Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä. Teos 2017.
Jenni Linturi: Jälleenrakennus. Teos 2017.
Lauri Viita: Moreeni. WSOY 2016 (1950).
Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät. (Toim. Sakari Katajamäki) WSOY 2016.
Lauri Viita – kirjeitä 1938 – 1944. (Toim. Seppo Viita). Escrito 2017.
Kun köyhä ylioppilas ja kaunis ompelijatar rakastuvat, vanha tarina jo tunnetaan. On rikas kauppias, joka tahtoo ompelijan, on tytön leskiäiti joka on kauppiaalle velkaa. Kauppias uhkaa perinnällä: tyttö kadulle, äiti linnaan. Kohta paljastuu, että ylioppilas on kartanon perijä. Sen pituinen se.
Pertti Lassila referoi elokuvaa jota Elsa ja Einar, tarjoilija ja merimies, romaanissa katsovat. Tätä jyrkemmin hän ei yhteiskunnan valtasuhteisiin puutu. Ollaan Hangossa, takana sisällissota joka päättyi iloisenraikkaaseen voittoon mutta ikävään häviöön. Silti kyse ei ole historiallisesta romaanista. Elokuva on parempi avain.
Jos tarina Romeosta ja Juliasta olisi yltänyt onnelliseen vanhuuteen, sitä ei olisi kirjoitettu, toteaa muuan romaanin henkilö. Lassila aloittaa ironisella elokuvakliseellä ja keskittyy sukupuolten suhteen reunaehtoihin. Elsa ja Einar kokevat onnensa, syntyy lapsi, Taimi, ja Elsalle se riittää. Miestä hän ei kaipaa, mutta saa tältä espanjantaudin ja kuolee.
Jo kirjan alkupuolella Lassila surmaa naisen, jota lukija ehti ajatella päähenkilöksi. Myös Einar saa mennä: tämä tuleva laivojen päällikkö ja rikkaan miehen vävy purjehtii kertomuksen näköpiirin taakse, kuten Lassila asian merellisen kirjallisuustieteellisesti ilmaisee. Rajat on Lassila itse piirtänyt eivätkä ne estä piipahtamasta Kiovassa erään Pavelin luona, koska muuan valokuva sitä vaatii.
Kesän kerran mentyä kuulostaa Joel Lehtosen kirjan nimeltä, surumieliseltä, ja Lintukodon ajoilta romaani alkaakin. Hangossa vietetään lomakautta, kerronta on verkkaista, mutta silti Taimi on äkisti aikuinen. Kasvuvuodet jäävät horisontin taakse.
Taimille hyvä elämä on tässä ja nyt, pientä ja arkista. Se on suvituuli koivunlatvoissa, lokkien huudot, valo joka taittuu meren pinnalta eli kaikkea sitä tärkeää, jota kukaan ei kirjoittaisi elämäkertaansa. Sodat ovat arjen häiriötiloja, ja niihin liittyvä retoriikka ärsyttää. Sama taitaa päteä rakkauteen. Sodissa kuitenkin vedetään myös rajoja, ja niin menevät kesät Hangossa.
Myös Taimi kokee lihallisen täyttymyksen, mutta menettää mielenkiintonsa mieheen, Eeroon, joka sopivasti kuolee jatkosotaan. Lassila siis jatkaa kolmannessa romaanissaan oudosti niukkojen ja itsenäisten naisten kuvaamista. Sukupuolten välillä on kuilu jota ei edes tee mieli ylittää.
Mies oli yksipuinen ja mutkikas kuin perunanuija mutta tarpeen, koska parempaa ei ollut keksitty.
Kuva ja katse ovat toistuvia teemoja. Taimi tuntee ja hyväksyy miesten katseet, Eero valokuvaa häntä, mutta hankalaksi menee, kun taiteilija haluaa maalata Taimin muotokuvan. Kahdeksankymppinen maalari purkaa elämäänsä mallille, joka tuskin kuuntelee. Ainoan kerran kun mies pääsee romaanissa kunnolla ääneen, hänen puheensa katoaa tuuleen. Lukija sen toki kuulee.
Muotokuvasta tulee tärkeä teema. Taimi joutuu katsomaan itseään, ja silloin tulee ihmetelleeksi, onko itsensä näköinen, identtinen itsensä kanssa. Ihmissuhderomaanin voi kirjoittaa vaikka ihmisen suhteesta itseensä. Sitä suhdetta muovaa aika. Luonto kiertää kiertoaan, ihminen katoaa. Mitä jää kertomuksen piirin sisälle?
Jää niukasti suuria sanoja, paljon pieniä asioita, joita armoton aika syö. Monta kuvaa Lassila taas onkin ajan syömähampaasta kehittänyt. Romaanissa ei taida olla yhtään virhettä, ei tyylin horjahdusta, ja loppu on puhdas telemark-alastulo. Ehkä se riittää?
Lassilan Hanko on viitteenomainen, ja vielä vähemmän on Jenni Linturin Jälleenrakennuksesta oppaaksi kadonneelle Malmille, nykyiselle Helsingin kaupunginosalle. Jälleenrakennus viittaa sodan jälkeiseen aikaan, mutta nimi tuntuu mustalta huumorilta. Muuta huumoria romaanissa ei olekaan. Voi myös ajatella, että Linturi on jälleen rakentanut, rekonstruoinut, uuden kertomuksen noista vuosista.
Paljolti romaani tapahtuu sisätiloissa, interiööreissä, mutta aina jostakin aurinko välähtää, ja aina Linturi lomittaa luontohavaintoihin painavan lauseen.
Lehdettömät pihlajat hotkivat taivaanvaloa, punaista ja kirkasta.
Aurinko irrotti Topin lakista säikeitä, teki pään ympärille utua. Talitintti lauloi läheisessä kuusessa, kuin villalangan kehräys.
Tällaisia lauseita on kirjassa paljon, ja tällaisia kappaleita:
Lettu laski kirjan lipastolle, pyyhkäisi sen päältä olematonta pölyä, tuskin näkyvää, elämästä johtuvaa hitua. Aurinko läikehti ikkunaruutuihin saippuaraitoja, kimalteli kiillotetuissa verhotangoissa. Ingeborg sulki flyygelin kannen, nautinto oli joka tapauksessa mennyttä. Letun seurassa hän ei voisi ikinä loistaa, säihkyä.
Lettu ja Ingeborg, tuttuja kirjasta Malmi 1917, ovat sisaruksia eli heillä on huonot välit. Olavi ja Kalevi ovat Ingeborgin poikia. Oiva-isä on kuollut, ja tätä kohtaan Lettukin tunsi vetoa. Puitteet ovat porvariskodin. Lettu on saattanut 25 entistä oppilastaan sankarihautaan, ylpeänä ja surua tuntematta. Suomen sivistyneistö hänen mukaansa on lyöty. Venäläiset tuhosivat pommeilla yliopiston julkisivun, uudet sosialidemokraatit tuhoavat sen sisältä.
Kriisin ainekset ovat tässä: jälleenrakennus on menneen menettämistä. Tappion sinetöi Kalevi, joka päättää, että häntä ei sotaan osteta, ei kunnialla, ei isänmaallisilla sanoilla.
Hän ei lähtisi vaikka äiti menettäisi jokaisen esiintymistilaisuuden rintamalla, ei vaikka Kotiliesi hyllyttäisi tädin palstan, jossa neuvottiin miehiä odottavia nuoria rouvia ylentämään mielensä.
Pojan käy tietysti huonosti. Moderni elämä taitaa tarkoittaa kokemusta, että menneisyys oli vajaa ja väärin paitsi ehkä hyvin kaukainen menneisyys, joka on kultautunut kulttuuriksi. Kalevia hoidetaan Lapinlahden mielisairaalassa ajanmukaisin eli kamalin keinoin. Taiteellinen mies pyytelee kynää ja paperia, piirtääkseen, mutta se ei hoitoon sovi. Jäljelle jäävät nautintoaineet.
”Ei tupakkaa olisi?”
Toistuva repliikki on kielellisesti suomalais-kielteinen. Sairaskertomusta Linturi ei kirjoita, ei historiallista romaania saati täyteläisiä henkilökuvia. Hän kutoo lauseita ja kappaleita, vie vihjein Kalevia finaaliin, lobotomialeikkaukseen.
Tarkoin ei selviä edes, mikä Kalevia vaivaa paitsi kyvyttömyys tappaa, mikä joissakin historian vaiheissa on sairaus. Kalevi jälleenrakennetaan ruotsalaisin hoito-opein vihannekseksi, vaikka aivan siihen saakka ei kertomuksen piiri yllä. Kaikki on ohi myös Ingeborgilta, joka yritti poikaa rakastaa mutta halusi näyttämön ja mainetta. Pian kenelläkään ei enää olisi aikaa kuunnella vanhenevia naisia, Runebergia, Ingeborgia. Se oli totuus, puhdas ja selkeä.
Tämä on suositus: hakekaa perspektiiviä ja lukekaa Lauri Viitaa! Lassilan ja Linturin romaaneissa menneisyys on taitavasti etäännyttävä kehikko. Moreeni on aito jälleenrakennuksen ajan romaani: se ilmestyi 1950. Jossakin keskustelussa Viita totesi, että Moreeni ei ole romaani vaan moreeni. Ainutlaatuinen se onkin, ensi riveiltä lähtien:
… vaarojen, kumpujen, harjujen välitse, louhujen lomitse, oksien alitse, mökistä mökkiin ja kartanoon, lehdosta lettoon ja ojasta allikkoon – alaspäin veti kalteva kamara, etelään vietti mahtava graniittikynnös.
Pentti Saarikoski ei viitsinyt lukea Väinö Linnan Pohjantähteä (1959), koska ensimmäinen kappale päättyi kolmeen pisteeseen. Ehkä hän luki Moreenin. joka alkaa kolmella pisteellä ja jonka asema Suomen kirjallisuudenhistoriassa on hiukan kummallinen.
Viidalla on ihailijansa eikä kenelläkään ole kanttia kiistää hänen kielellistä ylivertaisuuttaan. Silti on kuin hän olisi tullut julkisuuteen väärään aikaan ja pettänyt odotukset. Markku Eskelinen ohittaa kirjallisuushistoriassaan (Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosan historiaa, Siltala 2016) Moreenin yhdellä virkkeellä.
Viita oli työväenluokkaa. Välillä häntä on tulkittu yhteiskunnallisesti, välillä yksilökeskeisesti, mutta Moreeni on perheromaani, valoisampi ja riipaisevampi kuin mikään Suomisen tai Kantolan perhe. Rintamakirjeessään Viita sanoi haluavansa kuvata sodan vastapainoksi ihmisarvoista elämää, ja niin syntyi hänen kirjallinen Pispalansa. Saattaa sillä olla tekemistä oikeankin Pispalan kanssa, jos sellainen on olemassa.
Moreenia hallitsee Josefiina, tuo rakkauden ruumiillistuma Alfhild josta Viita kirjoitti niin ylistävän runon, että sitä ei kukaan enää kestä edes äitienpäivänä. Iisakki on kirvesmies ja rakentaa oman talon, mutta päättelee, että paras perintö on kirves ja sen käyttöohje. Tällaista oli, kun isän ja pojan suhde vielä rakentui työssä.
Niemisen perhe kokee kansalaissodan ja pula-ajan, mutta Viidan kielellinen loisto ja ironia suhteellistavat kaiken, koska itse elämä, Pispalasta puhumattakaan, on ainutlaatuista. Joulukuussa Viidan syntymästä tulee 101 vuotta, mikä on hyvä syy kompastua Pispalan kiviin. Viidan syväihailijat ovat saaneet uutta aineistoa. Jälkeen jääneet runot on julkaistu, samoin sota-ajan kirjeet ensimmäiselle vaimolle.
Runoista Onni-sarja on jo monelle tuttu. Kirjeet kiehtovat, koska tuskin kenttäpostissa oli kielellisesti yhtä lahjakasta korsuelämän kuvaajaa kuin umpirakastunut Viita. Urheilijana hän armeijassa pärjäsi, itsepäisenä menetti upseerin natsat. Sieluun ei tästä vammaa jäänyt.
Viita oli kahden merkittävän kirjan mies, Betonimyllärin ja Moreenin, ja miehisyyttä voi korostaa, sillä runoilijanakin hän oli korostetusti (kirves)mies ja prosaistina runoilija. Tampereella raavaat työmiehet vielä muutama vuosikymmen sitten lausuivat kapakoissa ulkoa hänen runojaan.
Sairaus mursi Viidan, mutta ei lopettanut kirjoittamista. Aila Meriluoto, toinen vaimo, on todistellut, että viimeinen romaani – Entäs sitten, Leevi – on niin huono, että se himmentää Viidan suuruutta. Kaipa se huono onkin, mutta se on mielenkiintoinen. Nykyisin ilmestyy paljon kirjoja, jotka ovat taiten rakennettuja, hyvin kirjoitettuja ja mielenkiinnottomia. Vähän kummallista?
JARMO UUSI-RINTAKOSKI
