Leif Salmén: Itämainen huone. Suom. Arto Häilä. Teos 2017.
Timo Vihavainen: Barbarian paluu. Euroopan auringon laskiessa. Otava 2017.
Jyrki Lehtola: Suomi 100. S&S 2017.
Petri Tamminen: Suomen historia. Otava 2017.
Lenita Airisto: Elämäni ja isänmaani. Bazar 2017.
Leif Salmén rakastaa valoa eikä ilmeisesti kovin paljoa muuta. Keväisin valo on parasta: Ainoa syy rakastaa tätä maata on valo, joka talven syvimmistä kätköistä yllättäen säteilee sen vesien ylle.
Virke on kaunis, vaikka hiukan epäselväksi voi jäädä, mihin Salménin tunteet tarkkaan ottaen kohdistuvat. Välillä valo maistuu pahalle – niin kuin hapan maito sumussa. Vertaus kumma kyllä toimii. Maku on sitä pelon ja kätketyn raivon tuoksua jota Salmén aistii Helsingin Alppilassa ja Nurmeksen torilla.
Taannoin Salmén telkkarissa mainitsi olevansa nykyisin renkinä Joroisissa, lammastilalla. Näköalat ovatkin avartuneet, ja työehdoista lienee sovittu hyvinkin paikallisesti. Rengille on jäänyt aikaa paitsi kirjoittaa myös viimeistellä. Jälkimmäinen harvinaistuu sitä mukaa kuin edellinen yleistyy.
Joroisten vinttikamarista esseekokoelma alkaa, mutta kulkijan luonto ja tarve nähdä Suomi myös kaukaa vievät G. A. Wallinin (1811–1852) mukana beduiinien vaelluksille, Turkkiin pakolaisten pariin sekä Valenciaan missä lopulta, cafe con lechen ääressä, tuntuu kodilta.
Salmén tuskin piittaa islamista uskontona mutta vanha arabialainen kulttuuri kiehtoo. Suomella oli hetkensä 1800-luvulla; nyt maa tekee paluuta provinssiksi. Ajattelun keskiössä ovat siis euroeliitti ja pakolaiset, pahimpina veropakolaiset. Pääomalla sittenkin on isänmaa, Neitsytsaarilla.
Salmén kirjoittaa tyylikkään sujuvasti, joten kestää hetken löytää kirjoittajan ristiriidat. Hetkeä pidentää toistuva ja tönkkö muodossa-ilmaus. Luin siis Arto Häilän suomennoksen, joka toki muutoin on hyvä. Salménin ristiriitaisuus kiteytyy järjen merkitykseen ja demokratian oletettuun väistämättömyyteen. Siihen se on, taas kerran, koko sukupolvella kiteytynyt.
”Jos ihmisiä pidettäisiin rationaalisina olentoina, he jonakin päivänä saattaisivat sellaisia ollakin”, tokaisi kauan sitten muuan filosofian opettajani. Enää tuonkaan vertaista optimismia harvoin tapaa.
Ainakaan sitä ei tapaa Timo Vihavaisen (s. 1947) kirjasta. Ajatus Suomen ja Euroopan hiipumisesta yhdistää hänet Salméniin (s. 1952), ja juuri muu ei yhdistäkään. Kirjojen ulkoasu kertoo eron.
Maria Appelbergin hillityt ornamentit viittaavat itämaille. Barbarian paluun ulkoasun tekijää ei mainita, kuva on kansainväliseltä kuvatoimistolta, ja tämä jo ironisesti kertookin aikamme barbariasta. Kuvassa nuorukainen on luonut silmät ylös taivaaseen, tuskin rukoillakseen vaan paljastaakseen kaulansa, johon on tatuoitu läntistä ornamentiikkaa. Viesti tulee selväksi. Barbaari se siinä.
Järjen ja populismin ristitulessa juuri Salmén näyttää joutuneen kahden rintaman sotaan. Retoriset taidot siihen riittävät, mutta lukijan kannattaa olla valppaana. Vihavainen on poleemisuudessaan helpompi. Vielä helpompaa olisi, jos toistoa ja tyhjäkäyntiä olisi niistetty.
Kirjat eivät ole yhteismitallisia. Salmén jatkaa kaunokirjallista tuotantoaan; edellinen esseekokoelma ilmestyi yhdeksän vuotta sitten. Vihavainen on julkaissut kiivaasti ja profiloitunut konservatiiviksi. Paluu barbariaan on jatkopuheenvuoro.
Pakolaiset paljastivat Euroopan arvojen onttouden, sanoo Salmén. Terrorismi antoi alibin kaventaa demokratiaa, lisätä valvontaa jolla ei terroristeja voiteta. Vihavainen ei islamissa näe juuri muuta kuin uhkaavaa keskiaikaista pimeyttä. Sitä sota ja ansiotta saatu öljy pitävät yllä.
Salménille eurooppalaiset arvot ovat universaaleja, rajoja kaatavia. Siksi pakolaiset on otettava vastaan. Eurooppalaisuuteen Vihavainenkin vetoaa: muslimit uhkaavat Suomen ja Euroopan kulttuuria, joka muutoinkin on menotiellä. Pakolaisia voi auttaa paikanpäällä.
Nuo ovat periaatelinjauksia. Käytäntö on muuta. Salménin linja ei välttämättä pelasta eurooppalaisia arvoja, jotka välttämättä eivät ole koko maailman arvoja. Vihavaisen hurskaita toiveita avusta paikan päällä voi epäillä, kun muslimien sisällissota jättää vain raunioita ja edes saudit eivät päästä pakolaisia maahansa.
Länsimaat ovat vastuussa koko sotkusta, koska tuhosivat Irakin ja Libyan valtiorakenteet, Salmén väittää. Enää riitaa ei ehkä synny siitä, että kahden diktaattorin suistaminen todella oli virhe. Jihadismin juuret tosin ovat jo 70-luvulla, Neuvostoliiton Afganistanin sodassa sekä Bosniassa. Tuolloin USA avusti uskonsotureita.
Julkisen keskustelun taso on surkea. Tästä kirjoittajat ovat yhtä mieltä enkä minäkään näiden puheenvuorojen jälkeen suuria mahdollisuuksia sen parantamiseen näe. Jo tilanteen tulkinnat ovat vastakkaiset.
Vallalla on hysteerinen nationalismi ja muukalaiskammo, sanoo Salmén. Vallalla on monikulttuurinen propaganda ja itsesensuuri, poliittisen korrektiuden vaatimus, vastaa Vihavainen.
Ehkä tämä kuilu kuvaa nykytilannetta. On epäselvää, kuka valtaa käyttää ja julkisuutta hallitsee. Ehkä tämä johtuu siitä, että kova valta löysi sylin Neitsytsaarilta, ehkä myös julkinen melskeen kasvusta.
Salmén hakee perspektiiviä 1800-luvulta; valistus ja romantiikka kasvoivat yhdessä ja reagoivat toisiinsa. Vihavaisen perspektiivi on hänelle tutussa, vanhassa maaseutuyhteisössä. Hulluus huipentui 1968, kun nuorisokapinasta sikisi hillitön kulutuskulttuuri ja narsismi. Tässä Vihavainen voi olla jäljillä, vaikka hämärtyvät muistikuvani kertovat, että kulutusta tuolloin vastustettiin. Usein maailmanmenossa toteutuu päinvastainen kuin oli tarkoitettu. Ehkä 1968 ei silti ollut viime vuosisadan kamalin vuosi.
Salménin ja Vihavaisen ongelma on kansa jonka ääntä kutsutaan populismiksi ja joka joko äänestää tai kuluttaa väärin. Ei tässä uutta ole. Vähän väliä Suomessa on eliitti pettynyt kansaan, ja eliittiin Salmén ja Vihavainen kuuluvat, tosin siihen eliittiin joka arvostelee eliittiä. Vihavainen inhoaa eliitin yhtä osaa, Salmén toista. Molemmat taitavat saada kylmänväreitä euroeliitistä ja Neitsytsaarista.
Kumpikin yrittää istua kahdella tuolilla tai niiden välissä. Tämä voi olla rehellisen älykön kohtalo, mutta kai sen voisi kirjoittaa suoremmin auki. Vihavainen on puolustanut Teuvo Hakkaraisen oikeutta puheisiinsa, mutta massojen roskaviihde rockista ja muusta neekerimusiikista väkivaltaviihteeseen todistaa hänelle kulttuurin rappiosta. Salmén pyrkii ymmärtämään globalisaation häviäjiä, mutta selittää heidän politiikkaansa psykologialla.
Molemmat ovat perinteisiä humanisteja, ja perinteiseen tapaan he kiinnittävät vähän huomiota todelliseen valtakulttuuriin. Tarkoitan teknologiaa ja luonnontieteitä. Pessimismiä olisi voinut lääkitä tai syventää käväisemällä Otaniemessä jos ei Kaliforniaan jaksa. Noissa paikoissa nuorekkaan optimistisesti yhä unelmoidaan edistyksestä, joka ihan jo kohta kytkee hammasharjammekin tietoverkkoon.
Ajatus vakavasta ympäristökriisistä vaivaa Vihavaista jonkin verran, Salménia varsin vähän. Ehkä asia on liian iso käsitellä. Somalian kuivuus ja nälkäkuolematkaan eivät ajatuksiin oikein mahdu. Nälkiintyneistä ei ole edes pakolaisiksi, ottamaan mittaa eurooppalaisesta kulttuurista.
Salménin ja Vihavaisen satavuotias Suomi on menotiellä. Juhlavuosi on myös markkinarako. Poimin satunnaisotannalla kolme tästä raosta tullutta. Jyrki Lehtolan Suomi 100 ei yllättäen herjaa aivan kaikkea. Lenita Airiston Elämäni ja isänmaani jättää sanattomaksi. Petri Tamminen tiivistää Suomen historian arkisiin muistinsirpaleisiin:
Helsinkiläinen Anja Ikävalko asui talvisodan kuukaudet äitinsä kanssa Järvenpäässä pommituksia paossa. Heillä ei ollut radiota, mutta kun avasi ruokakaapin oven, kuuli naapurin radion. Maaliskuussa, kun Anja kurkkasi taas kaappiin ja toivoi, että sinne olisi ilmestynyt jotakin syötävää, kaapissa sanottiin, että sota on päättynyt.
Tamminen on haastatellut yli 500:aa ihmistä, mutta ei kyse äänitiedostojen purkamisesta ole. Yllä oleva sitaatti on kirjan yksi luku. Joskus asioiden tiivis ja yllättävä yhdistäminen onnistuu.
Nykyisin on jo kai kunnia päätyä Jyrki Lehtolan herjaamaksi, ja parhaiten nuo herjat toimivat omalla paikallaan, iltapäivälehdessä. Kirjan mittaisena tyylilaji junnaa, mutta saattaa kyse olla siitäkin, että teksti paljastaa vanhenemisen. Suurta osaa pilkatuista julkkiksista en edes tunne.
Jos omistaisi vain Minna Parikan suunnittelemia kenkiä, kävisikö ulkona lainkaan? Voiko ne jalassa edes potkaista tuolin altaan yrittäessään hirttäytyä?
Suomalainen design on Lehtolan hampaissa, samoin tämän maailman stubbit ja tervot ja tietysti Tuomas Enbuske. Ilta-Sanomiin kirjoittaa kaksi alan miestä, hienostuneen pirullinen, kulttuuritietoinen Bisquit eli Seppo Ahti sekä Lehtola, jolla toki riittää tajua kulttuurista mutta ei juuri hienostuneisuudesta. Viikoittainen annos näitä kahta pistää miettimään, mistä seuraava sukupolvi ponnistaa.
Kaikille vaareille ei sodassa hyvin käynyt. Ne tulivat sieltä onttoina ja särkyneinä, mistä alkoi suomalaisen tunteenilmaisun kultakausi: vaikeneminen. Ei omilla tunteillaan halunnut toista rasittaa, kun tiesi, ettei niilläkään ole helppoa ollut, ja aika moni asia, mitä tapahtui, oli sellainen, ettei niistä viitsi kertoa kuin huutamalla kesken painajaisen.
Suomalainen vaikeni tunteistaan, kun on tässä nyt isompiakin ongelmia kuin omat ammottavat haavat, väistypäs siitä, niin saan pöydän vapaaksi, jotta voin nylkeä siinä tämän riekon, jonka kohtalolle olen kateellinen, mutta ei siitä sen enempää.
Tämä on Lehtolan tapa ilmaista myötätuntoa. Entä Lenita? Jo kansi on tyrmäävä. Kirjan ylevä nimi liittoutuu juorulehtien otsikointitapaan, ja copyright-sivu kertoo, mistä meikki, kampaus ja asu ovat peräisin. Airisto on itse ollut kuvatoimittaja, ja 1 200 valokuvaa ovat kummallisen lumoava matka satavuotiaan Suomen ja 80-vuotiaan kirjoittajan elämään. Jotakin Suomessa todella on tapahtunut; niin oudolta tuntuu, että Lenitakin on jo hiukan eilistä.
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
