginen eri ihmisten, kansanryhmien ja aikakausien pyörre, leikkisä, vimmainen, vihainen, hellä, huvittava ja hirvittävä”.
Myös Pekka Jäntti Savon Sanomissa (15.9.) piti Matriarkkaa ainutlaatuisena: ”kuin katsoisi Jouko Turkan ohjaaman Seitsemän veljestä -televisiosarjan krapulaisena muurahaispesässä istuen”.
Jäntin lukukokemus epäilemättä oli tuskaisa. Tervon tyyliä hän piti ylivirittyneenä, ja ”jälkiviisas Suomen syyllistäminen inkeriläisten osasta roikkuu romaanissa jeesusteipin varassa”.
Aamulehti kehui. Juhani Brander kirjoitti (12.9.), että Matriarkka on ”varsin kunnianhimoinen ja pieteetillä tehty taidonnäyte”, inhimillisyyden manifesti ja Tervon parhaimpia. Silti hänenkin mielestään kiukku rasisteja ja ääri-ilmiöitä kohtaan oli päälle liimattua.
Olli Ainola latasi täysillä. Iltalehdessä (25.9.) hän kirjoitti, että Tervo ratsastaa inkeriläisten kärsimyksellä ja on aikamme Sakari Topelius, satusetä.
Tervon mukaan – näin Ainola häntä tulkitsee – rikos inkeriläisiä kohtaan tehtiin kolmasti. 1943 Suomi ja Saksa siirsivät inkeriläisiä Leningradin liepeiltä Suomeen. 1944 inkeriläiset palautettiin Neuvostoliittoon. Täydelliseksi rikos tuli 1990, kun Suomi hyväksyi inkeriläiset paluumuuttajiksi. Siihen yhtenäinen kansa lopullisesti hajosi. Muutto käynnistyi Mauno Koiviston kannanotosta.
Väite suomalaisten syyllisyydestä kansanmurhaan on Ainolan mukaan hölynpölyä. Inkeriläisten kohtalosta ei liioin ole vaiettu. Ainola listaa tutkimuksia ja toteaa, että Suomi on hävennyt, vaikka Tervo muuta väittää.
Mikä olisi ollut vaihtoehto? Jos inkeriläisiä ei olisi 1943 evakuoitu, he olisivat jauhautuneet sodassa, Ainola päättelee. 1944 inkeriläiset petettiin, totta, mutta sodan hävinnyt Suomi ei voinut valvontakomissiota uhmata. Ruotsi ei inkeriläisiä olisi ottanut; sieltäkin heitä palautettiin Neuvostoliittoon. Samaa tekivät muut länsimaat.
Ainola myös kiistää, että inkeriläisiä olisi katteettomin lupauksin houkuteltu paluumuuttajiksi ja paljastaa Koiviston motiivit, joista on riittänyt arvailuja.
Koivisto kertoi yksityisesti Ylen toimittaja Martti Backmanille, että häntä vaivasivat vuoden 1920 rauhanneuvottelut. Niissä Suomi toimi inkeriläisten autonomian puolesta ja tyhmyyksissään rohkaisi näiden nationalismia, vaikka ei pystynyt auttamaan. Tästä politiikasta inkeriläiset Josif Stalinin vainoissa kärsivät, ja juuri tässä Koiviston mielestä oli Suomen velka inkeriläisille.
Ainola summaa, että inkeriläiset ovat Tervon keppihevonen, jolla hän tekee härskisti politiikkaa eli vaatii muutoksia nykyiseen maahanmuuttopolitiikkaan.
Kehujen ja haukkujen perusteella Tervo näyttää osuneen hermoon. Saattaa myös olla, että hän todella on siten autistinen, että Matriarkan yksityiskohdat ovat kirkkaita, kokonaisuus ei. Muutoin olen kaikkien mainittujen kriitikkojen kanssa ehdottomasti samaa mieltä.
Nostalgia on suurten ikäluokkien tuorein sukupolvikokemus. Sydäntä riipaisee tajuta, että koskaan enää ei Olavi Salsola juokse, Veikko Hakulinen hiihdä, Pekka Tiilikainen selosta. Onneksi jäljellä on Siiri Rantanen, joka äskettäin hiihti Lahden MM-kisoissa, yli 90-vuotiaitten sarjassa.
Iisalmessa asuvan ja Jyväskylää kaipaavan Teppo Kulmalan kirjassa myös on rajaseudun henkeä, monessa mielessä. Kulmala on muutamana talvena vetäytynyt Tuupovaaraan ja kirjoittanut sieltä öisiä kirjeitä ystävilleen. Näiden vastaukset lomittavat tekstiä.
Kulmala (s. 1949) muistaa lapsuutta ja 60-lukua ja ajattelee kohta kuolevansa. Lääkäri on todennut keuhkoahtauman, ja Kulmala yrittää vaihtaa piipun nikotiinipurkkaan ja sähkötupakkaan. Hypnoosiakin hän kokeilee, ja ennen kaikkea vanha urheilija hiihtää. Ehkä yritys lopettaa ei onnistu, koska silloin kuoleman kanssa kamppailusta ei voisi kirjoittaa hyvää kirjaa?
Ainutlaatuisen kirjan Kulmala onkin tehnyt. Tuupovaara-sarjan nelonen ei ole ummehtunutta tunnustuskirjallisuutta tai elämäkertaa, ei pinnallista aikalaisraporttia. Kirja on omalla tavallaan hyvin intiimi, mutta omintakeinen ja hiottu tyyli, vähän vanhahtava ja silti lapsenmielinen, etäännyttää tekstin aidoksi kirjallisuudeksi.
Turunen idealisoi mennyttä, Tervo tekee historialla politiikkaa, Kulmala kantaa sukupolvensa nuoruutta mukanaan ja kaihtaa teknistyvää nykyaikaa, jossa nuorimmat jo kuvittelevat elävänsä tulevaisuutta.
Maamerkit ovat ikäpolven yhteisiä, Pirkko Mannolasta Bob Dylaniin. Kulmala on vanhan liiton kulttuuritoimittaja ja kirjailija, jonka maailmaan mahtuvat sopuisasti Herman Hesse ja Lasse Liemola, Johnny Cash ja Katri-Helena.
Mitä seitsemääkymppiä lähenevä mies ajattelee? Rivien välejäkin tulkiten Kulmala epäilee elämänsä ja elämäntyönsä merkitystä, kantaa lapsuuden traumaa, rakastaa Tuupovaaraa, inhoaa takkuilevaa tietokonetta.
Dvd-asema ei suostu näyttämään Ingmar Bergmanin elokuvaa Seitsemäs sinetti, jossa pelataan shakkia kuoleman kanssa, joten Kulmala ottelee itse oman pirunsa kanssa niin kuin Jaakob paini enkelin kanssa.
Kuolema houkuttaa ja kavahduttaa, elämä on ihanaa, kamalaa. Tekstin tietty valoisuus kätkee syvintä masennusta. Usko on tapulista pudonneella ortodoksilla kovilla, Pariisin terrori-iskut koettelevat nuoruudesta säilynyttä idealismia.
Tämä on kuusikymmenluvun perintöä. Maallisen ja taivaisen, taiteen ja viihteen, yksityisen ja yleisen rajat hämärtyivät omanlaisekseen rajaseudun hengeksi. Kulmalaa lukiessa ja vanhoja muistaessa tämä hämärtyminen ilahduttaa ja surettaa.
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
